Ihmisten yhteisrintama

I. Toisin kuin shamaanit, noitatohtorit, papit tai muut rituaalien taitajat, intellektuelleja ei olisi ilman kirjoitettua sanaa. Näin aloittaa lokakuun 1. päivänä 2012, 95-vuotiaana, kuollut maailmankuulu historioitsija Eric Hobsbawm viimeiseksi jääneen teoksensa Fractured Times. Culture and Society in the 20th Century (Särkyneet ajat. 1900-luvun kulttuuri ja yhteiskunta) intellektuellien tehtäviä käsittelevän luvun.

Kirjan kanteen on valittu särkyneellä elämällään 1900-luvun jälkipuoliskoa symboloivan Marilyn Monroen kuva. Intellektuellit-luvun Hobsbawm aloittaa kuitenkin Mesopotamian ja muiden suurten kulttuureiden kirjanpitäjistä, jotka olivat vallanpitäjien suosiossa kirjoitus- ja laskutaitonsa ansiosta mainiten myöhäisen keskiajan maallikko-oppineet ja tullen lopulta omaan aikaamme, kansallisvaltioita (mukaan lukien diktatuurit) palveleviin ’orgaanisiin intellektuelleihin’.

Alkujaan nykyaikaisia kirjaviisaita ei ollut paljon, 1848 vallankumouksiin Euroopassa osallistui vain kymmenisen tuhatta nuorta miestä (eikä ainuttakaan naista, Hobsbawm huomauttaa). Yliopistokoulutuksen, kulttuurin, tiedonvälityksen ja mainonnan laajeneminen tarjosivat enenevästi mahdollisuuksia vapaaseen elannon hankintaan. 1800-luvun loppuun mennessä oli jo olemassa riittävästi sellaisia toimeentulon mahdollisuuksia, että taloudellisen keskiluokan lapset saattoivat omistautua älyllisille ja kulttuurisille harrastuksille. Esimerkkeinä historioitsija mainitsee Mannin, Wittgensteinin ja Warburgin perheet. Intellektuellin käsite yleistyi käyttöön vasta 1860-luvulla, ensin Venäjällä, sitten Ranskassa.

”Ideologisten vallankumousten ja sotien lyhyt 1900-luku tuli merkitsemään intellektuellien poliittisen sitoutumisen aikakautta”, kirjoittaa Hobsbawm. Heidän kulta-aikansa kesti vajaat puoli vuosisataa: toisen maailman sodan lopusta kommunismin romahdukseen. ”Se oli mahtavien protestiliikkeiden aikaa: vastustettiin ydinaseita, vanhan Euroopan viimeisiä ja Yhdysvaltain ensimmäisiä imperialistisia sotia (Algeria, Suez, Kuuba, Vietnam), stalinismia sekä Neuvostoliiton tunkeutumista Unkariin ja Tsekkoslovakiaan. Intellektuellit olivat melkein aina vastustajien etulinjassa.” Bertrand Russell, E.P.Thompson, Sartre, Camus, Solzhenitsyn, Saharov…

II. Hobsbawm oli aatteellisesti tunnustuksellinen vasemmistolainen ja valistuksen perillinen: kaikille tasa-arvo ja asialliset elinolot, vapaa tiede ja koulutus, järki ja järkeily kunniaan. Hänen intellektuellin käsitteensä ja siihen sisältyvä maailman parantamisen lupaus juontavat nimenomaan näistä universaaleista tavoitteista. Intellektuelleilla Hobsbawm tarkoittaa niitä, joilla on mahdollisuus omistautua opiskelemaan korkea-asteella ja tehdä sen jälkeen töitä yliopistossa tai tieteen, taiteen tai tiedonvälityksen parissa sekä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Yliopisto-opiskelijoiden eli Hobsbawmin intellektuellien määrä lisääntyi räjähdysmäisesti toisen maailmansodan jälkeen edistyksellisen korkeakoulupolitiikan ansiosta. 1960-luvulla opiskelijat olivat valmiita protestoimaan. Sittemmin he eivät ole sanottavammin yrittäneet muuttaa maailmaa. Sen sijaan korkeakoulutetut erottautuivat muista yhteiskuntaluokista omaksi luokakseen, jonka yhteiskunnallisen merkityksen populistit ovat tavan takaa kyseenalaistaneet, sillä eiväthän intellektuellit tee ”oikeita töitä”. Syntyi myös koulutetun keskiluokan omat, kilpaillut työmarkkinat, ja kysymys toimeentulosta vähensi yhteiskunnallista aktiivisuutta ja protestiherkkyyttä. Koulutetun joukon oli paitsi sovittauduttava yhteiskuntaan myös kamppailtava hyvästä elämästä ”ostoskeskusten houkutuksissa”. Ajan hengen mukaisesti myös korkeakoulutus toimi sopeuttavana instrumenttina: mitä enemmän koulutusta, sen kesytetympi.

