Neandertalilaiset, sorron työstä nouskaa

Tuomas Nevanlinna ehdottaa kolumnissaan vasemmistolle populismia: herravihan ja kapitalismin nostamista avoimesti tapetille sekä myös reaalipoliittisia käytännön vaihtoehtoja oikeistolaisen ”ei ole vaihtoehtoja” -puheen tilalle: perustuloa, joka vapauttaisi elämään muullekin kuin kulutukselle ja kapitalistille, patentti- ja tekijänoikeuksien uudistusta, ekologista energiapolitiikkaa, ay-liikkeen reformia mukaan lukien prekariaattikysymys. Kyllä vasureille hommia riittäisi. Ja ennen kaikkea näille vaihtoehtohommille olisi oltava kunnon nimi, jotta niistä tulisi valtavirtaa: kattoterminä sosialismi, lähtökohtana universalismi, tasa-arvo ja riiston laukkauttaminen.

Näinkö kaikki muuttuisi paremmaksi? Muuttamalla materiaaliset olosuhteet, vaikutettaisiin ajattelutapoihin, tottumuksiin ja toimintaan? Ongelma on se, että vaikka suuri osa meistä on työläisiä, mikä tarkoittaa oman työvoimansa (aikansa, taitojensa jne.) vuokraamista työvoiman ostajalle (jota jostain oikusta kutsutaan työnantajaksi) tietystä korvauksesta (rahapalkasta), suurin osa työläisistä ei käsitä itseään työläiseksi. Tähän käsittämättömyyteen on monta syytä: palkat ovat suuret, taidot ovat suuret, luulot ovat suuret, voittajien joukossa on helppo hymyillä, tai ainakin toivoa olevansa. Siksi monet identifioituvat työnantajaansa, tietoisesti tai tietämättään. Tosiahan on, että ellei kapitalismi, sellaisena kuin me sen tunnemme, ehdi jauhaa meitä molekyyleiksi, se muokkaa meistä neandertalilaisia, jotka osaavat vain mongertaa.

Nevanlinna ei huolehdi niinkään tästä kuin sellaisista materaalisista muutoksista elinolosuhteissa, joiden pohjalta identiteettikysymyskin saanee luonnollisen ratkaisunsa: ”Sosialismin tulee olla monikärkistä, ja se voi perustua vain osittain valtion varaan. Sosialistista on rakentaa ja kehittää (vaikkapa) osuuskuntatoiminnan, pienyrittämisen, uudenlaisten osaamiskollektiivien, nettiyhteisöjen ja infrastruktuurien yhteisomistuksen edellytyksiä suurpääoman vallan kustannuksella.” Lisää aiheesta voi lukea Tommi Uschanovin kirjasta ja blogista.

”Sitä kohti tie, jota matkata voi”, lausui runoilija.

 

Keskikesän jortsut

Katselen vettävaluvia lapsia sadepuvuissaan leikkipuiston hiekkakasassa Koskipuiston Cumuluksen ikkunasta, varusteinani lukemista ja viinaksia. Kotiin ei ole menemistä, siellä ovat muukalaiset vieraalta maalta. Illalla filosofi kysyy mukaansa vertaistensa joukkoon, ja päätän lähteä.

Juhannustalossa nautimme pöydän antimista ja sielukkaasta seurasta, saunomme. Puolilta öin ajamme Rönnin kuraiselle lavalle keskikesän jortsuihin, jossa innostun tanssimaan saaden tamperelaiseksi esittäytyvältä kaunottarelta pikaisen oppitunnin tangon taikaan. Valssi ja foxi sujuvat jotenkin, ja kun orkesteri vaihtaa lattareihin, taidan viedä jo minäkin. Tanssimme useamman kierroksen – vastoin sääntöjä päätellen vuoroaan odottavien miesten ilmeistä. Lopuksi saan tanssittaa myös pitojen nuorta neitoa.

Paluumatkalla pieni seurue on vaitonainen, Radio Suomi soi, sade piiskoo lasiin. Matka päättyy radiotoimittajan kertoessa uskomuksesta, jonka mukaan juokseminen juhannusyönä kolmesti talon ympäri alastomana saa aikaan jotain, – jotain mitä kukaan meistä ei enää kuule; on siis varmistettava ettei taika karkaa.

