Die Führerin

Uuden yliopistolain alaisissa yliopistoissa laitosten johtajat ja johtajattaret lienevät päätoimisia. Hyvä.

Päätoimisuus tarkoittaa sitä, mitä se sanoo: johtaja johtaa, ei opeta eikä tutki. Johtajan apuna ovat tutkimuskeskuksen johtaja(tar) ja schoolin koulutusjohtaja(ttaret). Lisäksi tulevat tutkimusjohtajat. Näistä rakennetaan johtokunnan ydin.

Käytännössä päätoimisen johtajuuden pitäisi merkitä sitä, että schoolin johtaja myy ja kauppaa laitoksen tutkimusta ja kotiuttaa taitojensa mukaan ulkopuolista rahaa. Kaupunki- ja maakuntamatkailua, viiteryhmien tapaamista, coctail-tilaisuuksia, edustamista, vieraiden houstaamista, edustusbudjetti, edustusstrategia, kulttuurisuhteita, toivoisin hentoisesti myös glitteriä.

Tehtävään tarvitaan yhteiskuntasuhteita ja niiden hoitamista ymmärtävä, kommunikaatio- ja argumentaatiotaitoinen henkilö, joka osaa esimerkiksi katsoa keskustellessaan silmiin.

 

Moraalinen pelastusohjelma

”Vain harvat kasvattajat ovat huomanneet yliopistojen olevan moraalisen pelastuohjelman tarpeessa. Yliopistoissa hyväksytään ne markkina-arvot, identiteetit ja sosiaaliset suhteet, jotka aiheuttivat niiden toimintaa haittavan talouskriisin”, kirjoittaa kasvatuksen maailman tarkkasilmäinen kommentaattori Henry Giroux Counterbunch-lehdessä. Korporatiivisen kuristusotteen voimistuessa yliopiston rehtoreita aletaan kutsua toimitusjohtajiksi ja professoreita ”akateemisiksi yrittäjiksi”. ”Sen sijaan että puhuisivat ja kirjoittaisivat tärkeistä sosiaalisista ongelmista, he keskittyvät rahanhankintaan”, kirjoittaa Giroux. Kuulostaa tutulta.

Rahankerjuun lisäksi uudessa yliopistossa tärkeää on julkisuuskuva. Sen osa on yliopiston strategia, joka Tampereen yliopistossa ilmoitetaan kuluvan kuun 15. päivä. Giroux’n maalailemaan yliopistoon sopivat tulevaisuudessa myös julkkisjannut huikeine luentopalkkioineen. Kuulin äskettäin Tampereen yliopistossa vierailleen lentävän noitatohtorin palkkion 45 minuutin luennosta: lähes 5000 euroa. Sillä saisi tavanomaisin palkkioin kaksi täysimittaista luentosarjaa. Ilman muuta tarvitsemme moraalisen pelastusohjelman yhteiskuntaan ja yliopistoon.

 

Ihana elämä

Kollegani kertoi kokemuksistaan filosofian kurssilta eräässä lukiossa. Hän on ahdistunut opiskelijoistaan, jotka vaikuttavat olevan ”kauhean ahdistuneita ja levottomia” torjuen filosofian opetuksen, vaikka sitä opettaisi vaihtelevin työtavoin, draamaakin hyödyntäen. Opiskelijat näyttävät toisaikaisilta ja väsähtäneiltä. Sama ongelma kuulemma toistuu muissa oppiaineissa.

Oppilaat kaipaavat valmiita vastauksia, eivätkä kertojan mukaan jaksa paneutua oikein mihinkään paitsi you tuben tuijotukseen, facebook-sivun päivittämiseen ja farmvillen hoitamiseen omilta miniläppäreiltään. Sitä mukaan kuin vastakaikua ei tule, alkaa opettajamotivaatio loppua ja työn mielekkyys kärsiä.

Ilo on kadonnut. Tuska on tallella. Onko tämä kuva Suomesta, jossa matka jakkupuvusta tuulipukuun ei ole pitkä? Ainakin se on hälyttävä ja pelottava kuvaus (koulu)maailmasta, jossa kaikki pitäisi tehdä yhä rivakammin.

En minä tiedä, mistä on kysymys. Ehkä laajemmasta aikakauden muutoksesta, jonka vääjäämättömyydelle emme mahda mitään, koskemme sitä huomaa tai siitä välitä. Ikään kuin tässä Huippumalli haussa, Muodin huipulle, Suurin pudottaja, Mallimaailman huipulle, Big Brother, Amazing Race -maailmassa olisi yhä vähemmän tilaa sellaisille opinnollisille ym. tavoille elää, joista joku sivistäjä-opettaja vielä kenties haikailee mielekkyytensä pitimiksi.

