Kotiseutu, rakkaus

Aloitin eilen kuusiosaisen Heimat 3-elokuvasarjan katselemisen dvd:ltä. Moni muistaa myös ohjaaja Edgar Reitzin suurtyön aiemmat osat (yhteensä 42 tuntisen Heimat 1:n ja 2:n). Kolmas osa alkaa länsi-Berliinistä 9.11. 1989, jossa Heimat 2:n keskeishahmot, toisilleen luodut rakastavaiset Hermann Simon ja Clarissa Lichtblau sattumalta kohtaavat, 17 vuoden jälkeen. 1970-luku vei heidät kauas toisistaan, luomaan uraa; rakkaus ei vain unohtanut.

Kertomus alkaa yläviritteisesti ja lujaa tästä kliimaksista: He tulevat toisiinsa Berliinin muurin murtumisen ja Saksojen alkavan yhdistymisen ekstaasissa. Alkukuvasta tarina etenee nopeasti seuraavaan. Clarissa vie Hermannin katsomaan romahtamaisillaan olevaa maalaistaloa siinä osassa Reinin laaksoa, joka on Hermannin kotikaupunkia Hunsrückia. Talo on purettava ja koottava uudelleen pala palalta niin kuin Saksakin.

Kiireistä ja menestyvää muusikonelämää tahoillaan viettäneet viisikymppiset pitävät yhteiselämää vihdoin paitsi mahdollisena myös luonnollisena, heidän lapsensa ovat jo miltei täysi-ikäisiä ja nyt he haluavat asettua yhdessä aloilleen kotiseudulle.

Saman sunnuntaipäivän Helsingin Sanomat julkaisi toimittaja Asta Lepän hyvin kirjoitetun jutun avioeroista. Monta kiinnostavaa näkökulmaa nousi esiin.

”Markkinoiden vapautuminen on toteutunut myös parinmuodostuksessa. Yksiavioisuuden säilymiseksi ihmisen kontrollikoneiston olisi pitänyt tiukentua: mitä enemmän houkutuksia, sen tiukempi moraali.”

”Myös miehet ovat alkaneet vahtia vikkeliä vaimojaan. Vallitsee kerrasta poikki -ajattelu. Osmo Kontulan tutkimuksessa tämä tuli esiin periaatteena, jonka mukaan seksuaalinen yksinoikeus oli parisuhteessa jopa itse rakkautta tärkeämpää.”

Markkinoiden vapauduttua moraalinen kontrolli on löytänyt tukevan pesäpaikan seksuaalisen käyttäytymisen alueelta. Muu kuin biologismiin taipuvainen pitäisi tätä kenties hieman häkellyttävänä muutospiirteenä. Kiinnostavaa olisi tarkemmin tietää, kuinka tämä kyttäysalttius vaihtelee iän ja sukupuolen mukaan? Pörräävätkö miespuoliset seksipatrollit viuhemmin menopaussi-ikäisten, heitä nuorempien vai ehkä vanhempien ympärillä?

Heimat 3:n alku antaa yhden vastauksen: kun uusintamistehtävä on saatettu kutakuinkiseen päätökseen, voi ottaa rennosti ja löytää elämään reproduktiorasitteetonta rakkautta, joka palkitsee perinteistä ydinperhemallia paremmin.

Paria asiaa jäin lisäksi miettimään, ensin sitä, että kun avioerotilastojen perusteella puhutaan eroista, tiedetäänkö mitään päättyneistä avoliitoista? Ja toiseksi Asta Lepän jutun puhuttelevia loppulauseita: ”Liberaalissa yhteiskunnassamme vaikuttaa … patakonservatiivinen ryhmä, jonka mielestä avioeroja ei saisi myöntää kuin erittäin painavista syistä. He ovat lapset.”

 

Voimaa

Tänään oli Voima-lehden voimakaksikon Kimmo Jylhämön ja Hanna Nikkasen Urpo Harva-luento. Voima-lehti täyttää – tai täytti – näinä päivinä kymmenen vuotta. Aktivismi, journalismi, osallistuminen, uusi kansalaisyhteiskunta. (Suomen ongelmahan on, että kansalaisyhteiskunta ja kansalaisjärjestökenttä on ainakin toisella jalallaan vankasti valtiollisella kentällä: kansalaisjärjestö on valtiojärjestö, vapaa sivistystyö paljolti valtiollista sivistystyötä. Nyt kupletin juoni alkaa olla toinen. Ystävät, puhukaamme siitä.)

Kiinnostavaa on, että Voiman levikki on suurempi kuin useamman viikkolehden (Kansan uutiset, Vihreä Lanka, Demari) yhteensä.

Yksi Voiman lähtökohta oli Seattle 1999 jonkinlaisena avainkokemuksena (ensimmäinen Voima-lehti ilmestyy) ”journalistisesti” ”suuntautuneille” ”kansalaisaktivisteille”. Nämä termit ovat lainausmerkeissä osoittaakseen, että maailmasta on olemassa monia näkökulmia; paljon muita kuin journalistisia tai sivistyksellisiä projekteja (kuka kertoisi, mikä näiden ero on).

Että on olemassa ”tavallista elämää”, ”järjestäytynyttä elämää”, ”lainmukaista” elämää jne. Että sitähän se ”elämä on, kun sitä oikein ajattelee, jos sitä nyt ylipäätänsä kannattaa ajatella. Senkun elää vaan, beibe” (Juice).

Sitten tulee Genova, lisää valtion näkyvästi harjoittamaa väkivaltaa. Sitten Göteborg 2001. Huomataan, että väellä ei ole mitään merkitystä paitsi poliisin toimeenpaneman valtiollisen väkivallan kohteena. Ja miksi 9/11 – New Yorkin WTC-tornien romahtaminen väitettynä terrorismina – tulee liian pehmeästi, liian ”tilauksesta” tähän kaikkeen? Kuka tämän karmean esityksen käsikirjoittaa? Kuka tästä vihjaa, kirjoittaa, David Graeber, ehkä?

Kävin aamulla myös piikillä, sikaflunssaan. Tilanne paikallisessa terveyskeskuksessa oli melkein inhottava: hälinää, yskää, kärsivien lasten kitinää, paskanhajua, ja aamutelevision huuto kaiken päällä. Jollekin tämä kenties on kovinkin tavallista, otetaan rokotus siihen pieremisen ja tupakoinnin väliin. Jollekin toiselle vain kamalaa. ”Haluan rokotuksen, mutta haluan sen rauhassa”.

Professori Janne Seppänen yleensä diggaa Voimaa, mutta kaipaisi juttua suomalaisista sotilaista Afganistanissa näkökulmasta tai otsikolla ”Suomalainen sotilas tappaa”.

Tästä pitkän päivän matka jatkuu yöhön Pispalaan.

 

”All the world’s a stage!”

Deleuze ja Guattari kirjoittivat vanhoilla päivillään kirjan Mitä filosofia on? aloittaen sen jotenkin niin, että vanhana on aika puhua suunsa puhtaaksi. Antti Eskola uskaltautui uskonnollisen uskon pohdintaan vasta eläkepäivillään. Haavikko vaati Saarta kirjoittamaan kaikesta, rehellisesti.

Oletan monen teistä lukevan tai ainakin selaavan Kasvatus-lehteä. Numerossa 4/2009 on emeritusprofessori Kari Uusikylän lyhyt kirjoitus yliopistovuosistaan. Tässä siitä muutama namupala:

”Noviisin oli pakko havaita nopeasti yliopistomaailman raadollisuus, eturistiriidat ja joidenkin sairas viha potentiaalisia kilpailijoita ja toisinajattelijoita kohtaan. Kolmessa yliopistossa 35 vuotta töitä tehneenä olen nähnyt, miten ihmiset ovat kuluttaneet valtavan määrän energiaa jaksaakseen säilyä edes jotenkin terveinä pelien, juonien ja alistamisuhteiden viidakossa, jota akateemisen sivistyksen kehdoksi kutsutaan.”

”… sairaassa yhteiskunnassa työtoveri on vihollinen, koska hän voi olla etevä. Työtovereiden välit voivat olla näennäisen korrektit, mutta tosiasiassa selkään puukotukset ja kateus ovat tavallisia.”

”Oikean tahon nuoleminen kuuluu ammattitaitoon. Väitöskirjojakin tuotetaan tehokkuuden nimissä usein melkein samalla sapluunalla. Kun ohjaaja on kyllin härski ja agressiivinen, hän huolehtii suojateilleen korkean arvosanan.”

”Nykymaailmassa lyödään usein ‘alempiarvoista’ ainakin symbolisesti vasaralla päähän, jos tämä ei alistu saappaiden nuolijaksi”.

”Yliopisto-uudistus ja huippuyliopisto-hypetys kertovat enemmän kovien arvojen voittokulusta, hyvä veli ja hyvä sisar -verkostojen voimasta ja härskistä mielikuvien hyväksikäytöstä kuin siitä, että yliopistojen laatu nousisi. Puhumattakaan siitä, että henkinen ilmapiiri paranisi, työmotivaatio ja työn ilo lisääntyisivät.”

”Yliopistouudistus ja huippuyliopisto-utopiat eivät periaatteessa eroa siitä hyvien veljien kähminnästä, joka on tyrmistyttänyt meitä menneenä kesänä”.

Jokainen kehittää itselleen jonkinlaisen selviytymismekanismin. Itselläni on takana neljä yliopistoa ja jotakuinkin puolet Uusikylän työvuosista. Yhä useammin ajattelen yliopistoa ja sen laitoksia kuin Shakespearin näytelmänä. ”All the world’s a stage!”

Aika ajoin saadaan uusi kuningas tai kuningatar vanhan siirryttyä syrjään tai tultua syrjäytetyksi. Uusi etsii paikkaansa, ottaa asemansa jos ottaa, etsii lojaaleja, luo suhteita. Jakaa alaiset. Vanha hallitsija saattaa elää, ehkä juonittelee kuten nekin, jotka jälleen kerran ovat tulleet syrjäytetyiksi vallasta. Syntyy itsensä marttyyreiksi ylentäneiden piiri. Hovissa kuhisee, selkäin takana puhisee, silkit ja sametit suhisevat kaislikossa, peruukkien puuteri pöllyää. Päät putoavat, narrit nauravat. Lakeijat lipovat suosiota, kun kuullaan huhuja toisesta, nousevasta valtakunnasta.

 

OpenOffice koneeseen

Latailin mäkkiini uuden OpenOffice-päivityksen. Käväisin samalla Silvosen blogissa, jossa näistä asioista kirjoitetaan aina pelkkää asiaa, kuten nytkin: “Meillä on ilmainen peruskoulu, joka jakaa jopa oppikirjat oppilailleen. Koska kaikkien lahjakkuus halutaan käyttöön. Tämä on yleisesti hyväksytty lähtökohta. Mutta kun avoimessa peruskoulussa käsitellään tietotekniikkaa, niin lähtökohtana on poissulkemisen logiikka. Koulu maksaa lisenssimaksuja ohjelmasta, jota oppilas ei saa viedä kotiinsa tai jakaa kavereilleen. Voidakseen tehdä kotona tekstinkäsittelyharjoituksen oppilaan perheen on ostettava sama ohjelma uudelleen, ja tällä kertaa hieman kalliimmalla lisenssillä. Koulu siis ylläpitää nerokasta kaksoislaskutusjärjestelmää, jossa maksetaan kaksi kertaa ylikansalliselle yritykselle siitä, että koululainen voi tehdä asioita, jotka ovat periaatteessa ja käytännössä tehtävissä myös ilmaiseksi. Avoimessa peruskoulussa. Ja kukaan poliitikko ei huomaa tässä ristiriitaa.” — Pitäis järkätä VESO-koulutusta, jossa asenneltaisiin opejen koneille OpenOffice-ohjelmaa ja käyteltäis ja näyteltäis, kuinka se toimii. Menen mukaan, jos kysytään.

 

Mistä haluaa tietää

Luentosarja kasvatustieteiden metodologiasta on ohi. Eija Kauppinen lainasi tänään Vartoa: ”Tutkimustyö ei muodosta mitään irrallista tai erillistä saareketta ihmisen maailmasuhteessa”.

Lainaus jatkui vielä, mutta tässä oli tärkein.

Puhe oli nyt siitä, mikä on ollut mielessäni koko luentosarjan ajan, vaikken ehkä ole osannut sanoa sitä. Olen löytävinäni idean myös Seppo Toiviaiselta (Sosiaalisen elämän alkeisluvut kirjassa Fakta juttu): ”On mahdollista, että sosiaaliset havainnot ovat ikään kuin hiekkaa … hienostuneet tilastomatemaattiset mallit hävittävät suunnattomasti todellisuutta koskevaa informaatiota. … havainnot valuvat tyhjiin, aivan kuin hiekka sormien (eli faktoreiden) välistä.”

Mutta näin ei ole vain sosiaalista todellisuutta määrällistävässä tutkimuksessa, vaan kaikessa kasvatus- ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa, siinä laadullisessakin.

Ja tässä se pääsanoma on: kaikessa tutkimuksessa pitäisi päästä ilmiön, ilmiökokonaisuuden sisään. Miten häilyvästi sanottu. Mutta vain niin oppii kaiken siitä, mistä haluaa tietää. Vain niin maailmasta löytää, mikä se on; siinä, silloin, tällä kohtaa. Kunpa olisin muistanut puhua edes näin.

Eija mainitsi myös Steinar Kvalen, vainaan jo. Sain kauniita muistoja (muistothan tulevat ja ne saadaan niin kuin orgasmi) tieteellisen elämän alkuvuosilta Rovaniemellä, Trondheimissa, Chicagossa. Paikoista, joissa kohtasimme kerran.

Sosiaalinen todellisuus on rantahiekkaa, jossa astelemme, ja josta aallot pyyhkivät jälkemme.

 

Seppo Puttonen

Kirjallisuustoimittaja on viisas, viisas hän on. Kaksi kysymystä hän sievistelee Mauno Saarelle, Haavikko-niminen mies -teoksen kirjoittajalle. ”Miksi et erottanut tekstissä omaa ja Paavo Haavikon tekstiä?” ”Miksi kerrot kirjassasi salassapidettäviä potilastietoja?” Hän on lukenut kirjan kaksi kertaa, osaa kaksi kysymystä. Siinä on kaksi väärin. Kirjailija kirjoittaa kirjan. Lukija, jäljelle jäänyt, lukee sen. On aina oikeassa.

—

Luen HNM:stä pitkin yötä. Aamiaisen jälkeen valmistelen lounaan, jonka laitan, kun palaan.

Syksyn toiselle kotiseutumatkalle lähden Hämeenpuistoon. Ehkä kävelen Amuriin asti.

Tohtorinhatussani ei ole Tampereen yliopiston punaista kokardia, vaan Lapin yliopisto lumikide.

 

Järjen ovelle

Suomalaisen kouluopetuksen historiassa oppilaita on eroteltu kahdella tavalla: sukupuolen (tyttöjen ja poikien oppikoulut) ja yhteiskuntaluokan mukaan (rinnakkaiskoulujärjestelmä). Nämä koulutuksen tasa-arvon kannalta ongelmiksi nähdyt erottelut ratkaistiin yhteisellä ja yhtenäisellä peruskoululla 40 vuotta sitten. Mutta kolmas oppilaiden erottelujärjestelmä on jäänyt koulutusjärjestelmän sisälle: uskontojen ja uskonnottomuuden mukainen erottelu.

Kouluopetus on yhteiskunnallisen vallan käytäntö, jonka piirissä evankelisluterilainen kirkko on pitkään voinut määritellä sitä, mitä uskonnon opetuksella ja uskonnonvapaudella tarkoitetaan. Tämän kirkon ‘katsomusvallan’ kannalta on saattanut olla hyödyllistä laajentaa uskonnonopetusta ja uskonnonvapauden alaa vähemmistöuskontoihin, nehän eivät uhkaa evankelisluterilaista hegemoniaa. Näin uskonnonopetus on saatu säilytettyä koulun oppiaineena.

Toisin kuin kirkon piirissä väitetään (esim. piispa Matti Repo Aamulehdessä 3.10.), uskonnonvapauden nimissä annettava uskontojen opetus ei palvele monikulttuurista yhteiskuntaa, vaan jonkinlaista pluralistista yhteiskuntaa. Näiden ero on huomionarvoinen: pluralistisessa yhteiskunnassa uskonnot ohittavat toisensa kuin laivat yöllä, monikulttuurisessa yhteiskunnassa ne voivat ankkuroitua samaan satamaan.

Koulu on länsimaisen demokratian kivijalka vain, jos se toimii julkisuuden alueena, jossa jokainen lapsi ja nuori ohjataan erilaisten katsomusten arviointiin ja erittelyyn sekä käsitysten järkiperäiseen muodostamiseen. Jonkin tietyn näkemyksen välittäminen – tuputtaminen – olkoon se kirkollisten ja poliittisten yhteisöjen, pyhäkoulujen ja puolueopistojen asia. Tämä kysymys on periaatteellinen eikä riipu siitä, kuinka hyvin tai huonosti uskontojen opetus on järjestetty, tai voiko uskonnonopetuksesta kieltäytyä.

Uskonnonvapauden nykytulkinta on aiheuttanut käytännön ongelmia opetuksen järjestämisessä. Mutta asialla on myös vakavia yhteiskunnallisia seurauksia. Pahimmillaan tunnustuksellisuus edistää nurkkakuntaisen ajattelun leviämistä, vastakkainasetteluja ja vihamielisyyksiä, pahimmillaan uskonsotia ja jopa terrorismia.

Samalla se rajoittaa jokaisen oppilaan valinnanmahdollisuuksia ja identiteetinmuodostusta. Paljon mainostettu uskonnonvapaus ei ole aitoa vapautta, ellei se anna mahdollisuutta arvioida vaihtoehtoja ja tehdä valintansa järjen käyttöön perustuvan pohdinnan ja tahdonmuodostuksen perusteella. Oppilaiden on saatava tehdä punnittuja valintoja yksilöllisten kykyjensä ja kiinnostustensa, ei perittyjen maailmankatsomusten, identiteettimallien tai ”oman uskonnon” mukaan. Kouluopetuksen tulee tähdätä yleismaailmallisuuteen, ei ”oman uskonnon” opettamiseen eli lahkolaisuuteen, jota evankelisluterilaisuuskin edustaa.

Ajattelukyvyn ja moraalitajun kehittymiseksi koulussa olisi hyödyllistä opiskella kulttuurien, arvojen ja käsityskantojen monimuotoisuutta esimerkiksi filosofia-nimisessä oppiaineessa jo alakoulusta alkaen. Enemmistökirkko voisi astua järjen ovelle ja miettiä, mitä se todella haluaa: monikulttuuristuvan Suomen pirstoutumista uskonnollisiin heimoihin pitämällä kiinni valta-asemastaan, vai ihmisten suvaitsevaa monimuotoisuutta ja maailmankansalaisuutta.

Länsimaisessa demokratiassa on mahdotonta korostaa liiaksi sellaisen peruskoulutuksen merkitystä, joka laajentaa ajattelua eikä kutista sitä.

 

Kasvatus- ja sosiaalitieteilijän työmaa

Henrik Meinander arvioi tutkimuksensa Suomi 1944 lopussa sodan vaikutuksia nykyisyydelle ja tulevaisuudelle. Hävityn jatkosodan kohtalosta tuli ensin ”kansallisen itseymmärryksen kulmakivi” toisin kuin niin sanotun itäblokin maissa, joissa sota muistetaan väkivaltaisten vääryyksien ketjuna.

Suomikin hävisi talvi- ja jatkosodan, mutta tietynlaiset sotamuistot ovat säilyneet Suomen suuren kansallisen kertomuksen pääosassa, ne on nähty ”nuoren tasavallan miehuuskokeena”. Tämän tulkinnan kivijalka on ollut käsitys siitä, että Suomi kävi vuosina 1941–1944 erillistä puolustussotaa Neuvostoliittoa vastaan. Tästä tuli asioita yksinkertaistava suuri kertomus, helppo muistaa, jota valtiovalta ja niin sanotut isännmalliset piirit ovat tarkasti vaalineet.

Nyttemmin tämä aiemmin jokseenkin pelkistetty tunne- ja moraalimaisena on alkanut rikastua uusilla kertomuksilla, joita ovat kertoneet vangit, homot, vanhat, sairaat, lapset jne. Meinanderin mukaan tämä kirjo voi hyvinkin hajottaa suuren kertomuksen ideologisen yhtenäisyyden.

Tällainen tulkintasiirtymä on Meinanderin mukaan ollut jo havaittavissa etenkin niissä maissa, joissa ”kansallinen solidaarisuus on heikentynyt maahanmuuton, monikulttuurisuuden ja maailmanlaajuisen digitaalikulttuurin vuoksi. Ulkoisen vihollisen tilalle on tullut sisäinen. Suomessa tähän on vielä pitkä matka, lähinnä maantieteellisen sijainnin ja edelleen melko vahvana säilyneen yhtenäiskulttuurin vuoksi.”

Meinanderin toisen hulppeahkon tulkinnan mukaan erillinen ”puolustussota” muistetaan tulevaisuudessakin kansakunnan suurena hetkenä, jos Suomi pelastautuu nykyisestä maailmantalouden kriisistä ”ilman suurempaa hyvinvointipalvelujen supistamista”. Uhri ei ole ollut turha, menneisyyttä voidaan jatkossakin hallita sodista juontuvin ”mielleyhtymin ja arvostuksin”.

Näistä arvoituksellisista lauseista, joihin historioitsija lopettaa, alkaa kasvatus- ja sosiaalitieteilijän työmaa; sodan arpikudoksen kurominen umpeen, uusien identiteettimuotojen ja arvostusten tutkimus ja kehittely.

 

Kotiseuturetkellä

Lähdin polkupyöräretkelle Telakalta Rautatienkadulle, taloon, jonka numerossa 12 A 7 oli lapsuudenkotini. Kyttälänkadun puoleisessa pienessä liikehuoneistossa on divari Aikakone, jonka omistaja Mika Tamminen on laatinut suomalaisten vinyylilevyjen hintaoppaan. Kauppa pullottaa vinyylitavaraa, kirjoille ei enää kohta ole tilaa.

Samalla kun ostan tyttäreni toimeksiannosta erään cd-kokoelman, pelastan kirjahyllystä kauan sitten suomennetun Joachim Hirschin Turvavaltion, joka minulla ehkä jossain on. Mutta toinen kappale ei haittaa etenkään kun saan sen parilla eurolla. Kirjan nimilehdellä on muuten leima ”Tampereen Yliopiston Ylioppilaskunta”. Jos kirja on Tamylta pöllitty, sen saa takaisin minulta. Hirsch kirjoittaa:

”’Ulosastuminen’ ennalta määrätyistä institutionaalisista käyttäytymismuodoista ja ydintään myöten toisenlainen käytäntö muodostavat olennaisen edellytyksen niin nyky-yhteiskunnan näennäisten itsestäänselvyyksien ja ‘asioiden pakon’ perinpohjaiselle kritiikille kuin sillekin, että tajuamme herkemmin meitä jatkuvasti muokkaavat ja riistävät prosessit, ja että nousemme vastarintaan kovakouraista tarpeiden ja etujen karsimista vastaan” (s. 180).

Astuessani kaupasta ulos huomaan LP-korissa Veikko Sinisalon äänitteen Leivän kotimaa. Se sisältää Sinisalon tulkintoja kirjailija Arvo Turtiaisen tuotannosta, ”kutsumuksen, työn, rakkauden ja rauhan runoja ja lauluja”. LP sisältää myös liitteen, jossa kerrotaan Turtiaisesta ja Sinisalosta. Liitteen kannessa on Turtiaisen runo Kaunein:

”Kaunein runo syntyy,
kun ihminen on lähellä ihmistä,
kun hellyys,
yksinkertainen ja rajaton,
vailla kysymyksiä
virtaa toisesta toiseen.

Kauneinta runoa ei unohda.
Se on sinetöity otsaan,
silmiin,
huuliin ja sydämeen.
Sinetöity rakastavien lukea,
rakastavien kirvoittaa.”

Tulee heräteostos.

 

Uusi Hertta

Tampereen Tammelassa, entisessä Aaltosen kenkätehtaan talossa Pikilinnassa, on kulttuurikahvila Hertta. Nyt toiminta loppuu. Se on sääli. Pikilinna on asuinkerrostalo ja voi olla, että kahvila on synnyttänyt asukkaiden kannalta ajoittain liikaa ääntä. Muistan itsekin siellä joskus iltamyöhällä laulaneeni.

Vein Herttaan aika usein vieraitani, viimeksi kesällä Peterin ja Nathalian. Heille, Enkelten kaupungin tomuun tottuneille, Hertta oli älykköjen Eurooppaa! Hertta sopii Tammelaan, yliopistokampuksen jatkeeksi erilaisten ryhmien tulla ja pitää kulttuuripoliittisia, sivistyksellisiä yms. tilaisuuksiaan, järjestää taidenäyttelyitä ja pienimuotoisia keikkoja.

Kahvilanpitäjät jäävät kuulemani mukaan ansaitulle tauolle, mutta uutta Herttaa lupaillaan, kunhan sopivat tilat löytyvät. Tammelassa, ihan lähellä Annikinkatua, sen runoa ja ikuista kesää, on melkein käyttämättä Pohjolankatu 25:n kiinteistö. Talon vanhalla puolella on toimintaa, mutta laajennusosaa on pidetty tyhjillään jo useita vuosia. Taiteilijayhdistys havitteli aikanaan kaupungin omistamaa rakennusta jäseniensä työtiloiksi, mutta mitään ei ole syntynyt.

Nyt alueesta laaditaan asemakaavaa, vanhasta puolesta suunnitellaan asuntoja, mutta laajennusosa aiotaan purkaa, kertoo paikallinen Tori-lehti. Miksi purkaa? Siinähän olisi erinomainen kulttuurikeskuksen paikka Hertankin olla.