 

Toisto

Erno Paasilinna ilmoittaa viimeiseksi jääneen teoksensa Matkakuvia menneiltä ajoilta alussa kirjassa olevan jonkin verran toistoa, muttei kuitenkaan uskonut sitä olevan häiritsevässä määrin: “Elämässä on toistoa, kaikessa on toistoa, runoilijan, romaanikirjailijan tuotannossa on toistoa”.

Sama koskenee tietokirjailijaa, tutkijaa. Joskus näkee toistosta ilmoitettavan esimerkiksi leipätekstissä tai alaviitteessä: “Samaa aihetta olen aiemmin tarkastellut tekstissäni…” tai “Artikkelin teemoja olen kehitellyt myös julkaisussa…” ellei asiasta kerrota vain yksinkertaisella lähdeviitteellä tekstissä ja lähdeluettelossa.

Yhden ja saman teeman toisto ja muuntelu lienevät kirjoittajalle usein vain hyvästä. Asia voi saada näkökulmia, tyyli muuttua, aihe syvetä loivasti kuin hienoin uimaranta. Toisto: poiketa sammaleelle polulle palaten.

 

Ulkopuoliset ja sisäpuoliset

Kreikassa turvapaikanhakijoiden ja muiden maahanmuuttajien tilanne alkaa entisestään kärjistyä. Samaan aikaan Suomessa viranomaiskäytännöt herättävät ihmetystä: maasta karkotetaan mitä epäeettisimmin tavoin. Ovatko moraalisen yhteisön rajat samat kuin valtion rajat? Jos eivät, missä moraalisen yhteisömme rajat kulkevat? Vedetäänkö ne kansallisuuden, etnisen alkuperän, iän, sukupuolen, uskonnon, kulttuurin vai jonkin muun asian mukaan? Ketkä lasketaan joukkoon ja keitä ei? Mikä on maahanmuuttoon liittyvän auttamisen etiikka? Filosofi Peter Singer erittelee näitä kysymyksiä esseessään ”Sisäpuoliset ja ulkopuoliset”, jota tarkastelen tässä. Singerin kirjan The Life You Can Save (2009) ensimmäisen luvun voit lukea englanniksi tästä. Ja jos haluat kokeilla, miltä tuntuu olla pakolaisen saappaissa, pelaa kovilla kertoimilla painamalla tästä (tämä toimii takuulla luokkahuoneessa)! – Sunnuntaina puhutaan asiaa Maailman kirjat -tapahtuman Voima-tunnilla.

 

On soitettava sumutorvea

Stephen Brookfieldin kirja The Power of Critical Theory (2005) on systemaattinen esitys eräistä kriittisen teorian tärkeimmistä ajattelijoista ja teemoista; ohittamaton kun yritetään ymmärtää kriittisen yhteiskuntatieteen perusteita ja yhteiskuntakriittisen ajattelun oppimista ja opettamista. Ajoittain olin aivan puuduksissa lukiessani sitä, kamaa on yksinkertaisesti liikaa. Jollain tavalla kirja on “epävalmis”, ikään kuin viimeistä kirjoituskertaa vaille. Muistan kuinka professori Aulis Alanen aikanaan kritisoi Antti Eskolan Persoonallisuustyypeistä elämäntapaan -kirjaa epävalmiiksi. Olin tuolloin nuori opiskelija, juuri mainitun kirjan lukenut, hirveästi sen ajatuskulkuihin ihastunut, ja ihmettelin kovasti Auliksen kommenttia. Siksi tarkennan: ajattelen epävalmiudella tässä ennen kaikkea kirjan tekstuaalista epävalmiutta, en sisältöä, vaikka nämä kyllä kulkevat osittain käsikkäin tuottamalla lukemisen ja ymmärryksen kokonaisvaikutelmaan vaikuttavan tulkintakehikon.

Tekstin tavoitteena olkoot tiheät kuvaukset ja niiden elävät tulkinnat, jouhevasti etenevä ja helposti luettava ilmaisu. Tulkintojen tulisi olla niin vetäviä, että lukijan mielenkiinto herää, hän alkaa kaivata aiheesta lisää. Olkoon teksti ikään kuin kutsuhuuto uusille lukijoille ja nuoremmille sukupolville, jotka pohtivat ja itse elävät tekstissä esitettyjä kysymyksiä. ”Että on olemassa tällainenkin ajatteluperinne ja tällaisia ajattelijoita. Ja jos siltä tuntuu, näitä voi tutkia lisää tällaisista suunnista.” Kirjailija Riina Katajavuori kirjoittaa eräässä tekstissään (Parnasso 4/05, s. 12) kokemuksestaan merellä: kuinka hän tuijottaa yksinäistä saarta, joka lämpimällä säällä peittyy sumuun, ja arvelee, että silloin saarelaisista saattaa tuntua kuin he katoaisivat. Ehkei kukaan muistakaan, että he ovat siellä? Siksi on soitettava sumutorvea. – Ajattelen, että parhaimmillaan teksti on tuollainen sumutorvi, joka sumuverhojen takaa muistuttaa meidän olevan täällä.

 

Passiivisuutta rationalisoimassa

Filosofi Slavoj Žižekin mukaan länsimarxismin ongelma on koko sen olemassaolon ajan ollut vallankumouksellisen subjektin puuttuminen. Tätä on selitetty milloin psykoanalyyttisesti mekanismeilla, jotka ovat estäneet luokkatietoisuuden kehittymisen milloin taas yritetty suojella marxilaista talousteoriaa revisionistisilta teorioilta, joissa huomioidaan keskiluokan nousu vallankumouksen tehokkaaksi tulpaksi. Kumouksen toteuttajaa on etsitty kaikkialta muualta muttei itsestä ikään kuin työntäen kumouksen mahdollisuutta pois tai peläten sen lopulta löytyvän. ”Waiting for another to do the job for us is a way of rationalizing our inactivity” (Žižek 2009).

Vallankumouksellisen subjektin puuttuminen on osaltaan johtanut nykyhalvaukseen, jossa kaikkien kuvitellaan olevan historioitsija Fukuyaman kannalla: historia päättyi liberaalidemokratian voittoon, vaikkei sekään ehkä ollut kaikista paras yhteiskuntamuoto, mutta riittävän hyvä, vaikka jotain muutakin on… Ja tämä muu, uudet ylittämättömät ristiriidat, on hävittämässä liberaalidemokratian aaveen.

Uusimmissa kirjoituksissaan (esim. kirjassaan In Defense of Lost Causes ja New left Review’n artikkelissa) Žižek viittaa neljään ristiriitaan tai uhkaan, joilta kukaan ei voi välttyä. Nämä ovat ekologinen kriisi, biogenetiikan aiheuttamat eettiset ongelmat, immateriaalioikeuksiin liittyvät kysymykset ja sosiaalinen apartheid, eli uudet muurit ja rajat meidän ja muiden välillä. Näistä kolme ensimmäistä koskee sitä, mitä on kutsuttu yhteisomaisuudeksi (commons) tai sosiaalisen olemisemme yhteiseksi nimittäjäksi (the shared substance of our social being). Commonsien yksityistäminen on väkivaltaa ja tätä tulee Žižekin mukaan vastustaa vaikka väkipakolla.

Kulttuurista yhteisomaisuutta ovat kieli, kommunikaatiovälineet ja kasvatus/koulutus sekä julkiset kulkuvälineet, sähkö, posti jne. Luonnon yhteisomaisuutta ovat metsät ja järvet ja niiden antimet sekä muut luonnonvarat kuten öljy. Ihmisluonnon yhteisomaisuuteen kuuluu geneettinen perimä. Näiden asioiden kapitalistisen kaappaamisen ja globaalin katastrofin estämiseksi tarvitaan yhteisomaisuuden kommunistinen idea, joka auttaa tajuamaan työn ja todellisuuden proletarisoitumisen ja todellisuuden pakkoluovutuksen ilmiöitä.

Neljättä antagonismia, sosiaalista apartheidia, Žižek pitää kaikkein perustavimpana ongelmana, sillä ei ole mitään niin yksityistä (ja kapitalismille uskollisinta) ideaa kuin valtio (tai valtioliitto), joka näennäisesti suojelee sisäpuolisia ulkopuolisilta kasvattaen kaikista susia ja kovertaen sisältä ontoiksi. – Iso pelko on pelkistyä kelvottomassa ympäristössä eläväksi tyhjäksi kartesiolaiseksi subjektiksi, jonka genetiikkaa voidaan säädellä kulloisenkin (työvoima)tarpeen mukaan. Eikö tämä uhkaa tehdä meistä kaikista proletaareja, Marxin sisällyksettömiä subjekteja, pysyväisesti ulkopuolisia itsellemme, ulkopuolisia työmme hedelmistä, ihmissuhteista, ympäristöstä, kaikesta?

 

Sosiologinen silmä ja sosiaalinen aktivismi

Sosiologi Randall Collins (s. 1941) pelkistää sosiologisen ammattitaidon sosiologisen silmän ja sosiaalisen aktivismin kaksoissidokseksi. Joillain on työssään molemmat yhtä aikaa, toisilla eri kohdissa uraansa erilaisin painotuksin. Tällä kaksiulotteisella jatkumolla sosiologit kamppailevat asemista ja huomiopääomasta sekä keskenään että julkisilla areenoilla.

Jotkut oppivat opintojensa aikana käyttämään sosiologista silmää, jonka jälkeen näkyvä kokemustodellisuus on kertakaikkisesti muuttunut toinen toistaan kiinnostavammiksi tutkimuskohteiksi. Toiset ovat tulleet sosiologiaan sosiaalisten liikkeiden, poliittisen osallistumisen ja yhteiskunnallisen sitoutumisen kautta. Jos kohta näillä tavoilla on päässyt sosiologisen ammattitaidon lähteille, ne voivat johtaa sieltä myös pois; sosiologinen liekki voi sammua, byrokratisoitua, kivettyä ammatillis-institutionaalisesti. Liekin voi sytyttää etsiytymällä sosiologisen tiedon kokemuksellisille lähteille, tekemällä tutusta vierasta, liittymällä mukaan sosiaaliseen toimintaan; tavat ovat monet.

Vaikka yliopistomaailmassa on aina ollut monia poliittisesti sitoutuneita tutkijoita ja aktivisteja, Collins väittää, että vain harvalla opinalalla aktivismi sekoittuu yhtä suoraan ja välittömästi tutkimustyöhön kuin sosiologiassa. Mutta aktivismi voi myös sokaista. Omaksuttu käsitys saattaa estää uudelleen arvioinnin eli kritiikin, tutkimus muuttua tilastollisen rituaalimyllyn pyörittämiseksi tai dogmaattiseksi käsitehoiperteluksi. Siksi tarvitaan dialogeille avointa sosiologista silmää. Dialogisuus takaa mahdollisuuden olla avoin, ottaa julkisesti kantaa ja kirjoittaa vapaasti – omasta asemasta tai maineesta turhia välittämättä. Ilman sosiologista silmää sosiologin työ typistyy helposti pelkäksi aktivismiksi, mutta ilman sosiaalista aktivismia sitä uhkaa liika abstraktius, siitä tulee sisään päin kääntynyttä puhetta valituille.

Tai kuten opiskelijani Tuula Salminen pro gradu-tutkielmassaan kirjoittaa: tällöin vaarana on tutkimuksen irrottautuminen ”elämästä irralliseksi saarekkeeksi … jota elävän todellisuuden moninaisuus ja usein ryvettynyt olomuoto ei liiaksi häiritse”. Tämä on vältettävissä, näin ajattelee C.Wright Mills (1916–1962), mikäli osaa ottaa työssään huomioon elämänkokemuksensa tutkimalla ja tulkitsemalla sitä jatkuvasti; ja tarttumalla ja jäsentelemällä kokemaansa pelkäämättä sen liittämistä meneillään olevaan tutkimustyöhön.

 

Eri maailmat, eri moraalit

Helsingin Sanomissa (5.5.) on juttu alaikäisistä turvapaikanhakijoista, joista jopa kolmanneksen väitetään valehtelevan ikänsä. Poliisin mukaan Suomessa houkuttaa hyvä sosiaaliturva, tänne tullaan rahan perässä. Turvapaikanhakijoita pidetään jutussa rikollisina, jokseenkin ala-arvoisina ihmisinä, joiden motiivit (hyvinvointi, työ, opiskelupaikka, joltinenkin toimeentulo, entistä parempi elämä, perheen perustaminen jne.) ovat epäilyttäviä ja tuomittavia. Hui. Niitähän täytyy kavahtaa, kun ne noin paljon elämänpäämääriltään eroavat ”meistä” ”suomalaisista”. Samalla sivulla kerrotaan kansalaiskeräyksestä, jonka tavoitteena on palkata lisähenkilökuntaa auttamaan yksinäisiä ja uupuneita sairaalapäivystyksen jonottajia. Juttujen vertailu on kiinnostavaa (juttujen asettelun sivulla näet tästä). Turvapaikanhakijat ovat epäilyttävää porukkaa, valehtelijoita ja rikollisia; jutussa haastatellaan vain poliiseja (häpeä toimittaja Perttu Kauppinen). Sairaalapäivystyksen potilaat ovat sen sijaan huolenpitoon oikeutettuja autettavia, jotka tarvitsevat lähimmäisen ”rakkautta, ruokaa ja uskoa”; jutun haastateltava on keräyksen alulle pannut rohkea ja oikeamielinen kansalainen, itsekin kärsinyt. Jutut ovat kuin eri planeetoilta, vaikka kertovatkin tästä samasta maasta, samoista inhimillisen kärsimyksen muodoista: niin pakolaiskeskuksessa kuin sairaalan päivystystiloissa voi tunnelma olla kuin helvetin esikartanossa kun fyysinen ja/tai psyykkinen vointi huononee ja epätietoisuus omasta tilanteesta kasvaa. Me elämme eri todellisuuksissa. Me emme elä valistunutta aikaa. Voi ihmetellä moraalisen yhteisön rajoja, ja miten ne vedellään kansallisuuden, syntyperän, iän tai jonkin muun satunnaisseikan mukaan.

 

Tuokio tuulessa

Poljeskelin aamulla puoli kymmenen aikaan yliopiston Päätalolle katsomaan valtauksen jälkiä. Aula oli tyhjä ja kiilsi entisöinnin jälkeistä uutuuttaan. Pihaan ajoi Kankaanpäästä lukiolaisia tuonut bussi. Nuorten astellessa kohti pääovea heidän opettajansa tokaisi heille: “Aatelkaas, tämä vois olla joskus teidän”. Voisiko? Valtauksen aikana oli syntynyt ajatuksia, kirjoitusta:

Valtauksen aikana kirjoitettu manifesti: Yhteiskunta alistetaan kilpailulle ja tuottavuudelle. Suomessa kuten koko muussa maailmassa korkeakoulujärjestelmä on muutoksen kourissa, jossa tieteen tekemisen ja koulutuksen käytännöt valjastetaan yksityiselle voitontavoittelulle. Yliopistolain vastustaminen ja uuden yliopistoliikkeen synnyttäminen ovat hyökkäys tätä vastenmielistä kehitystä vastaan. Emme voi katsoa sivusta, kun yhteiskunta myydään ja perustuslakia poljetaan.

Opiskelijat elävät yhä heikommissa taloudellisissa oloissa. Opiskelijat ovat halpatyövoimaa, vaihtoehtona on opiskelijoiden sitominen opintolainalla pakkotyöhön opintojen jälkeen. Opintoaikojen ja sivuaineoikeuksien rajaaminen johtavat opiskelijoiden elämän kurjistumiseen. Epävarma ja stressaava opiskelijaelämä näkyy ahdistuksena ja mielenterveysongelmina.

Tiedosta on tullut yhä merkittävämpi tuotannontekijä. Tutkimus yhteismitallistetaan määrällisesti ja siitä tehdään markkinatavaraa. Tutkijoiden virkasuhteet muutetaan työsuhteiksi. Tutkijoiden työaikaa kontrolloidaan yhä tiukemmin. Uuden yliopistolain ja tekijänoikeuslain myötä tieto ja tutkimus pakkolunastetaan kapitalistien omaisuudeksi.

Tapaus Sodexo ja yliopiston hallinnon toimet osoittavat, että on luotava avointa keskustelua yliopistojen sisällä sekä laajemmin yhteiskunnassa. Käsitys todellisesta sananvapaudesta on harhaa. Uuden opiskelijaliikkeen tavoitteena on julkisen keskustelun avaaminen muillekin kuin kapitalistisille käytännöille ja näkökulmille. Yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja elinikäinen oppiminen ovat todellista sisäistä sankaruutta! Tieto ja sananvapaus kuuluvat kaikille!

Työläiset on pakotettu kilpailemaan keskenään. Yliopistolaiset käännetään kilpailemaan toisiaan vastaan. Hierarkiat on murrettava ja yhteiset edut tunnistettava. Julistamme solidaarisuutta kaikille alistetuille. Opiskelijat, työläiset, pätkätyöläiset, työttömät, maahanmuuttajat, syrjäytyneet ja sairaat, tämä on manifesti meille kaikille! Manifesti tiedon, sananvapauden, toimeentulon ja rakkauden puolesta! Liittykäämme yhteen!

 

Sumuverho

”Tampereen yliopisto suhtautuu myönteisesti opiskelijoidensa yhteiskunnalliseen toimintaan ja pyrkimyksiin kehittää yliopistoa. Yhteiskunnallisten ilmiöiden kriittinen tarkastelu kuuluu Tampereen yliopiston ydintoimintoihin.” (Timo Lahti, Aamulehti 18.4.2009)

Tampereen yliopiston hallintojohtaja Timo Lahti on pyytänyt minua ”rehellisenä miehenä” oikaisemaan ja peruuttamaan häntä koskevan väitteen blogi-kirjoituksestani Alamaisten elämää. Väite on peräisin Utain-verkkolehdestä, jossa Lahti sanoo: ”Ilmoitin tapahtumasta poliisille, sillä kyse on yksinkertaisesti ravintolatoiminnan häirinnästä”. Sähköpostissaan 22.4. hän kirjoittaa minulle: ”En ole kutsunut poliiseja Linna-rakennukseen viime viikolla”. Lahden muut tästä asiasta tähän mennessä antamat ja kirjoittamat lausunnot ovat ladattavissa tästä.

Se, kuka kutsui poliisin yliopistolle hätistelemään opiskelijoita, ei lopulta ole tärkeää ja vie ohi asian, olennaista on itse hävytön teko: poliisin paikallaolo yliopistolla puolustamassa yksityisen yritystoiminnan intressejä yliopiston opiskelijoita vastaan, sekä häiritsemässä opetus- ja opiskelutoimintaa. Tämä on kuva tulevasta yliopistosta, kuva, jota Tere Vadén tekstissään hahmottaa. Lahti kysyy sähköpostissaan: ”Emmekö me kaikki tavoittele autonomisempaa toimintaa ja yhteisöllisyyden lisääntymistä?” Vastauksessani kirjoitin:

”Voinet ymmärtää, että poliisien kutsuminen paikalle järkytti paitsi opiskelijoita, myös yliopiston toimintaedellytyksiä ja ehkä myös mainetta. Ymmärtänet varmaan myös sen, ettei poliisin tehtävä ole selvittää tällaisia asioita. Poliisin kutsuminen yliopistoon ei lisää autonomisuuttamme saati yhteisöllisyyttämme, kuten historiasta toivottavasti tietänet. Päinvastoin se rapauttaa yliopistomme uskottavuuden itsenäisenä, kriittisenä toimijana – siis Tampereen yliopiston opettajien ja opiskelijoiden tehtävän.”