Elämä juostaan läpi jo varhain, kaikki tärkeä on koettu – nähty telkkarista – ennen kahdettakymmenettä ikävuotta, viimeistään kolmekymppisenä on löydettävä joku tai erottava, jos on sattunut sitoutumaan, neljäkymppisenä hankittava lapset tai lisää lapsia, kun kymmenen vuotta meni työelämän pätkäprojekteissa ja haahuillessa. Sori mut nyt ei ehdi jutella, mulla on palaveri ja sit pitää hakee lapset hoidosta. – Ai, no, ei siin sit mitään. Hei vaan.

Onneksi ohjeet on annettu ihanaan elämään:

1. Auktoriteetti: tottele, tee kuten käsketään kysymättä ja rakasta käskijääsi, jos et rakkautta tunne, syy on sinussa, kiduta siksi itseäsi.

2. Yksilön vastuu: olet oman onnesi seppä, menestyksesi ja epäonnistumisesi, sairautesi ja terveytesi, työsi tai työttömyytesi ovat omien valintojesi tuloksia eikä niillä ole minkäänlaisia rakenteellisia syitä; siksi treenaa, opiskele, tarkkaile ja rankaise itse itseäsi, jotta pitkään jaksaisit ja hyvin pärjäisit.

3. Velvollisuuskulttuuri: muista aina itsesi alamaiseksi, palvelijaksi ja alaikäiseksi, jolle ei tästä maailmasta pelastusta tai sovitusta löydy muuten kuin jättämällä tänne lisää alamaisia ja palvelijoita.

4. Yhteisöllinen solidaarisuus: suojele samanlaista, epäile lähimmäistä ja tuhoa erilainen.

 

Vain muutaman prosentin tähden

Historioitsija Eric Hobsbawm (synt. 1917) julkaisi vuonna 2007, 90-vuotiaana, esseekokoelman Globalization, Democrazy and Terrorism (Globalisaatio, demokratia ja terrorismi). Kirja päivittää hänen aiempia teoksiaan Äärimmäisyyksien aika ja Nationalismi, ja on samalla näkemyksellinen aikalaiskommentaari. Tarkistamista ja uudelleen arvioimista vaativiksi teemoiksi kirjoittaja nostaa vapaiden markkinoiden luoman epätasa-arvon, alueellisten erojen tuottaman poliittisen epävakauden, ja ihmisten liikkuvuudesta syntyvät sosiaaliset ja kulttuuriset ongelmat.

Kylmän sodan loppuminen, Euroopan ”hullu vuosi” 1989 ja N-liiton romahtaminen muutamaa vuotta myöhemmin jättivät maailmanperinnöksi laajan epävakauden ja valtiollisen hajaannuksen, jotka vaikuttavat käsityksiin kansakunnista ja nationalismista, ja siten myös kokemukseen konkreettisesta todellisuudesta ja tuossa todellisuudessa piilevistä toimintamahdollisuuksista ja -edellytyksistä.

Hobsbawm tarkastelee kolmea epävakauden seurausilmiötä: kansanmurhia, kansainvälisiä muuttoliikkeitä ja ksenofobiaa eli muukalaispelkoa, jonka merkitystä hän myöntää aliarvioineensa aiemmissa teoksissaan. Hobsbawmin ansio on oman tietämättömyytensä myöntäminen. Hän ei osaa sanoa, mistä ksenofobia ja muut mainitut ongelmat syntyvät, tai mihin ne tulevat johtamaan. Tietämättömyys ei estä erittelemästä ilmiöitä ja taustoittamasta niitä historiallisilla ja ajankohtaisilla tilastotiedoilla. 1900-luvun viimeisellä neljänneksellä muuttoliike on ollut ennennäkemättömän voimakasta, itse asiassa suurempaa kuin ”suuren muuton” vuosina ennen ensimmäistä maailmansotaa. Toisaalta ei ehkä tulla ajatelleeksi, että vain kolme prosenttia maailman ihmisistä elää nykyisin muualla kuin syntymämaassaan.

Vaikkei Hobsbawm pyri selittämään, kirjaan sisältyy sivistyneitä arvauksia, kuten tämä:

”Nationalismin syntymäkodissa Euroopassa maailmantalouden muutokset tekevät lopun maailmansotien tuottamasta tilanteesta, kansanmurhineen ja massamuotoisinen väestönsiirtymineen, nimittäin etnisesti homogeenisten kansallisvaltioiden mosaiikista” (s. 87).