Massaviihteen aikakaudella rock-tähdet ja muut julkkikset ovat Hobsbawmin arvion mukaan korvanneet intellektuellit ja kriittisen järjen käytön. Syy taistelevan intellektuellin katoamiseen maailmanpolitiikan näyttämöltä on paitsi kylmän sodan loppumisessa, myös länsimaisen ihmisen epäpolitisoitumisessa ja kulutusyhteiskunnan nousussa. ”Tie ateenalaisen agoran demokratia-ideaalista ostoskeskuksen vastustamattomiin houkutuksiin on vienyt 1900-luvun mahtavan demonisen voiman toimintatilan: uskon siihen, että poliittisella toiminnalla voidaan parantaa maailmaa. Uusliberalismin erityistavoitteena oli pienentää valtion kokoa, alaa ja julkisia tehtäviä. Siinä se osittain onnistui.” Hobsbawm etsii syytä taistelevan älykön katoamiseen valistuksen väljähtymisestä ja edistysuskon katoamisesta. 1970-luvulta lähtien valistuksen universaalit arvot ovat korvautuneet provinsiaalis-kansallismielisillä, täkäläisyyttä (Blut und Boden) ja ääriuskonnollisuutta korostavilla arvoilla.

Hobsbawm kysyy, kuinka 1800-luvun ja 1900-luvun kriittinen perintö on säilytettävissä, jos kuinkaan. Hobsbawm ei liiemmin fanita sosiaalista mediaa eikä uusia kommunikaation tapoja. Niitä voi käyttää ajattelemattomiin viihdetarkoituksiin, mutta valistuneessa maailman parantamisessa tarvitaan ideoita. Hobsbawm ei perusta paikallisista sosiaalista liikkeistä, vaan ajattelee yhteiskunnallisten parannusten vaativaan kansallisvaltiotasoista tai mielellään kansainvälistä taistelua.

Uusien sukupolvien korkeakoulutettua luokkaa, intellektuelleja, tarvitaan Hobsbawmin mukaan löytämään vanhat ja keksimään uudet ideat kaikkialla, sekä kulutuspöhöisessä lännessä että niissä maissa, joissa uskonnollinen fundamentalismi uhkaa syöstä tavalliset ihmiset kivikauteen. Yksin intellektuellit eivät kuitenkaan pysty muuttamaan maailmaa: ”Se vaatii tavallisten ihmisten ja intellektuellien yhteisrintamaa. Muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta tehtävä lienee entistä vaikeampi. Se on kahdennenkymmenennen ensimmäisen vuosisadan dilemma.”

Kun Kekkonen professorit nimitti

Vuoteen 1998 asti professorit nimitti virkaansa tasavallan presidentti. Puhuttiin valtiointellektuelleista, jotka eivät saaneet tehtäväänsä yliopistolta, vaan sen ulko- ja yläpuolelta, suoraan päämieheltä. Yliopistoissa on edelleen professoreita, joiden valtuudet on annettu näin, Urho Kekkoselta (heitä ei voi enää olla montaa), Mauno Koivistolta tai Martti Ahtisaarelta.

Presidentin nimittämät professorit ovat voineet kokea olevansa vastuussa vain Valtiolle – jollei Jumalalle. Muistan erään professorin ikimuistoisen tokaisun nuorille opiskelijoille: ”Professorit ovat kuin piispoja sillä erotuksella, että heidän yläpuolellaan ei ole arkkipiispaa.”

Nimitysvallallaan presidentti antoi ja otti. Hän antoi viran, mutta otti myös yksipuolisen uskollisuudenvalan: ”Annan sinulle nyt suvereenin yhteiskunnallisen aseman, muistathan sen.” Saattoivatko jotkut muistaa turhankin hyvin?

Säännöt ovat muuttuneet. Vuoden 1998 jälkeen professorit on nimittänyt yleensä yliopiston kansleri tai hallitus. Vuoden 2010 yliopistolaki vei professoreilta virka-aseman ja teki heistä sopimussuhteisia lukuun ottamatta Maanpuolustuskorkeakoulua, jossa professorit nimittää virkoihinsa presidentti.

