Kuvia Suomesta 6

Aamu-televisiossa työväen asialle julistautuneen kykypuolueen parlamenttiryhmän 1. varapuheenjohtaja näyttää harkituissa korkokengissään, mustissa sukkahousuissaan ja Marimekoissaan kuin keltä tahansa simpsakalta sairaanhoitajalta tai siveältä opettajattarelta, joka asuu teknisen alan johtotehtävissä toimivan miehensä ja kahden lapsensa kanssa uudehkossa omakotitalossa kehäkolmosella. Hänellä ei ole kahleita menetettävänään, mutta köyhälistöä vastaan puolustettavanaan koko pääoman maailma.

Retiisinpunaisen, sisältä nuhraantuneen valkoisen puolueen ryhmäpuheenjohtaja, päällään harmaantunut puku ja värinsä menettänyt, oranssiksi kauhtunut kravatti, tuijottelee hädissään studion lattiaa ja pälyilee ympärilleen kuin petsulainen pojankloppi omenavarkaissa tai kuin peläten jäävänsä isälleen kiinni valheesta. ”Enhän minä, mutta muut pojat.” Suuntaa vailla, edustaen mennyttä maailmaa hänen ajatteluaan hallitsee enää vain yksi asia: toivotaan, toivotaan.

Ääripopulistisen kansanliikkeen (ÄKL) eduskuntaryhmän 2. varapuheenjohtaja uskaliaan vaaleanpunaisin kauluspaidoin ja räikein solmioin brändättyine lookeineen ei osaa kätkeä sekavaan kansalliseen ja maailmanpoliittiseen yleistilanteeseen perustuvaa tyytyväisyyttään, vaan koijaa puoluetovereineen kohti uutta auringonnousua sitten Kokoomuksen kanssa solmitun vuoden 1933 vaaliliiton. Puoluelipun sininen ja paidan vaaleanpunainen vaihtuvat pian loistavan sinimustaan, kun Suomi lyödään lukkoon, smuguilta ja niiden mielistelijöiltä painetaan turvat tukkoon kotimaisten taivaan tainten tieltä.

Kirjoitti jo vasemmistoaristokraatti Palmgrén aikoinaan: ”Kuinka voi niin kaunis aamu päättyä niin harmajaan ja pimeään keskipäivään, niin yönmustaan iltaan? Vastaus: aamu oli suomalainen, keskipäivä suomettarelainen – ilta kokoomus-fasistinen”.

”Salil eka, salil vika”, ja antaa olla sitten viimeinen kerta.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Aika vihdoin voimat vei?

Freudin vuosina 1895–1923 kirjoittamista matkakirjeistä ja postikorteista on toimitettu neljän vihkosen kokoelma. Niihin on koottu kaikenlaiset ”teorian” kannalta näennäisen turhat ja joutavanpäiväiset merkinnät hänen lomahotelleistaan, ostoksistaan, ruoistaan ja juomistaan sekä matkapäivien säätiloista. Freudhan teki neljännesvuosisadan ajan yleensä kaksi vuotuista lomamatkaa: elokuisen hän vietti perheensä ja syyskuisen veljensä Alexanderin seurassa. Jälkimmäiseen hän valmistautui huolellisesti lukien matkakohteista kaiken mahdollisen. FreFreududin Martha-vaimon kerrotaan viihtyneen paikoillaan lasten kanssa, hänen itsensä viihtyneen enemmän liikkeessä, etenkin Italian museoihin ja muinaismuistomerkkeihin tutustuen. Noina vuosina lähetetyissä kymmenissä kirjeissä ja sadoissa postikorteissa Freud kertoo nauttineensa lomien tuoman vapaudesta, joka rikkoi arjen kivisen kuoren, vuoden mittaan kasaantuneiden surujen ja ahdistusten vuoren. Hän teki alituiseen ostoksia keräten erityisesti muinaisesineitä, kuvaili tekstiviestin mittaisissa korteissaan sinisen taivaan, ”postikorttimaisemien” ja etelän lämmön suomia tunnelmia sekä nautti ruoasta ja viinistä. Vapauden tunne auttoi myös itsetuntemuksen kehittymisessä: arkisen aherruksen tauottua hän oli löytävinään – aina uudelleen – itsensä, lepo auttoi kaivautumaan arkeologin tavoin hieman aiempaa syvemmälle, ja kuvitteli pystyvänsä palauttamaan – ainakin mielessään – voimiensa vuodet. Kirje kotiin Sorrentosta syyskuun 4. 1902: ”Erinomaista punaviiniä, en ole milloinkaan voinut paremmin.”