Ksenofobian kirjoittaja istuttaa paitsi taloudellisen epävarmuuden myös globalisaation koettuihin – havaittuihin ja oletettuihin – vaikutuksiin arkielämässä, työssä, kadunkulman kaupassa tai jalkapallo-ottelussa – Hobsbawm elää ja kirjoittaa Britaniassa, jossa aikanaan paikallisista suosikkijoukkueista on tullut kansainvälisen suursijoittajan omistuksessa pelaajiltaan monenkirjavia yhdistelmiä aiheuttaen jollekin kulttuurista ja ryhmäidentiteettiin liittyvää jakomieltä.

Jotkut monikulttuurisuuden, ”toiseuden” ja muukalaisuuden tutkijat pitävät ksenofobikoiden kuuntelemista tärkeänä asiana. Tämä ei olekaan vaikeaa, sillä muukalaispelkoiset ”maahanmuuttokriitikot” ovat oivaltaneen netin käyttökelpoisuuden muukalaisvastaisten viestiensä välittämisessä. Tärkeämpää kuin ksenoviesteistä olisi tietää ihmisten suuren hiljaisen enemmistön käsityksistä, jottei keskustelu vääristyisi kokonaan.

Mainitussa kirjassaan Hobsbawm hahmottaa taidokkaasti ja tarpeellisesti maailman poliittista tilaa antamatta vastauksia tai esittämättä ratkaisuja. Hän näyttää osoittavan, ettei yksi ihminen ja hänen ainutlaatuisuutensa ole paljonkaan arvoinen suurissa historiallisissa siirtymissä. Viimeksi Lontoon yliopiston Birckbeck-instituutin presidenttinä toimiva Hobsbawm on julkaissut kirjan maailmanvalloista (On Empire, 2008).

 

Ongelma armossa ja laissa

Tampereen Annikinkadun iltabasaarissa julisti eilen lauantaina sanataiteilija Risto Ahti joulurauhan, jonka kuulee tästä. Runoilija puhui näin:

”Olen hyvin otettu siitä, että saan pitää tämmöisen pienen puheen koska mua on pienestä pitäen harmittanut Turun joulurauhan julistus, jossa kylläkin mainitaan syvä armorikkaus, mutta melkein heti uhataan kaksinkertaisilla rangaistuksilla niitä, jotka rikkoo sen rauhan. Meillä on ongelma armossa ja laissa.

Mää itse pidän joulua tällä hetkellä en minään Vapahtajan tai Jumalan syntymäjuhlana, vaan muistutuksena siitä, että on olemassa Ihminen.

Ja minun mielestäni jotkut opettajat, jotkut mestarit on tuonut sen ihmisen ajatuksen aika hurjalle tasolle. Ehkäpä sillä tavalla kaikkein selkeimmin, että Lain täydellisyyttä ei voida ylläpitää millään muulla kuin armon ja anteeksiantamisen ehdottomalla täyteydellä. Nää kaks liittyy toisiinsa saumattomasti.

Sitten vielä pieni ajatuksenpoikanen joka liittyy tähän henkeen mikä täällä tänään vallitsee. On yllättävää että ihmiset tulee maailmaan etsimään itselleen hyvää sen sijaan että tulisivat sitä tekemään ja synnyttämään kaikilla mahdollisilla tavoilla; maailmaan, joka ei välttämättä ole kaikkein helpoin planeetta maailmankaikkeudessa.

Toivon että jaksatte tehdä hyvää sen sijaan että sitä itsellenne ainoastaan hakisitte. Hyvää joulua kaikille, ja rauhaa.”

 

Itsenäisyyspäivän kuva

On aika avata adventtikalenterin seitsemäs luukku. Kuka muistaa itsenäisyyspäivän 2006? Niin, me kaikki eikä kukaan. Muistin virkistämiseksi kuva-arvoitus: mitä videokuva esittää (kohdassa 0:05 alkaa tapahtua)?

a) Veteraanivanhuksen lihaa, joka imaisi itsensä panssarivaunun teräkseen ilman, että kuohulasi kädessämme värähti. Jos vastauksesi on a, paina tästä.

b) Sen tähdentämistä, että tärkeintä itsenäisyyspöhön ymmärtämiseksi on ryhtyä lapioimaan sotahurman isänmaallista kuonakasaa ja käsittää veteraanien muistoksi kutsuttu patrioottinen kuolontanssi rikokseksi ihmisyyttä vastaan. Jos vastaat b, paina tästä.

c) Veteraania, joka jätti rivin. Sen sijaan, että hän olisi kääntänyt selkänsä lähestyvälle panssarivaunulle, hän käveli ripein askelin sen alle. Asettuessaan paraatin liikesuuntaa vastaan, hän rikkoi katsojan ja esiintyjän välisen ennalta annetun asetelman. Hän teki kehostaan spektaakkelin räjäyttävän miinan, joka pysäytti hetkeksi koko paraatin ja sen visuaalisen järjestyksen. Jos päätät vastata c, paina tästä.

d) Jotain muuta. Jos vastauksesi on d, paina tästä.

 

Sisyfoksen hommaa

Naistutkimuksen professori Tuija Pulkkinen sanoo Yliopisto-lehdessä: ”Kulttuurit ovat hirveän jäykkiä. Ihmiset haluavat toistaa samaa”. Tämä on totta suuressa ja pienessä, muttei missään niin kuin koulukulttuurissa, ml. yliopisto.

Helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin opettajan oppia opettamaan oppimaan oppimista. Kun samaa hauki on kalaa toistetaan oppivelvollisuusikä ja toinen aste päälle, onko mitään ihmettelemistä siinä, että yliopistokin on mikä on: kivempaa kuin oppia itseohjautuvaksi, aloitteelliseksi, kysyväksi ja ihmetteleväksi on totella, odottaa, kuunnella, kirjoittaa ja painaa muistiin.

Silkka kouluvuosien toisteinen määrä musertaa vahvimmankin alamaisuuteen. Kouluputki opettaa alistumaan, tai ei: se opettaa ”antaa olla” -asenteeseen, kun ei sille kumminkaan voi mitään. Elämä on muualla. Ja niinhän se on, mutta täällä muuallakaan mikään ei ole toisin tai muutu muuksi koulutusputken päälle. Suomi on iso alakoulu.

Numeroarvostelu on yksi jäämä, josta pitäisi päästä eroon. Jopa yliopistossa opiskelijat kaipaavat numeroarvioita! Herran Jumala! – Miksemme ohjaa oppimaan erilaisin projekti- ja osallistavan opiskelun menetelmin? Miksei oppilaiden arvostelua kytkeä oppimisen oppimiseen, itsearviointiin? Miksei lapsia, nuoria, ylioppilaita päästetä liekasta? Missä on ilo ja äly?

Kaikki tietävät vastauksen, mutta kysyn kuitenkin. Sivistys on Sisyfoksen hommaa. Siksi kai seitsemättä sataa tutkijaa kokoontuu tällä viikolla Tampereelle pohtimaan kasvatusta ja julkaisemaan uutuuskirjoja. Ohessa järjestetään off-tapahtumia, mm. kasvatuspoliittiset rock-iltamat.

 

Kotiseutu, rakkaus

Aloitin eilen kuusiosaisen Heimat 3-elokuvasarjan katselemisen dvd:ltä. Moni muistaa myös ohjaaja Edgar Reitzin suurtyön aiemmat osat (yhteensä 42 tuntisen Heimat 1:n ja 2:n). Kolmas osa alkaa länsi-Berliinistä 9.11. 1989, jossa Heimat 2:n keskeishahmot, toisilleen luodut rakastavaiset Hermann Simon ja Clarissa Lichtblau sattumalta kohtaavat, 17 vuoden jälkeen. 1970-luku vei heidät kauas toisistaan, luomaan uraa; rakkaus ei vain unohtanut.

Kertomus alkaa yläviritteisesti ja lujaa tästä kliimaksista: He tulevat toisiinsa Berliinin muurin murtumisen ja Saksojen alkavan yhdistymisen ekstaasissa. Alkukuvasta tarina etenee nopeasti seuraavaan. Clarissa vie Hermannin katsomaan romahtamaisillaan olevaa maalaistaloa siinä osassa Reinin laaksoa, joka on Hermannin kotikaupunkia Hunsrückia. Talo on purettava ja koottava uudelleen pala palalta niin kuin Saksakin.

Kiireistä ja menestyvää muusikonelämää tahoillaan viettäneet viisikymppiset pitävät yhteiselämää vihdoin paitsi mahdollisena myös luonnollisena, heidän lapsensa ovat jo miltei täysi-ikäisiä ja nyt he haluavat asettua yhdessä aloilleen kotiseudulle.

Saman sunnuntaipäivän Helsingin Sanomat julkaisi toimittaja Asta Lepän hyvin kirjoitetun jutun avioeroista. Monta kiinnostavaa näkökulmaa nousi esiin.

”Markkinoiden vapautuminen on toteutunut myös parinmuodostuksessa. Yksiavioisuuden säilymiseksi ihmisen kontrollikoneiston olisi pitänyt tiukentua: mitä enemmän houkutuksia, sen tiukempi moraali.”

”Myös miehet ovat alkaneet vahtia vikkeliä vaimojaan. Vallitsee kerrasta poikki -ajattelu. Osmo Kontulan tutkimuksessa tämä tuli esiin periaatteena, jonka mukaan seksuaalinen yksinoikeus oli parisuhteessa jopa itse rakkautta tärkeämpää.”

Markkinoiden vapauduttua moraalinen kontrolli on löytänyt tukevan pesäpaikan seksuaalisen käyttäytymisen alueelta. Muu kuin biologismiin taipuvainen pitäisi tätä kenties hieman häkellyttävänä muutospiirteenä. Kiinnostavaa olisi tarkemmin tietää, kuinka tämä kyttäysalttius vaihtelee iän ja sukupuolen mukaan? Pörräävätkö miespuoliset seksipatrollit viuhemmin menopaussi-ikäisten, heitä nuorempien vai ehkä vanhempien ympärillä?

Heimat 3:n alku antaa yhden vastauksen: kun uusintamistehtävä on saatettu kutakuinkiseen päätökseen, voi ottaa rennosti ja löytää elämään reproduktiorasitteetonta rakkautta, joka palkitsee perinteistä ydinperhemallia paremmin.

Paria asiaa jäin lisäksi miettimään, ensin sitä, että kun avioerotilastojen perusteella puhutaan eroista, tiedetäänkö mitään päättyneistä avoliitoista? Ja toiseksi Asta Lepän jutun puhuttelevia loppulauseita: ”Liberaalissa yhteiskunnassamme vaikuttaa … patakonservatiivinen ryhmä, jonka mielestä avioeroja ei saisi myöntää kuin erittäin painavista syistä. He ovat lapset.”

 

Voimaa

Tänään oli Voima-lehden voimakaksikon Kimmo Jylhämön ja Hanna Nikkasen Urpo Harva-luento. Voima-lehti täyttää – tai täytti – näinä päivinä kymmenen vuotta. Aktivismi, journalismi, osallistuminen, uusi kansalaisyhteiskunta. (Suomen ongelmahan on, että kansalaisyhteiskunta ja kansalaisjärjestökenttä on ainakin toisella jalallaan vankasti valtiollisella kentällä: kansalaisjärjestö on valtiojärjestö, vapaa sivistystyö paljolti valtiollista sivistystyötä. Nyt kupletin juoni alkaa olla toinen. Ystävät, puhukaamme siitä.)

Kiinnostavaa on, että Voiman levikki on suurempi kuin useamman viikkolehden (Kansan uutiset, Vihreä Lanka, Demari) yhteensä.

Yksi Voiman lähtökohta oli Seattle 1999 jonkinlaisena avainkokemuksena (ensimmäinen Voima-lehti ilmestyy) ”journalistisesti” ”suuntautuneille” ”kansalaisaktivisteille”. Nämä termit ovat lainausmerkeissä osoittaakseen, että maailmasta on olemassa monia näkökulmia; paljon muita kuin journalistisia tai sivistyksellisiä projekteja (kuka kertoisi, mikä näiden ero on).

Että on olemassa ”tavallista elämää”, ”järjestäytynyttä elämää”, ”lainmukaista” elämää jne. Että sitähän se ”elämä on, kun sitä oikein ajattelee, jos sitä nyt ylipäätänsä kannattaa ajatella. Senkun elää vaan, beibe” (Juice).

Sitten tulee Genova, lisää valtion näkyvästi harjoittamaa väkivaltaa. Sitten Göteborg 2001. Huomataan, että väellä ei ole mitään merkitystä paitsi poliisin toimeenpaneman valtiollisen väkivallan kohteena. Ja miksi 9/11 – New Yorkin WTC-tornien romahtaminen väitettynä terrorismina – tulee liian pehmeästi, liian ”tilauksesta” tähän kaikkeen? Kuka tämän karmean esityksen käsikirjoittaa? Kuka tästä vihjaa, kirjoittaa, David Graeber, ehkä?

Kävin aamulla myös piikillä, sikaflunssaan. Tilanne paikallisessa terveyskeskuksessa oli melkein inhottava: hälinää, yskää, kärsivien lasten kitinää, paskanhajua, ja aamutelevision huuto kaiken päällä. Jollekin tämä kenties on kovinkin tavallista, otetaan rokotus siihen pieremisen ja tupakoinnin väliin. Jollekin toiselle vain kamalaa. ”Haluan rokotuksen, mutta haluan sen rauhassa”.

Professori Janne Seppänen yleensä diggaa Voimaa, mutta kaipaisi juttua suomalaisista sotilaista Afganistanissa näkökulmasta tai otsikolla ”Suomalainen sotilas tappaa”.

Tästä pitkän päivän matka jatkuu yöhön Pispalaan.

 

”All the world’s a stage!”

Deleuze ja Guattari kirjoittivat vanhoilla päivillään kirjan Mitä filosofia on? aloittaen sen jotenkin niin, että vanhana on aika puhua suunsa puhtaaksi. Antti Eskola uskaltautui uskonnollisen uskon pohdintaan vasta eläkepäivillään. Haavikko vaati Saarta kirjoittamaan kaikesta, rehellisesti.

Oletan monen teistä lukevan tai ainakin selaavan Kasvatus-lehteä. Numerossa 4/2009 on emeritusprofessori Kari Uusikylän lyhyt kirjoitus yliopistovuosistaan. Tässä siitä muutama namupala:

”Noviisin oli pakko havaita nopeasti yliopistomaailman raadollisuus, eturistiriidat ja joidenkin sairas viha potentiaalisia kilpailijoita ja toisinajattelijoita kohtaan. Kolmessa yliopistossa 35 vuotta töitä tehneenä olen nähnyt, miten ihmiset ovat kuluttaneet valtavan määrän energiaa jaksaakseen säilyä edes jotenkin terveinä pelien, juonien ja alistamisuhteiden viidakossa, jota akateemisen sivistyksen kehdoksi kutsutaan.”

”… sairaassa yhteiskunnassa työtoveri on vihollinen, koska hän voi olla etevä. Työtovereiden välit voivat olla näennäisen korrektit, mutta tosiasiassa selkään puukotukset ja kateus ovat tavallisia.”

”Oikean tahon nuoleminen kuuluu ammattitaitoon. Väitöskirjojakin tuotetaan tehokkuuden nimissä usein melkein samalla sapluunalla. Kun ohjaaja on kyllin härski ja agressiivinen, hän huolehtii suojateilleen korkean arvosanan.”

”Nykymaailmassa lyödään usein ‘alempiarvoista’ ainakin symbolisesti vasaralla päähän, jos tämä ei alistu saappaiden nuolijaksi”.

”Yliopisto-uudistus ja huippuyliopisto-hypetys kertovat enemmän kovien arvojen voittokulusta, hyvä veli ja hyvä sisar -verkostojen voimasta ja härskistä mielikuvien hyväksikäytöstä kuin siitä, että yliopistojen laatu nousisi. Puhumattakaan siitä, että henkinen ilmapiiri paranisi, työmotivaatio ja työn ilo lisääntyisivät.”

”Yliopistouudistus ja huippuyliopisto-utopiat eivät periaatteessa eroa siitä hyvien veljien kähminnästä, joka on tyrmistyttänyt meitä menneenä kesänä”.

Jokainen kehittää itselleen jonkinlaisen selviytymismekanismin. Itselläni on takana neljä yliopistoa ja jotakuinkin puolet Uusikylän työvuosista. Yhä useammin ajattelen yliopistoa ja sen laitoksia kuin Shakespearin näytelmänä. ”All the world’s a stage!”

Aika ajoin saadaan uusi kuningas tai kuningatar vanhan siirryttyä syrjään tai tultua syrjäytetyksi. Uusi etsii paikkaansa, ottaa asemansa jos ottaa, etsii lojaaleja, luo suhteita. Jakaa alaiset. Vanha hallitsija saattaa elää, ehkä juonittelee kuten nekin, jotka jälleen kerran ovat tulleet syrjäytetyiksi vallasta. Syntyy itsensä marttyyreiksi ylentäneiden piiri. Hovissa kuhisee, selkäin takana puhisee, silkit ja sametit suhisevat kaislikossa, peruukkien puuteri pöllyää. Päät putoavat, narrit nauravat. Lakeijat lipovat suosiota, kun kuullaan huhuja toisesta, nousevasta valtakunnasta.