Muutoksilla ei liene ollut paljon käytännön merkitystä yliopistojen sisällä. Professorit ovat tiivistäneet ammatillista edunvalvontaansa ja yrittäneet pitää vanhat valta-asemansa ennallaan kuin käskyn ylhäältä saaneina. Yliopiston ulkopuolella professoreiden asema ei ole entinen, heidän yhteiskuntasuhteensa on muuttunut.

Ennen ”presidentin miehet” (valtaosa heistä oli miehiä) nauttivat melkein virallisesta yhteiskunnallisen vaikuttajan asemasta. Joitakuita jopa kuunneltiin. Nyt, kun paikalla ovat konsultit ja ajatuspajat, ja viimeistään Himasen jälkeen, professoreista on tullut tavallisia yliopistotyöntekijöitä, joiden on ansaittava 15 minuuttisensa julkisuudessa.

Mitä vähäisemmäksi professorin valta on saatettu lain kirjaimessa ja julkisessa keskustelussa, sitä jykevämmäksi se on käynyt yliopiston arjessa ja hengessä.

”Kaikki voi helposti käydä tarkistamassa faktat”

Englannin kielessä on sanonta: ”God is in the details” (Jumala on yksityiskohdissa), jolla tarkoitetaan jotakuinkin sitä, että ”tee kunnolla se, minkä teet” ja myös, että ”yksityiskohdat ratkaisevat”. Filosofi Pekka Himanen piti tiedotustilaisuuden 12.4.2013 Säätytalolla, jossa hän totesi muun muassa seuraavan:

”Mä oon koko aika julkaissut. Viime vuonna meiltä ilmesty Manuel Castellsin kanssa yhteistyössä kirja Oxford University Pressiltä nimeltä Aftermath. The cultures of the economic crises, josta muun muassa Anthony Giddens totesi – ja Giddenshän on siis yhteiskuntatieteiden kaikkein viitatuin tutkija – sanatarkasti näin, että ’this book marks a breakthrough’. Eli kaikki voi helposti käydä tarkistamassa nää faktat ja se riittää mulle.” (Lähde: http://areena.yle.fi/tv/1890309, tallenteen kohta: 16 min. 10 s.–16 min. 52 s.)

Tarkistin faktan Oxford University Pressin nettisivulta. Himasen mainitseman kirjan ovat toimittaneet Manuel Castells, Joao Caraca ja Gustavo Cardoso. Nämä ovat kirjan tekijät. Kirjassa on 12 artikkelia 15 kirjoittajalta. Himanen on kirjoittanut kirjaan yhden artikkelin nimeltä Crisis, Identity and the Welfare State (Kriisit, identiteetti ja hyvinvointivaltio). Se ei tee hänestä ”meitä”, joilta on ilmestynyt kirja.

Julkaisuluettelossaan Himanen esittää asian näin: “Himanen’s writings and research has been published by the world’s leading academic publishers, such as Oxford University Press. The most recent research publication is the volume The Aftermath: The Cultures of the Economic Crisis (Oxford University Press, 2012), including his article” (“Himasen kirjoituksia ja tutkimuksia ovat julkaisseet maailman johtavat akateemiset kustantajat, kuten Oxford University Press. Viimeisin tutkimusjulkaisu on teos The Aftermath: The Cultures of the Economic Crisis (Oxford University Press, 2012), sisältäen hänen artikkelinsa.”)

Entä Anthony Giddensin kirjasta antama lausunto? Se kuuluu näin: ”The discussion of the crisis of global capitalism offered in this book marks a breakthrough. The work ranges far more widely than the usual crop of purely economic analyses and rightly so” (”Kirjan tarjoama katsaus globaalin kapitalismin kriiseihin merkitsee läpimurtoa. Kirja ulottuu paljon laajemmalle kuin tavanomaiset, puhtaasti taloustieteelliset analyysit, mikä oikein onkin”). Tällaisista lausunnoista, joilla kirjaa mainostetaan netissä tai kirjan takakannessa, käytetään englannin kielessä sanaa ’endorsement’ (hyväksyntä, kannatus), ja niitä tilataan kirjoittajan kuuluisilta kavereilta.

Pekka Himasen tutkimusteema on hänen omien sanojensa mukaan arvokas elämä (lähde: http://areena.yle.fi/tv/1856971, tallenteen kohta 14 min. 10 s.–15 min 00 s.). Mitä arvokkaalta elämältä voitaisiin nollatasolla olettaa?

- Pysytään asiassa, ei suurennella eikä puhuta paskaa.

- Pidetään asunto siistinä ja lapset puhtaina.

- Avataan ovi kolkuttavalle.

- Varmistetaan turvallinen leposija.

- Ostetaan kahvit ja pullat, jos sattuu olemaan perjantai.

- Jne.

Koulunkäynti on väkivaltaa

”Kun jäljellä on vain kaikesta politiikasta puhdistettu, objektiivisiin yhteiskunnallisiin tosiasioihin perustuva asiantuntijavalta eräänlaisena politiikan nollatasona, ainoa tapa saada ihmiset liikkeelle ja tuottaa heissä joitain poliittisia intohimoja on pelko”, kirjoittaa Slavoj Žižek. Pelkoja: saastunut luonto, romahtanut talous, autoritäärinen valtio(mies), kerjäävä maahanmuuttaja, murhaava moottoripyöräjengi… vittuileva koululainen.

Otetaan listan viimeinen, sillä jo pian ne jyrää meitin, ellei… Olkaas nyt aloillanne, ei ne mitään jyrää.

Opettaja poistaa oppilaan fyysistä väkivaltaa käyttäen ruokalasta (oppilas sentään puhuu [huutaa] eli tunnustaa toisen, mutta opettaja seisoo oppilaan edessä kuin minut hylännyt ja hylkäämäni mykkä Jumala). Se on melko tavallinen, joskin – tietenkin – valitettava tarina tämän päivän koulusta. “Tuo on sellanen tilanne, että voi syntyä vaikka millainen kapina.”

Oppilaan kännykkäkameraan tallentunut episodi kelpaa meille ja medialle. Miksi opettaja retuuttaa oppilasta siinä ainoassa paikassa, jonka nimenomaan pitäisi olla väkivallaton? Miksi opettajien pitää pelätä työssään? Poliitikot ja OAJ vaativat roolinsa mukaan lisää resursseja, tukea opettajille, sääntöjä, laastaria.

Mistä näissä huudoissa on kysymys? Vastaus: Koulun (ja yhteiskunnan) näkyvästä väkivallasta ja yrityksistä näkyvän peittelyyn, väkivallasta, joka huomataan.

Huomaatta jää koululaitoksen itsensä harjoittama, järjestelmään kuuluva väkivalta, joka tuottaa näkyvän väkivallan ja on sen perussyy. Mistä osista tämä koulun näkymätön ’pimeä aine’ koostuu?

Suomalainen koulu perustuu:

- yhteiskuntajärjestelmään sisäänrakennettuun rakenteelliseen väkivaltaan, jolla varmistetaan niin koulun kuin yhteiskunnan pyörien pyöriminen, tarvittaessa fyysisellä voimalla

- autoritaarisiin suhteisiin opettajien ja oppilaiden välillä; oppilaat saadaan suorastaan haluamaan alamaisuutta eli sitä, että heitä johdetaan ja opetetaan, ja että joku aina ”tietää”. Kehitys jatkuu koulutuksen ylimmille asteille yliopistolliseen opettajankoulutukseen, josta palataan takaisin pyörittämään koulukarusellia

- valmiisiin aikatauluihin ja opetuksen sisältöihin: räikeä ristiriita sen suhteen, miksi oppilaiden pitäisi tulla (demokratian innovatiivisiksi, keskusteleviksi ja aktiivisiksi kansalaisiksi) ja miksi he tulevat

- oppilaiden välisten erojen ennakkoluuloiseen luokitteluun ja korostamiseen sekä luokittelujen mukaiseen, usein tiedostamatta jäävään toimintaan. Tällaisia eroja tehdään tietoisesti tai tiedostamatta sukupuolten ja kulttuurien välillä (esim. kysymys uskonnonopetuksesta), koululaisten taloudellisten mahdollisuuksien eli luokkaerojen sekä kotiolosuhteiden (päihdeperheet, yksinhuoltajaperheet jne.) välillä

- liian vahvaan opettajien ammattijärjestön vaikutukseen, jolla pidetään yllä opettajien, muttei oppilaiden kannalta mielekkäitä käytäntöjä, kuten esimerkiksi todellisuudelle vierasta oppiainejakoisuutta

- yllä mainittuun karusellin osaan, eli opettajankoulutukseen, jonka eetos yhä paikoin huokuu ”vanhaoikeistolaista järjestyksen kaipuuta ja auktoriteettiuskoa sekä homeista isänmaallisuutta” sekä koulun oppiainejakoisuuden korostamista

- oppivelvollisuuteen (Perusopetuslaki 25§), joka paljastaa koululaitoksen osaksi valtion harjoittamaa väkivaltaa, eli sitä asioiden väkivaltaista järjestystä, joka paljaalta silmältä jää huomaamatta toisin kuin fyysisen väkivallan ilmaukset

Koulun sosiaalisia ongelmia ei korjata lisäresurssein tai vahvistetuin kurikäytännöin. Kymmenen vuotta sitten kirjoittamassani kirjassa Kasvatus mediakulttuurissa taisin vielä haaveilla ”yhteistyön koulusta”, jossa kaikki osallistuisivat ’solidaarisen tiedonintressin’ mukaisesti koulutyöhön. Asiat korjaantuisivat ”yhteisöllisesti”. Kouluissa olisi vahva ’kommunikatiivinen’ kulttuuri, jonka jokainen opettaja ja oppilas opiskelisi ja omaksuisi, ja johon kaikki otettaisiin mukaan. Yhteisöllinen koulu kannattelisi heikompaakin.

Dear me! En tajunnut, että yhteisöllisyys pitää sisällään myös vihapuheen, syrjinnän, leimaamisen, seksuaalisen hyväksikäytön, stressin, kiusaamisen ja muut ei-niin-kivat tavat. Enää en taida luottaa yhteisölliseen taikaluotiin, sillä koulu on yhteiskunnan kuva – ei ole havaittavissa sellaista kehitystä, jonka rajat piirrettäisiin luomakunnan ympärille eikä ihmisten väliin.

Vapaat henget: kesyttömyyden perintö

Lukiessani kirjaa Kasvatussosiologian suunnannäyttäjiä, jäin miettimään, mitä kuuluu feminismin ja kriittisen ajattelun voimahahmo bell hooksille. Marjo Vuorikoski kirjoittaa hooksin siirtyneen kotiseudulleen Kentuckyyn, pieneen kristilliseen yliopistoon. Netistä löydän hooksin opinahjon, Berea Collegen ja hänen Appalachian Heritage -lehdessä vuonna 2008 julkaisemansa lyhyen tekstin “Free Spirits: a legacy of wildness“, jonka suomensin tähän otsikolla Vapaat henget: kesyttömyyden perintö.

bell hooks, Vapaat henget: kesyttömyyden perintö

Täydellinen hiljaisuus ympäröi minua. Olen noussut vuorelle katselemaan maailmaa ympärilläni. Täällä puiden, ruohon ja muun versovan maailmassa en pelkää. Tämä on maa, johon synnyin, kesyttömyyden maailma. Erämaa puhuu minussa. Olen kesytön. Kuulen sukuni vanhimpien moitteet äidilleni hänen salliessaan ”rehottamiseni”, antaessaan luvan kirmata veljeni kanssa ikään kuin mikään sukupuoli ei erottaisi meitä. Kasvamme yhdessä Kentuckyn kukkuloilla, koemme kaukana sivistyksestä syntyvän vapauden. Jo lapsena tiedän, että maalla varttuminen ja saloseudut jättävät ihmisen vaille leimoja. Varttuessamme emme käytä sellaisia sanoja kuin ”maalaisjuntti”. Maalaiset elävät eristyksissä tiloillaan taajamien ulkopuolella, korpi-ihmiset asuttavat syrjäseutujen niemiä ja notkoja. Täällä asuminen tarkoittaa kesyttömyyttä. Mustat ja valkoiset ovat yhtä villejä. Materiaalisesti kaikki ovat rutiköyhiä, mutta tietävät, miten tullaan toimeen. He eivät halua kahlita itsessään eivätkä luonnossa olevaa kesytöntä. Kentuckyn kukkuloilla opin ensimmäistä kertaa kesyttömyyden tärkeyden.

Myöhemmin, työskennellessäni länsirannikon yliopistossa, yhdistin vapauden intohimon — lapsena kokemani kesyttömyyden — anarkiaan ja uskoon yksilön itsesäätelyn voimasta. Kirjoittaessaan ympäristön, luonnon ja luovuuden yhteydestä kirjansa A Place in Space johdannossa Gary Snyder toteaa: ”Etiikka ja estetiikka ovat syvästi kietotuneet toisiinsa. Taide, kauneus ja taito ovat aina nousseet kielen ja mielen itse-organisoituneesta ’villistä’ puolesta. Paikan ja tilan ideoista, keskittymisestä valuma-alueisiin, tulee malleja ja metaforia. Toiveena olisi nähdä vuorovaikutteisia alueita, oppia, missä olemme, ja siirtyä näin kohti planetaarista ja ekologista kosmopoliittisuutta.” Snyder kutsuu tätä lähestymistapaa ”kesyttömyyden käytännöksi” kehottaen elämään ”kesyttömän mielen itsejärjestäytyneessä eleganssissa”.

Kentuckyn saloseutujen musta väki oli syvästi sitoutunut ekologiseen kosmopoliittisuuteen omine sopusointuisine elämänkäytäntöineen luonnon yksinkertaisessa runsaudessa. He kalastivat, metsästivät, kasvattivat kanoja ja viljelivät tavalla, jota me nyt kutsumme orgaaniseksi puutarhanhoidoksi, tislasivat oman alkoholinsa, viininsä ja viskinsä, ja kasvattivat kukkansa. Heidän uskontonsa oli sisäistä ja yksityistä. Äidinäiti, Baba nimeltään, kieltäytyi käymästä kirkossa sen jälkeen, kun joku oli tehnyt pilkkaa hänen asustuksestaan. Hän muistutti, että Jumalaa voisi palvoa milloin ja missä vain. Sillä, että, että he elivät Appalakkien arvojen mukaan, ei ollut väliä, sillä he eivät sanoneet tulevansa Appalakeilta. He eivät jakaneet Kentuckya itään ja länteen. He pitivät itseään luopioina ja kapinallisina, ihmisinä, jotka eivät halunneet jäädä lakien ja sääntöjen saartamisiksi — ihmisinä, jotka halusivat pysyä itsenäisinä. Jopa silloin, kun olosuhteet pakottivat heidät kaupunkiin, he halusivat elää vapaina.

Koska oli olemassa sekä yksittäisiä mustia kansoja, jotka kiertelivät tämän kansakunnan maita ennen orjuutta, että cherokeiden kanssa tiiviisti eläviä mustia appalakkeja, vapaan aistikkuuden ja orjamentaliteetin sekoitus muovasi ensimmäisten mustien kentuckylaisten elämää. Vaikka orjuus lakkautettiin Kentuckyssa, mustien enemmistön elämä jatkui vaikeana, koska valkoisten ylivalta ja rasistinen hallinta eivät päättyneet. Niille, jotka omistivat maata eritoten syrjäseuduilta (maa oli saatu valkoisilta, joille oli tehty töitä tai sitten se oli ostettu), maanomistus oli itsenäisyyden perusta, vaikka se olisi tarkoittanut niukkuutta.

Itä- tai Länsi-Kentuckyssa asuvien välillä ei tehty eroa. Sukulaisemme Itä-Kentuckysta eivät kutsuneet itseään appalakeiksi, eikä Länsi-Kentuckyssa käytetty tuota termiä. Vaikka lähinaapurit olivat valkoisia, mustat eivät yhdistäneet itseään heihin, vaikka heidän tapansa ja tottumuksensa olivat lähempänä valkoisten muukalaisten tapoja ja tottumuksia kuin kaupungissa asuvia mustia – erityisesti niitä mustien, joilla oli rahaa ja kaupungin tavat. Mustan kaivosmiehen elämä Länsi-Kentuckyssa ei eronnut hänen itäisen vastinparinsa elämästä pienissä kylissä ja kaupungeissa. Vastaavasti mustien vuoristolaisten elämä oli samaa riippumatta siitä, asuivatko he vuoren itä- tai länsipuolella.

Kentuckyn mustissa alakulttuureissa ihmiset liittyivät yhteen laajennetuksi suvuksi, identiteetin määrittelivät sellaiset termit kuin maaseutu ja takamaat. Vasta mennessäni yliopistoon minulta tultiin kysyneeksi appalakeista ja hillbilly-kulttuurista, ja nämä ulkopuoliset kysyjät olettivat aina, että vain köyhät valkoiset asuttivat vuoristoisia syrjäseutuja. Ei ihme, että mustat, jotka vaalivat menneisyyttämme, riippumattomuutta, joka leimasi korpimailla asuvia esivanhempiamme, pyrkivät elvyttämään ja säilyttämään syrjäseudun historian ja perinnön.

Opin varhain elämässäni näiltä Kentuckyn korpimaiden ihmisiltä, joita voisimme nyt kutsua appalakeiksi, arvomaailman, joka perustuu uskoon, että ihmisen täytyy olla ennen kaikkea itsemääräytyvä. Se on radikaalin kriittisen tietoisuuteni perusta. Takamailla asuneet esivanhempani olivat varmoja kahdesta asiasta: siitä, että jokaisen ihmissielun piti olla vapaa, ja että vapaana olemisen vastuuseen vaadittiin yksilön eheyttä, ihmistä, jonka ajatukset, sanat ja teot vastasivat toisiaan.

Heillä ei ollut minkäänlaisia haluja sopeutua sosiaalisiin normeihin ja tapoihin, joiden mukaan valehteleminen ja huijaus on hyväksyttävää. He uskoivat olevansa lakien yläpuolella, jos niin sanotun sivistyneen kulttuurin säännöissä ei ollut järkeä. He tulivat toimeen viljelemällä, kalastamalla ja metsästämällä. Tunnepitoinen nostalgia ei pakota minua muistelemaan heidän maailmaansa. On vain niin, että ilman heidän varhaista ja jatkuvaa tukeaan toisinajattelua ja toisin elämistä kohtaan, en olisi pystynyt pysymään omillani yliopistossa enkä sen jälkeen, kun mukautuminen lupasi turvallisuuden tunnetta ja suurempaa huomiota. Heidän ”appalakkiset arvonsa” ovat tallentuneet tietoisuuteeni totuuksina, joiden mukaan elää, ja ne tarjoavat ja ovat tarjonneet tarvitsemiani välineitä säilyä koossa tässä postmodernissa maailmassa.

Elämällä näiden arvojen mukaan, elämällä eheästi, voin palata synnyinsijoilleni Appalakeille, jossa ei enää vaieta alueen monimuotoisuudesta tai sen laajasta vaikutuspiiristä. Vaikken esitä appalakkista identiteettiä, ajattelen solidaarisuutta, yhteenkuulumisen tunnetta, joka yhdistää minut Appalakkien menneisyyteen, esivanhempiini, mustiin, Amerikan alkuperäisasukkaisiin, valkoisiin, kaikkiin ”yhtä verta oleviin ihmisiin”, jotka kerran perustivat kotikontunsa tänne syrjäseudulle, jossa saattoivat luoda itsensä ja nautiskella vapauden mausta.

“Luotiin miehissä hauta umpeen”

”Luotiin miehissä hauta umpeen. Tuntui epätodelliselta, että arkussa, joka vähitellen peittyi hiekkaisen maan alle, oli Erno Paasilinnan ruumis,” kirjoittaa Antti Tuuri (2009), joka kuului kirjailija Paasilinnan (1930–2000) harvalukuisten ystävien joukkoon.

Yhdessä viimeisistä – ellei aivan viimeisessä – julkisista esiintymistään, Helsingin yliopiston Miten kirjani ovat syntyneet -luennolla vuosituhannen vaihteessa, kirjailija Erno Paasilinna muisti myös yliopistoa, ”tiedeyhteisön omaa käärmeenpesää”.

Hänelle akateemisen älymystön ongelma oli – ja olisi varmaan edelleen – luokkakantaisuus ja sitoutuneisuus, toisin kuin yleensä ajatellaan ja annetaan ymmärtää. Akateeminen älymystö, Paasilinnan sanoin ylimystö, muodostaa tärkeän osan yhteiskunnan sosiaalisesta yläkerroksesta. Näennäisistä kahnauksista huolimatta se on monin tavoin sitoutunut ja sekoittunut keskenään. Siksi se kohdistaa kritiikkinsä tavallisesti vain yhteiskunnan vaarattomiin ilmiöihin, eikä missään tapauksessa oman luokkansa ytimeen. Oman luokkansa kaivelijat leimataan luopioiksi.

Riippumaton älykkö joutuu konfliktiin aina ensi sijassa oman luokkansa kanssa. ”Riippumattomuus syntyy vasta kun ei ole mitään siteitä joihin turvautua”. Tällainen riippumattomuus on kuitenkin ennen kuulumatonta, ainakin Paasilinnan tuntemalla kielialueella, kuten sekin, että jättäisi asemansa yliopistoylimistössä, ryhtyisi luomaan vapaasti ja anoskelemaan apurahojen rippeitä niiltä lautakunnilta, joissa hänen suututtamansa yhteisön jäsenet vaikuttavat.

Tällaista ”älytöntä temppua” Paasilinna ei suosittele kenellekään, vaan lopettaa luentonsa jo Eino Leinolta oppimaansa eettiseen periaatteeseen: ”Se kritiikki mikä on mahdollista esittää takanapäin, suojassa, valittujen kuullen, se pitäisi pystyä esittämään yhtä suoraan myös edessä, julkisesti, päin silmiä.”

Paasilinnan yhteiskunnallinen peruslinja pysyi ja toistui kirjallisuuden lajista riippumatta: ”Se on perusvastakohta vallan ja alamaisuuden välillä. Sitä ei ole mitään poikkeuksia. Tarkastelupaikkani on aina ollut kritikoida valtakoneistoja ja instituutioita ja puolustaa ja huutaa esiin oikeutta alamaisille, rahvaan syville riveille, jotka valtakoneistoihin nähden aina ovat alakynnessä, enemmän tai vähemmän sorrettuja ja maahanpainettuja, kuten tälläkin hetkellä hyvin kärjistyneesti tapahtuu.”

Tämä itse määritelty, omin tekstein ja teoinkin hankittu arvoasema johti oman sitoutumattomuuden ”yliherkkään varjeluun” ja vähitellen kasvavaan sosiaaliseen eristäytymiseen toisin kuin suomalaisella yliopistoväellä, joka aikanaan kuului yhteiskunnallisen vallan palvelijoihin ja myötäilijöihin, valtion kainaloon, harvoin vallan käyttäjiin – ja joka nykyisin jakautuu omasta edusta kiinnipitävien hyvin toimeentulevaan joukkoon ja pätkillä elävien taloudelliseen kurjalistoon.

Jo järki sen sanoo

Professori Janne I. Hukkinen (HS 5.3.2013) on asian ytimessä arvioidessaan yliopistohallinnon virtaviivaistamisen siirtäneen professorivaltaa hallinnolliselle johdolle. Hän kuvaa erinomaisesti sitä, mistä kenkä puristaa: professorien entisen erityisaseman menetyksestä muihin nähden.

Ennen professori saattoi Hukkisen mukaan tehdä tutkimusryhmänsä resurssipäätökset itsenäisesti, samoin kuin matkustaa ja ostaa vehkeensä omavaltaisesti. ”Nyt hän kirjoittaa perustelumuistion hallinnolliselle johtajalle matkan ja tietokoneen tarpeellisuudesta ja jää jännittyneenä odottamaan, menevätkö perustelut läpi.” (Ajat ovat muuttuneet, muttei kai ennenkään ole tehty työmatkoja tai ostettu työvälineitä omilla päätöksillä, vaan pyydetty esimiehen hyväksyntä.)

Mitään erityisasemaa ei professoreilla olisi pitänyt korkeimman sivistyksen kehdossa ylipäätään olla: kaikkia, nuorimmasta opiskelijasta varttuneimpaan professoriin, olisi aina pitänyt – ja pitäisi – kohdella yhdenvertaisesti – sen sanoo järki, sydämestä puhumattakaan.

Joukossa on kuitenkin myös niitä, joille mikään yhteinen ja yhdenvertainen ei sovi. Ei oteta vastaan mitään, ei tarjouksin eikä maanitteluin, ei käskyin eikä määräyksin. Luullaan, että niin sanottu akateeminen vapaus koskee muutakin kuin tutkimusta ja opetusta, esiinnytään kuin villit lapset, kunnes vanhemman pinna palaa.

Olen ihmetellyt tätä esiintymistapaa enkä ole käsittänyt, miten kaikkein turvatuimmista ammattiasemista yhteistä hyvää edistetään lyömällä kapuloita rattaisiin. En ole muistanut akateemikko Erik Allardtin huomautusta, Ein Professor ist ein Mann anderer Meinung (professori on henkilö, joka on eri mieltä), enkä pitää mielessäni yliopistoihmisten kansantautia, ”akateemista autismia”.

Helsingin yliopiston kasvibiologian yliopistonlehtori Johannes Enroth (Yliopisto 1/2013, s. 47) kirjoittaa: ”Yliopistojen sisällä on autistisia kuppikuntia. Rajat vedetään ja pidetään tarkasti, vaikka samaan aikaan suusta tulee puhetta rajoja ylittävän yhteistyön tärkeydestä ja yhteen hiileen puhaltamisesta.” Onneksi Enroth luo myös toivoa: ”Syvällinen, läpikäyvä muutos lähtee valveutuneista, vastuunsa ymmärtävistä opiskelijoista.”