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Portinvartijat hankaloittavat tutkijoiden palkkaamista

Maantieteilijä Gareth Ricen mukaan (HS 7.8.2014) ulkomaisten tutkijoiden on vaikea saada töitä suomalaisista yliopistoista, sillä järjestelmä on vaikutusvaltaisten professoreiden käsissä. Nämä ”isoisät” toimivat portinvartijoina ja valitsevat mieleisensä henkilöt jatkamaan omaa työtään. Ricen mainitsema ongelma ei kuitenkaan koske vain ulkomaisia tutkijoita.

Vararehtori Anna Mauranen Helsingin yliopistosta painottaa yhdessä Markus Laitisen kanssa (HS 10.8.2014), että yliopistoille asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi tarvitaan parhaiden tutkijoiden palkkaamista, kansallisuudesta riippumatta. Myös kansallisesta tehtävästä on huolehdittava, mutta ”pitäytyminen kovin kansallisissa toimintatavoissa ei palvele parhaiten suomalaista yhteiskuntaa globalisoituvassa maailmassa”, he kirjoittavat.

”Yliopistojen isoisien kansalliset toimintatavat”, siinä pulma.

Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikön johtajana sain kahden vuoden aikana palkattua yhden alansa kansainvälisesti tunnustetun tutkijan ja muutaman loistavan pelinrakentajan, melkein kuin vahingossa. Yksikön isoisät eivät syystä tai toisesta käsittäneet heitä uhkaksi omalle erinomaisuudelleen.

Tarjolla olisi ollut myös kovassa vedossa oleva tutkija, yksikön tulevaisuuden varmistaja. Tehtävän täyttöryhmään jouduttiin kuitenkin ottamaan muutama portinvartija liikaa, ja yhdessä he tekivät kaikkensa, ettei parasta valittaisi. Tehtävä jäi täyttämättä. Hakija oli liian hyvä.

Tampereen yliopiston Suomen historian yliopistonlehtori Marko Nenonen on kirjoittanut (HS 30.8.2009): ”Tutkijoita valitessaan monet professorit vahtivat, ettei kukaan kasva professoriaan päätä pidemmäksi – ainakaan ennen kuin professorin tutkimuksista on ehditty pitää juhlapuheita. Kilpailu arvovallasta jättää useat etevät tutkijat tiensä päähän. Myös heidän tutkimustiiminsä tulevaisuudesta päättävät mustasukkaiset professorit.”

Joskus julkisella luennolla uskaltauduin arvioimaan kasvatustieteellisen tutkimuksen tilaa Suomessa. Nimesin alan kaksi tai kolme kärkiryhmää, jotka valitettavasti eivät toimineet omassa yksikössäni. Myöhemmin sain kuulla, että samat henkilöt, jotka opettavat kriittisyyttä ja reflektointia, olivat suunnattomasti loukkaantuneet arviostani. Hehän olivat toinen toistaan kirkkaampia tähtiä, miksei heitä huomattu?

Ehkä syy on siinä, että aikaa käytettiin sekä reviirin vahtimiseen että kollegoiden ja yliopiston johdon solvaamiseen. Kuten Nenonen kirjoittaa: ”Professorien tavaksi on tullut perustella oman tutkimustyön jättäminen hallinnon raskaudella ja muilla kiireillä. Jos professori, jolla on takanaan 30 vuotta opettajan ja tutkijan virka-aikaa, on edelleen kaukana alansa kansainvälisestä kärjestä, opetusministeriön ohjeiden tai liikemaailman mukaisten tulosvaatimusten haukkuminen ei enää pelasta.”

Portinvartijat eivät salli kenenkään menestyä tai edes onnistua, eivät ainakaan niiden, jotka eivät kuulu heihin tai ole heidän suosikkejaan tai käskyläisiään. Hierarkkisen järjestelmän isoisät voivat halutessaan vakavasti hankaloittaa paitsi kyvykkäiden tutkijoiden palkkaamista myös yliopiston johtamista ja viedä pohjan kannatettaviltakin suunnitelmilta.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Miten tutkija selviää mediassa?

Tutkija tuskin välttyy kommentoimasta, lausumasta, tulkitsemasta ja selittämästä tutkimustuloksiaan tai niihin liittyviä ilmiöitä mediassa. Siksi julkisuuteen pitäisi osata suhtautua ja tietää, miten toimia. Tässä muutama ohje ensihätään.

Epäile lähtökohtaisesti toimittajan aikeita, tai älä ainakaan ole ”liian sinisilmäinen”, kuten Pasi Kivioja muotoilee*.

Valmistaudu aina hyvin haastatteluun tms. tilanteeseen, sillä valmistautumattomuus harmittaa jälkeenpäin. ”Aivan aluksi kannattaa kysyä suoraan, kuinka hyvin toimittaja on perehtynyt aiheeseen”, neuvoo Markus Leikola*.

Tunne tietämyksesi rajat: on turha eksyä turhan kauaksi siitä, mistä jotain luulee tietävänsä. ”Älä suostu mihin tahansa”, lisää Ville Hänninen*.

Ylimielisyydestään joutuu useimmiten tilille, ennemmin tai myöhemmin se napsahtaa omaan nilkkaan.

Kysy, mihin antamaasi tietoa käytetään ellei toimittaja kerro sitä oma-aloitteisesti.

Pyydä juttu tarkistettavaksi ja korjaa mahdolliset asiavirheet suoraan lainatuissa kohdissa.

Jos pahoitat mielesi, tee se yksityisesti: julkinen mielensäpahoittaminen on aina huvittavaa.

Älä turhaan pelkää toimittajaa. ”Tutkijan ja toimittajan luottamuksesta syntyy paras lopputulos. Innostus kantaa – upeinta on toimittajana tai tiedottajana olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka uskoo asiaansa, on ylpeä työstään ja haluaa kertoa siitä muillekin”, opastaa Tuula Vainikainen*.

Naura aina ensimmäisenä itsellesi.

*Facebook-kommentteja alkuperäiseen postaukseen. Kiitos niistä Pasille, Markukselle, Villelle ja Tuulalle!

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Onko enää ”henkeä”, ”meitä”?

Kävimme viettämässä vappuaattoa Ryhmäteatterin Yhteiskunnallisissa iltamissa. Dokumenttiteatterin keinoin toimittajien ja teatteriammattilaisten työryhmät olivat tutkineet terveyspalvelujen ulkoistamista ja niin sanottua osallistavaa sosiaaliturvaa. Esitykset olivat vasta harjoituksia, mutta osoittivat perinpohjaista taustatyötä. Dokumenttiteatterissa yhteiskunnallisia epäkohtia ja kysymyksiä tarkastellaan alkuperäisaineistoja (poliittisia asiakirjoja, tilastoja, juridisia dokumentteja, haastatteluja) dramatisoiden.

Ohjaaja Susanna Kuparinen kyseli esitysten jälkeen näyttämölle kutsutulta Heikki Hiilamolta, ovatko asenteet köyhiä kohtaan jyrkentyneet, mihin olemme menossa, mikä Suomi on? Keskustelusta sai käsityksen, että taloudessa ja hyvinvoinnissa olisi kysymys jonkinlaisesta nollasummapelistä: ikään kuin taloudellista hyvää olisi olemassa määrämitta eikä mitään olisi tehtävissä sen jakamiseksi nykyistä tasaisemmin. Globalisaatiokorttikin esitettiin. ”Me emme voi mitään, jos työt viedään Kiinaan ja Intiaan.”

Miksei keskustelussa mainittu kapitalismia ja sen verenimijöitä, jotka kuppaavat tavallisia ihmisiä ja heistä muodostuvia kansankuntia? Miksei edes vapun kunniaksi kehotettu Marxin hengessä ihmisiä liittymään yhteen? Tai sanottu, että kapitalistinen talous ja siitä puhuminen (talousteoriat, talousuutiset jne.) ovat radikaaleja kuvitelmia, kuten talouskasvukin, joilla tietämättömiä puijataan. Miksei puhuttu työn erilaisista muodoista, työn käsitteestä, työn merkityksestä ihmisen toimeentulolle ja sivistykselle, ihmisten muodostamille yhteisöille, valtiolle? Vedetty hihasta vaikka herran ja rengin dialektiikkaa ja kysytty, mikä henki meitä kantaa? Vai onko enää ”henkeä”, ”meitä”?

”Aika loppui” ja ”lähdettiin viettämään vappua”, mutta esitykset ja niitä seurannut keskustelu tekivät kuitenkin mainiosti tehtävänsä: panivat pohtimaan asioita useista näkökulmista, loivat itsestäänselvyyksistä uusia ongelmia ja kertoivat oleellisia tosiasioita numeroina ja ihmisten suulla.

Toivottavasti harjoitusesityksistä syntyy dokumenttiteatteria ja myös YLE aktivoituu toteuttamaan ne televisioon, jotta muutamien satojen teatterissakävijöiden ohella muillakin olisi mahdollisuus sivistyä, käyttää Yleisradiolain suoma ”mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen” ja näin muodostaa entistä parempi käsitys terveyspalveluiden ja sosiaaliturvan nykytilasta ja tulevaisuudesta.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Yhteiskuntatieteilijät kuutamolla?

tn_taisteleva_tutkimus_1389875837Arto Halonen kuvaa dokumenttielokuvassa Pavlovin koirat (2005) venäläisille uusrikkaille järjestettäviä elämysmatkoja kerjäläisiksi puettuina Moskovan kaduille. Elokuva tuli mieleen ajatuspaja Vasemmistofoorumin vetäjän, Teppo Eskelisen kysymyksestä: ”Voiko sanoa, että henkilö on parempi yhteiskuntatieteilijä, jos on edes kerran elämässään käynyt katsomassa, miltä näyttää vankilassa, huumevierotusklinikalla, asunnottomien yömajassa, romanikerjäläisten leirissä?”

Elämysmatkoja yhteiskuntatieteilijöille vähempiosaisten, syrjäytettyjen ja ”kansan” pariin? Linja-autolastillinen iloisesti sorisevia yhteiskuntatieteilijöitä purkautumassa turvapaikanhakijoille tarkoitetun vastaanottokeskuksen pihaan kuin turistit tuppukylään ja matkanjohtajan, joka huutaa: ”Joo, tännepäin, meitä pitäisikin olla tuolla jo joku vastassa.” Vastaanottokeskuksessa mennään ryhmänä ovelta ovelle, kurkitaan ihmisten asumuksiin. Juodaan kahvit ja teet. Paluumatkalla vaihdetaan vahvempaan, kielenkannat kirpoavat, tehdään distinktioita, otetaan positioita, hanapakkauksessa kiertää Bourdieu, eiku Bordeaux. ”Minä en jumankauta kyllä enää koske tuohon yhteiskunnalliseen todellisuuteen pitkällä tikullakaan.”

Eskelisen kysymyksen herättämässä Facebook-keskustelussa yhteiskuntatieteilijöille ehdotettiin vierailua tai palkatonta työskentelyä vankilassa, turvapaikanhakijoiden säilössä tai päiväkeskuksessa, osallistumista oleskelulupahakemusten tekemiseen. Kysymystä myös kummasteltiin: eivät kai yhteiskuntatieteilijät niin vieraantuneita sentään ole, että heidät pitäisi viedä katsomaan tutkimaansa todellisuutta?

Keskustelu tuo väistämättä mieleen Bourdieun ja hänen kollegoidensa tutkimuksen La Misere du monde (Maailman kurjuus), jossa tosiaan mentiin tällaisiin paikkoihin ja kuunneltiin ihmisiä. Sanna Ryynäsen kanssa kirjoittamassani kirjassa Taisteleva tutkimus esittelemme Bourdieun lisäksi joukon muita osallistuvia lähestymistapoja, joissa tutkija tekee tutkimusta yhdessä asianosaisten kanssa. Tällaisen tutkimuksen lähtökohta on paitsi tuntea tutkimansa todellisuus myös osallistua jonkin sosiaalisen ongelman ratkaisemiseen ja taistelu kapitalismin väkivaltaa vastaan. Mikäli taisteleva tutkija sattuu olemaan yliopiston tai tutkimuslaitoksen palkkatyössä, hän on toisella jalallaan mukana yhteiskunnallisessa muutostyössä.

Tällaisen yhteiskuntatieteen tarkoitus on sosiologi Veikko Erantin sanoin ”yhteiskunnan muuttamisessa. Ei politiikassa, ei hallinnon tiedontarpeiden palvelemisessa eikä ylipäätään selvitysten tekemisessä päätösten tueksi, vaan tiedon ja analyysin avulla tapahtuvassa yhteiskunnan muuttamisessa.” Muuttaminen ei kuitenkaan tarkoita mitä tahansa, ei esimerkiksi yhteiskunnan muuttamista nykyistä ihmisvihamielisempään suuntaan tai tuloerojen kasvattamista, vaan kohti yhdenvertaista, oikeudenmukaista ja luonnon puolesta kestävää yhteiskuntaa.

”Kentälle” ei erään keskustelukommentin mukaan pitäisi kuitenkaan mennä kylmiltään, vaan vasta aiheesta tehtyyn tutkimukseen tutustumisen jälkeen. Epäiltiin myös, että myös tutkijoissa on niitä, joilla on kokemusta huono-osaisuudesta. Ainakin yksi tunnustaa havainneensa yliopistolla tietynlaista eroja niiden välillä, jotka ovat olleet siellä ”aina” ja niiden, joilla on proletaaritaustaa. Taistelevassa tutkimuksessa pohdimme avoimesti kantaaottavien, esimerkiksi vasemmistolaisten tai anarkistitutkijoiden asemaa yliopistossa.

Facebook-keskustelussa viitataan myös tieteenalojen eroihin: sosiaalityössä tehdään paljon puhuttelevaa tutkimusta, jonka arvostus on kuitenkin vähäistä sosiologien keskuudessa. Taistelevassa tutkimuksessa setvimme tätäkin asiaa viittaamalla yhteiskuntatieteiden sosiaalireformistiseen ja voimakkaasti osallistuvaan historiaan sekä annamme esimerkkejä taistelevasta nykytutkimuksesta maailmalta.

Yhdet muistuttavat opiskeluaikaisista tutustumisretkistä, tamperelaisopiskelijoiden tarjoamasta sosiaalineuvonnasta ja ”kokemusasiantuntijoiden” kuuntelemisesta ja kohtaamisesta yhteiskuntatieteiden todellisuussuhteen kannalta tärkeinä käytäntöinä. Toiset viittaavat nykyisen yliopistopolitiikan vieraannuttavaan ohjausjärjestelmään, yliopiston syrjäytymiseen yhteiskunnasta!

Eskelinen kysyy, ”voisiko yhteiskunnallinen ajatuspaja olla luonteva taho, joka organisoisi ammattitutkijoille mahdollisuuksia tutustua paremmin todellisuuteen, jossa he elävät ja jota he pyrkivät kuvaamaan?” Kaikin mokomin minun puolestani, retkilaulukin on valmiina. ”Hei, hei, kuule Suomi / jos me tullaan junalla / jos me tullaan junan kyydissä / johonkin Suomeen / niin oletko sinä Suomi / sellainen iloinen maa, / jossa on paikkoja / ja kolmostuoppeja? / Silloin, jos olet niin / kuule mä tulen niihin paikkoihin / ja mä tapaan Suomen tyypit.”

Vasemmistofoorumi voisi alkaa kerätä systemaattisesti tietoa muutosvoimaisista tutkimuksista (lähtökohtana vaikkapa Taistelevan tutkimuksen lähdeluettelo, johon olemme koonneet runsaan kirjallisuuden). Lisäksi ajatuspaja voisi itse viritellä muutosvoimasta tutkimusta liittoutumalla asiasta kiinnostuneiden ihmisten ja tahojen kanssa. Meitä on sentään siellä ja täällä iloisen Suomen paikoissa ja etenkin muualla maailmalla.

”Suomi kärsii niin perkeleen porvarillisesta sosiologiasta, että jotainhan tässä olisi keksittävä,” kirjoittaa Eskelinen. Olen jyrkästi samaa mieltä. Siksi Taisteleva tutkimus, rikkana rokassa.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Malliprofessoreita ja vetelehtijöitä

Kymmenkunta vuotta sitten valtio-opin professori Matti Wiberg luokitteli professorit neljään luokkaan: Perustutkijoihin, jotka tekevät työtään tinkimättömästi, mutta voivat olla myös pahasti ”urautuneita rutiinien pyörittelijöitä”, julkkisdosentteihin, jotka eivät jaksa tehdä omaa tutkimusta, yliopistovetelehtijöihin, jotka eivät saa aikaiseksi mitään ja malliprofessoreihin, jotka kirjoittavat, opettavat ja osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Wibergin mukaan perustutkijoita on Suomen yliopistoissa eniten, malliprofessoreita muutama kourallinen. Julkkisdosentit ovat nousussa, vetelehtijöitä on ”suoraan sanoen enemmän kuin mihin meillä on varaa”.

Jos yliopisto on yhtä hyvä kuin sen huonoin professori, professorin palkkaaminen on yliopiston menestyksen ratkaisevimpia asioita. Professorin valinta vakituiseen tehtävään on pitkäaikainen riskisijoitus. Aina sattuu virheitä, mutta kovin montaa niitä ei pitäisi tulla, ainakaan yhdessä yliopistossa tai yhdellä tieteenalalla.

Jos näin on käynyt, virhettä on käytännössä mahdoton korjata. On vain toivottava, että hän tekisi työssään mahdollisimman vähän vahinkoa, odotettava ajan kuluvan ja professorin poistuvan eläkkeelle tai jonnekin muualle. Ongelmasta katastrofiksi asia muuttuu, jos ongelmaprofessoreita on kasautunut enemmän kuin yksi yhteen paikkaan.

Malliprofessorit sen sijaan ovat harvinainen siunaus. Esimerkistä käy Jerome Bruner (s. 1915), joka edelleen, lähes satavuotiaana, kirjoittaa, puhuu ja opettaa innostavasti. Tai Leif Segerstam (s. 1944), joka joutui pois Taideyliopistosta vastoin tahtoaan. ”Eli että on niin vanha, että valtion laitos sanoo, että sää et saa enää olla leivissä, että pitää mennä eläkkeelle. Ihan tyhmä juttu muuten.” 

Siinä missä vetelehtijästä ei pääse irti, malliprofessorista ei saa päästää irti.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized