Yhteiskuntatieteilijät kuutamolla?

tn_taisteleva_tutkimus_1389875837Arto Halonen kuvaa dokumenttielokuvassa Pavlovin koirat (2005) venäläisille uusrikkaille järjestettäviä elämysmatkoja kerjäläisiksi puettuina Moskovan kaduille. Elokuva tuli mieleen ajatuspaja Vasemmistofoorumin vetäjän, Teppo Eskelisen kysymyksestä: ”Voiko sanoa, että henkilö on parempi yhteiskuntatieteilijä, jos on edes kerran elämässään käynyt katsomassa, miltä näyttää vankilassa, huumevierotusklinikalla, asunnottomien yömajassa, romanikerjäläisten leirissä?”

Elämysmatkoja yhteiskuntatieteilijöille vähempiosaisten, syrjäytettyjen ja ”kansan” pariin? Näen linja-autolastillisen iloisesti sorisevia yhteiskuntatieteilijöitä purkautumassa turvapaikanhakijoille tarkoitetun vastaanottokeskuksen pihaan kuin turistit tuppukylään ja matkanjohtajan, joka huutaa: ”Joo, tännepäin, meitä pitäisikin olla tuolla jo joku vastassa.” Ollaan vastaanottokeskuksessa, mennään ryhmänä ovelta ovelle, kurkitaan ihmisten asumuksiin. Juodaan kahvit ja teet. Paluumatkalla vaihdetaan vahvempaan, kielenkannat kirpoavat, tehdään distinktioita, otetaan positioita, hanapakkauksessa kiertää Bourdieu, eiku Bordeaux. ”Minä en jumankauta kyllä enää koske tuohon yhteiskunnalliseen todellisuuteen pitkällä tikullakaan.”

Eskelisen kysymyksen herättämässä Facebook-keskustelussa yhteiskuntatieteilijöille ehdotettiin vierailua tai palkatonta työskentelyä vankilassa, turvapaikanhakijoiden säilössä tai päiväkeskuksessa, osallistumista oleskelulupahakemusten tekemiseen. Kysymystä myös kummasteltiin: eivät kai yhteiskuntatieteilijät niin vieraantuneita sentään ole, että heidät pitäisi viedä katsomaan tutkimaansa todellisuutta?

Keskustelu tuo väistämättä mieleen Bourdieun ja hänen kollegoidensa tutkimuksen La Misere du monde (Maailman kurjuus), jossa tosiaan mentiin tällaisiin paikkoihin ja kuunneltiin ihmisiä. Sanna Ryynäsen kanssa kirjoittamassani kirjassa Taisteleva tutkimus esittelemme Bourdieun lisäksi joukon muita osallistuvia lähestymistapoja, joissa tutkija tekee tutkimusta yhdessä asianosaisten kanssa. Tällaisen tutkimuksen lähtökohta on paitsi tuntea tutkimansa todellisuus myös osallistua jonkin sosiaalisen ongelman ratkaisemiseen ja taistelu kapitalismin väkivaltaa vastaan. Mikäli taisteleva tutkija sattuu olemaan yliopiston tai tutkimuslaitoksen palkkatyössä, hän on toisella jalallaan mukana yhteiskunnallisessa muutostyössä.

Tällaisen yhteiskuntatieteen tarkoitus on sosiologi Veikko Erantin sanoin ”yhteiskunnan muuttamisessa. Ei politiikassa, ei hallinnon tiedontarpeiden palvelemisessa eikä ylipäätään selvitysten tekemisessä päätösten tueksi, vaan tiedon ja analyysin avulla tapahtuvassa yhteiskunnan muuttamisessa.” Muuttaminen ei kuitenkaan tarkoita mitä tahansa, ei esimerkiksi yhteiskunnan muuttamista nykyistä ihmisvihamielisempään suuntaan tai tuloerojen kasvattamista, vaan kohti yhdenvertaista, oikeudenmukaista ja luonnon puolesta kestävää yhteiskuntaa.

”Kentälle” ei erään keskustelukommentin mukaan pitäisi kuitenkaan mennä kylmiltään, vaan vasta aiheesta tehtyyn tutkimukseen tutustumisen jälkeen. Epäiltiin myös, että myös tutkijoissa on niitä, joilla on kokemusta huono-osaisuudesta. Ainakin yksi tunnustaa havainneensa yliopistolla tietynlaista eroja niiden välillä, jotka ovat olleet siellä ”aina” ja niiden, joilla on proletaaritaustaa. Taistelevassa tutkimuksessa pohdimme avoimesti kantaaottavien, esimerkiksi vasemmistolaisten tai anarkistitutkijoiden asemaa yliopistossa.

Facebook-keskustelussa viitataan myös tieteenalojen eroihin: sosiaalityössä tehdään paljon puhuttelevaa tutkimusta, jonka arvostus on kuitenkin vähäistä sosiologien keskuudessa. Taistelevassa tutkimuksessa setvimme tätäkin asiaa viittaamalla yhteiskuntatieteiden sosiaalireformistiseen ja voimakkaasti osallistuvaan historiaan sekä annamme esimerkkejä taistelevasta nykytutkimuksesta maailmalta.

Yhdet muistuttavat opiskeluaikaisista tutustumisretkistä, tamperelaisopiskelijoiden tarjoamasta sosiaalineuvonnasta ja ”kokemusasiantuntijoiden” kuuntelemisesta ja kohtaamisesta yhteiskuntatieteiden todellisuussuhteen kannalta tärkeinä käytäntöinä. Toiset viittaavat nykyisen yliopistopolitiikan vieraannuttavaan ohjausjärjestelmään, yliopiston syrjäytymiseen yhteiskunnasta!

Eskelinen kysyy, ”voisiko yhteiskunnallinen ajatuspaja olla luonteva taho, joka organisoisi ammattitutkijoille mahdollisuuksia tutustua paremmin todellisuuteen, jossa he elävät ja jota he pyrkivät kuvaamaan?” Kaikin mokomin minun puolestani, retkilaulukin on valmiina. ”Hei, hei, kuule Suomi / jos me tullaan junalla / jos me tullaan junan kyydissä / johonkin Suomeen / niin oletko sinä Suomi / sellainen iloinen maa, / jossa on paikkoja / ja kolmostuoppeja? / Silloin, jos olet niin / kuule mä tulen niihin paikkoihin / ja mä tapaan Suomen tyypit.”

Vasemmistofoorumi voisi alkaa kerätä systemaattisesti tietoa muutosvoimaisista tutkimuksista (lähtökohtana vaikkapa Taistelevan tutkimuksen lähdeluettelo, johon olemme koonneet runsaan kirjallisuuden). Lisäksi ajatuspaja voisi itse viritellä muutosvoimasta tutkimusta liittoutumalla asiasta kiinnostuneiden ihmisten ja tahojen kanssa. Meitä on sentään siellä ja täällä iloisen Suomen paikoissa ja etenkin muualla maailmalla.

”Suomi kärsii niin perkeleen porvarillisesta sosiologiasta, että jotainhan tässä olisi keksittävä,” kirjoittaa Eskelinen. Olen jyrkästi samaa mieltä. Siksi Taisteleva tutkimus, rikkana rokassa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Malliprofessoreita ja vetelehtijöitä

Kymmenkunta vuotta sitten valtio-opin professori Matti Wiberg luokitteli professorit neljään luokkaan: Perustutkijoihin, jotka tekevät työtään tinkimättömästi, mutta voivat olla myös pahasti ”urautuneita rutiinien pyörittelijöitä”, julkkisdosentteihin, jotka eivät jaksa tehdä omaa tutkimusta, yliopistovetelehtijöihin, jotka eivät saa aikaiseksi mitään ja malliprofessoreihin, jotka kirjoittavat, opettavat ja osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Wibergin mukaan perustutkijoita on Suomen yliopistoissa eniten, malliprofessoreita muutama kourallinen. Julkkisdosentit ovat nousussa, vetelehtijöitä on ”suoraan sanoen enemmän kuin mihin meillä on varaa”.

Jos yliopisto on yhtä hyvä kuin sen huonoin professori, professorin palkkaaminen on yliopiston menestyksen ratkaisevimpia asioita. Professorin valinta vakituiseen tehtävään on pitkäaikainen riskisijoitus. Aina sattuu virheitä, mutta kovin montaa niitä ei pitäisi tulla, ainakaan yhdessä yliopistossa tai yhdellä tieteenalalla.

Jos näin on käynyt, virhettä on käytännössä mahdoton korjata. On vain toivottava, että hän tekisi työssään mahdollisimman vähän vahinkoa, odotettava ajan kuluvan ja professorin poistuvan eläkkeelle tai jonnekin muualle. Ongelmasta katastrofiksi asia muuttuu, jos ongelmaprofessoreita on kasautunut enemmän kuin yksi yhteen paikkaan.

Malliprofessorit sen sijaan ovat harvinainen siunaus. Esimerkistä käy Jerome Bruner (s. 1915), joka edelleen, lähes satavuotiaana, kirjoittaa, puhuu ja opettaa innostavasti. Tai Leif Segerstam (s. 1944), joka joutui pois Taideyliopistosta vastoin tahtoaan. ”Eli että on niin vanha, että valtion laitos sanoo, että sää et saa enää olla leivissä, että pitää mennä eläkkeelle. Ihan tyhmä juttu muuten.” 

Siinä missä vetelehtijästä ei pääse irti, malliprofessorista ei saa päästää irti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Yhteinen opettajankoulutusmalli

Kirjoitin seuraavan kommentin Opettaja-lehteen (8–9, 2014, s. 30):

Päätoimittaja Hannu Laaksola kiinnitti pääkirjoituksessaan (14.1.2014) huomion tärkeään aiheeseen, yhteisen opettajankoulutusmallin kehittämiseen. Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikössä tällainen kehitystyö käynnistyi virallisesti vuoden 2011 alussa osana yliopiston rakenne- ja tutkinto-ohjelmauudistusta. Uudistuksessa luovuttiin pienistä laitoksista ja niiden oppiaineista ja luotiin uudet koulutuspuitteet. Kasvatustieteiden yksikköön perustettiin kasvatustieteiden laaja-alainen tutkinto-ohjelma. Tavoitteena oli tehdä mahdolliseksi laaja-alaisen kasvatusalan asiantuntijuuden elinikäinen kehittyminen.

Ennen erillisten varhaiskasvatuksen, luokanopettajan ja kasvatustieteiden koulutusten siilomaisuutta pyrittiin vähentämään, opettajien ja opiskelijoiden yhteistyötä lisäämään. Ongelmaksi muodostui aineenopettajakoulutus, jonka paikalliset asiantuntijat halusivat pitää kiinni vanhasta ja mielestään hyväksi havaitusta, vaikka tutkimus osoittaa toista (Anna Veijola, Pedagogisen ajattelun kehittyminen aineenopettajankoulutuksessa, 2013, Jyväskylän yliopisto). Puite yhteisen opettajankoulutusmallin kehittämiselle on kuitenkin nyt Tampereella olemassa, nähtäväksi jää, miten se käytetään hyödyksi.

- – -

Kuulun itse ”laajan pedagogisen teorian” kannattajiin eli niihin, jotka ajattelevat kasvatuksen maailman kokonaisuudeksi, jota ei pitäisi pilkkoa erillisiksi oppiaineiksi ilman vahvoja perusteita (joita ei käsitykseni mukaan ole olemassa). Pilkkomisen perusteet liittyvät vain rakenteellis-hallinnollisiin ratkaisuihin sekä akateemiseen vallankäyttöön.

Yhteisen opettajankoulutusmallin kehittämisessä on sekä sivistyksellinen että työmarkkinaulottuvuus. Sivistyksen näkökulmasta pidän yhteiskuntatieteilijän (mukaan lukien kasvatustieteilijät) hyveenä laajaa lukeneisuutta. Sivistynyt ihminen ”ponnistelee uudistuakseen, kasvaakseen ja pysyäkseen ajan tasalla” (Primo Levi) eikä suhtaudu välinpitämättömästi yhteenkään tiedon tai elämän alueeseen.

Lisäksi ajattelen, että kasvatuksen alan ammattien kehittäminen edellyttää laajoja pätevyyksiä, joiden perusteella yhteiskunta- ja kasvatustieteiden alalta valmistuneella on elinikäinen mahdollisuus liikkua joustavasti työmarkkinoilla ammattitaitojaan kehittäen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Kuka muistaa Eppuja?

Kuka muistaa, että Eppu Normaalin eli kai lähinnä Martti Syrjän ja hänen veljensä Pantsen luova kausi kesti pikkuisen yli kymmenen vuotta, kahdeksankymmentäluvun, Akun tehtaasta Historian suurmiehiä -levyyn. Okei, totta kai mukaan voi ottaa Maximum Jee Jeen ja 2000-luvun pari uusplättyä, mutta sittenkin. Jumalaare sentään, Martti Syrjä oli alle kolmekymppinen kirjoittaessaan parhaat sanoituksensa! ”Älkää luottako yli kolmekymppisiin!”

Saarikoski, Pentti, syntyi ja kuoli. Hänestä olisi voinut tulla… Mutta hän joi ja otti ja joi ja pilasi ja sillä tavalla. Kuuntelen Kentauri-nimisen orkesterin sovituksia hänen runoistaan. ”Että rauha pysyisi” on heidän ensimmäinen ja ainut levytyksenä vuodelta 2004, jo kymmenen vuoden takaa. Kuuntelen ja kuullessani pidän pötypuheena tuota kaikkea Saarikoskestakin sanottua. Jokainen saa Suomessa osansa sonnasta, sinäkin Brutukseni, juuri sinä. Saarikoski antoi sen, mitä oli annettavaa. Ja me muut luemme ja kuuntelemme, jos osaamme.

Kentaurin kaikki kauniit Saarikoski-kappaleet: http://kentauri.bandcamp.com/

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

”Kun on käymässä taisteluun, haarniskan pitää hohtaa”

14.2.1989, tasan kaksikymmentä viisi vuotta sitten, kuolemankielissä riutunut Iranin hengellinen johtaja ajatolla Khomeini antoi poliittisen lausunnon (fatwān) kirjailija Salman Rushdiesta. Intiassa vuonna 1947 syntynyt ja sittemmin brittiläistynyt kirjailija oli julkaissut maailman muslimijohtajia loukanneen romaaninsa Saatanalliset säkeet. Fatwān perusteella jokaisella kunnon muslimilla oli lupa ja oikeastaan velvollisuus tappaa kirjailija. Murhaaja julistettaisiin marttyyriksi ja palkittaisiin ties kuinka monella paratiisin neitsyellä.

Rushdie päätyi Iso-Britannian salaisen poliisin M15 suojelutasolle kaksi, ykkösessä on vain kuningatar. Muistelmateoksessaan Joseph Anton. Muistelmat (WSOY, 2013) Rushdie valaisee elämäänsä tappokäskyn varjossa, jatkuvaa pakoilua ja salailua sekä kansainvälistä kamppailuaan fatwāa vastaan. Kampanja toi hänet Suomeen syksyllä 1992, jossa toimittaja Seppo Puttonen teki hänestä radioreportaasin ”Salman Rushdie – sanojensa vanki”.

Muistelmiensa keskivaiheille kirjailija on sijoittanut kuvauksen ratkaisevasta hetkestään, se on hänen le moment décisif, jossa valkenee, minkä puolesta on taisteltava. Sanan- ja kertomisen vapauden. Vapaassa maailmassa kenelläkään ei ole oikeutta määrätä, mitä saa ja mitä ei saa kirjoittaa ja julkaista. Samalla selviää muutama muukin asia. ”Näkymätön ja vaiennettu mies oli tyhjä tila, johon muut saattoivat kumota omat ennakkoluulonsa, aikomuksensa ja vihansa.”

Rushdie oppi, ettei maailma ollut myötätuntoinen paikka. Toisaalta, mitä muuta olisi sopinut odottaa? Vastustajien päiden kääntämiseksi ei riittänyt järjen käyttö, eivät teot eivätkä vakuutukset. Mikään ei riittänyt poliittisesti lietsotun vihan lepyttämiseksi. Siksi itsekunnioituksen säilyttämisen nimissä oli vedettävä oma linja ja pidettävä se. ”Kun on käymässä taisteluun, haarniskan pitää hohtaa”.

Iranin hallitus ilmoitti julkisesti vuonna 1998, ettei se enää tukisi Rushdien murhahankkeita. Ilmoitus annettiin diplomaattisuhteiden solmimiseksi Iso-Britannian kanssa. Fatwāa ei edelleenkään ole kumottu.

Nykyisin Salman Rushdie elää Lontoossa ja Manhattanilla kirjallisen jetsetin elämää, hänet nähdään ulkona kauniiden naisten seurassa, hänestä kirjoitetaan seurapiiripalstoilla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Tutkijoiden AA-kerho

ImageAnonyymit akateemiset on brittiläisen Guardian-lehden palsta niille, jotka haluavat kirjoittaa yliopistosta nimettömästi. Nimettömyys on lehden mukaan tarpeellista, jos nimellä kirjoittamisesta voi seurata ikävyyksiä (työn tai maineen menetys). Sarjan ensimmäinen teksti toistaa samaa, jota on viime vuosina kuultu riittämiin:

”Koska yliopistot (minun ei … vielä) ovat parasta aikaa pakottamassa akateemisen henkilöstönsä osaksi yksityisen sektorin tyylistä avokonttoriympäristöjä, epäilen että näemme entistä enemmän tutkijoita kohdeltavan yksinkertaisesti tiedon tuottajina, jotka myyvät tuotteitaan kuin kumiankkoja.”

Kirjoittaja olettaa, että tutkijat tekevät tutkimusta. Mitä silloin tehdään, jos tutkimusta ei synny tai se on sisällöltään tyhjänpäiväistä? Otetaanko se avokonttorikin pois?

Anonyymin akateemisen mukaan yliopistoista on tullut yhtiövallan välineitä, tutkijoista tutkimustulosten alihankkijoita, akateemisesta vapaudesta ei enää tietoakaan, takana vapauden kultamaa – ja hallintotehtävät sen kun professoreilla lisääntyvät.

Hohhoijaa.

Mistä silloin on kysymys, kun hallintotehtäviin ja vallan kahvaan hingutaan, kun hallintovaltaa hamutaan silmät kiiluen, suu vaahdoten, samppanjalasit hikisissä käsissä täristen?

Lue rakas ystävä Shakespearea. Kun vanha kuningas makaa henkihieverissä sukupuolitautien ja kaalin runtelemana, hovin kaislikossa kuhisee. Valtaa jaetaan uudelleen kamareissa ja käytävillä. Liehittelijät on jo aikaa lähetetty vieraalle maalle kutsumaan uutta kuningasta. Hovi ja hallitus järjestetään uudelleen, salissa tanssitaan. Auta armias vanhan vallan perillisiä, kun toivo raukeaa, giljotiinien teriä tahkotaan, veri virtaa.

Kuningas on kuollut. Kauan eläköön kuningas!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Verkkopedagogiikan peruslauseet

Käyn tänään Educa-messuilla puhumassa Tuusulan kunnan opettajille tieto- ja viestintäteknologian (kauhea ilmaisu, josta pitäisi päästä!) iloista ja suruista. Ajattelin keskittyä juttelemaan lähinnä iloista, joita minulle ja joillekin tuntemilleni opettajille on koitunut netin pedagogisessa käytössä. Jätän alan teoriat, käsitteet ja yleishöpinät vähemmälle eli kokonaan pois.

Olen yrittänyt pelkistää netin käyttöni – siellä tapahtuvan ja sitä hyödyntävän oppimis-, opiskelu-, opetustoimintani – muutamiksi yksinkertaisiksi peruslauseiksi, joita voisin työssäni koetella, pohtia ja kenties yrittää noudattaa.

- Välineiden (menetelmien, ratkaisuiden) opetteleminen ei saa viedä liian pitkää aikaa eikä olla turhan hankalaa: puolessa tunnissa on oltava jo melkein perillä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että välineiden on oltava helppokäyttöisiä (vrt. wikit).

- Niistä pitää olla työlleni ja työssäni jotain konkreettista hyötyä ja apua, niiden pitää kehittää työtäni, innostaa minua ja innostuttaa muita. Välineillä on oltava selkeä ja näkyvä käyttöarvo.

- Välineiden käytöstä tulee olla hyötyä myös vertaisilleni ja kaikille, joita opetus- ja oppimistoiminnan kehittäminen – pedagogiikan uudistaminen – kiinnostaa. Haluan jakaa ideoita, omaksua niitä muilta ja kehittää asioita yhdessä muiden kanssa; olla linkki ketjussa.

- Verkon ja välineiden pitää olla avoimia, vapaita, ilmaisia ja julkisia, aivan niinkuin julkisin varoin ylläpidetty koulutusjärjestelmä. Voin ottaa, mitä tarvitsen, antaa, mihin kykenen, sekä tehdä ja luoda yhdessä tuttujen ja tuntemattomien kanssa, mitä tahdon (tahtoni ja maailman rajat tuntien).

- Haluan korostaa (oppimisen, opiskelemisen ja opettamisen) prosesseja ja toimintaa lopputulokseen nähden, vaikka onhan hienoa olla myös auteur.

- Jos otan jotain itselleni uutta käyttöön tai kokeilen sitä, uskallan samalla luopua jostain vanhasta – en myöskään suostu tekemään jatkuvasti päällekäistä työtä, ainakaan samalla palkalla tai ilman apua.

- En oleta, että netin käyttö opetuksessa olisi taikakeino, joka ratkaisisi oppimisen, opiskelemisen ja opettamisen kaikki pulmat, mutta eihän niin luule kukaan. Uskon kuitenkin, että monipuolisuus, monimuotoisuus ja yhdessä tekeminen ovat oppimisen maailman a ja o.

Näistä ajatuksista puhun ja esittelen samalla muutamia Wikimedia-säätiön ilmaisia ja avoimia työvälineitä: jokaiselle tutusta Wikipediasta pääsee Wikimedia Commonsin jo lähes 20 miljoonan käyttövapaan tiedoston (kuvien ja äänien) ja Wikiopiston käyttöön kaikenlaisen oppimisen, opiskelemisen ja opetuksen tukena.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized