Ajattelun aika

Monet muistelevat 1990-luvun alun katkoskohtana, jolloin ajattelun aika loppui yliopistoissa. Sitten UPJ räjäytti padon pudottaen työltä aiemman merkityspohjan. Tilalle astui kyynisyys, yliopistokoulutuksesta ryhdyttiin puhumaan tuotannon termein ja välkyimmät löysivät sisältään työnantaja- tai työntekijäintressin. Jotkut mattimyöhäiset yrittivät vielä kuka missäkin maalaisyliopistossa sanoa sivistykselle hello, mutta eivät mahtaneet mitään: ajan henki – tuo kaikenselittäjä – sanoi goodbye. Kokemukset ovat nyt sellaiset, ettei mitään tahdo saada kunnolla tehdyksi. Tällaista puhetta saa kuulla paljon, jos erehtyy työkavereiden kanssa kahville tai puoliviralliseen palaveriin. Ja tämä jos mikä syö naista, eli herra Sennettin mukaan korrosoi luonnetta. Mutta ihan sama. Mitä välii.

Opiskelijat ovat kolikon samalla puolella. Maisterin paperit eivät enää vaihdu työmarkkinoilla hyväosaisuudeksi tai kohonneiksi tuloiksi niin kuin ennen, vaikka tulotasoaan niillä voinee edelleen jonkin verran nostaa aikuisiässäkin jos hyvin sattuu eli valikoituu sopivalle koulutusalalle. Näin kertovat Ulla Kruhse-Lehtosen luvut väitöstutkimuksessaan Empirical Studies on the Returns to Education in Finland. (Tutkimus kertoo myös erään kiinnostavan seikan: vuosina 1961-1965 syntyneillä siirtymä rinnakkaisjärjestelmästä peruskouluun ei ole lisännyt sanottavasti koulutuksen määrää eikä tulotasoa; mitä tästä pitäisi päätellä?).

Tutkinnoilla mitaten kohonnut koulutustaso on synnyttänyt saturaatioilmiön: “maistereita melkein jokainen”… Kruhse-Lehtosen tutkimus osoittaa sen luonnollisen seikan, että vuosina 1911–1960 syntyneillä koulutuksen sukupolvittaiset tuotot (ns. tulohyödyt) ovat laskeneet tultaessa vanhemmista nuorempiin. Näin on käynyt eritoten opisto- ja maisterintutkinnon suorittaneille. Ja kun opintoihin käytetty aika syö pitkään opiskelleen toimeentuloa, ja kun vastavalmistuneella lääkärillä menee vuosia ottaa kiinni vaikkapa ilmastointiasentajan tulotaso, on koulutusjuna saapunut pääteasemalla niin kuin kulttuuri kerran Ähtäriin. (Asian yhteiskuntapoliittista ulottuvuutta avaa Marko Nenonen Dialogi-lehden haastattelussa todeten, että kun sosiaalisen nousun mahdollisuus ehtyy ja säätykierto loppuu syrjäytyneiden lapsista uhkaa tulla syrjäytyneitä: pohjalta nousu voi ehtyä. “Suomesta uhkaa tulla jäykkä luokkayhteiskunta, jossa syrjäytyneet tuottavat syrjäytyneitä”. Tästä aiheesta puhuttiin myös Tuomas Enbuskessa YLE Radio 1:llä 30.1.2007)

Mutta vielä ei ole sanottu mitään koulutuksen ja opiskelun kokemuksellisesta puolesta. Harva meistä mittaa koulutuksen pitkittäishyötyjä kohorttiperspektiivistä, vaikka moni onkin huomannut, että vanhempien tulotasoihin ja elintasoon ei niin vain yllä. Yhä useammilla tähän ei näytä olevan monestakaan syystä edes kiinnostusta. Jotkut mitoittavat tavoitteensa itsevalitun niukkuuden mukaan, toiset nauttivat edellisen sukupolven varallisuudesta (mökeistä, maatiloista, metsistä, lomaosakkeista, asuntoosakkeista, arvopapereista jne.). Ja tässä on jonkin sortin paradoksi. Suomen koulutusmasiina on viritetty tuottamaan tietotaitotasoltaan maailman huippua, peruskoulu louskuttaa komeita lukuja kansainvälisiin vertailuaineistoihin, maistereita koulutetaan melkein kuin liukuhihnalta ja tohtoreita kuin tykin suusta, mutta opiskelijoiden uusi sukupolvi (noin 1986 syntyneet) alkaakin löytää koulutuksen merkityksen muualta, kuten eräs opiskelijani, jonka ajatuksia lainaan.

Hän kysyy, että mistä oikeastaan ollaan huolissaan, jos huolehditaan koulutuksen inflaatiosta? “Eikö pikemminkin pitäisi nähdä, että koulutus antaa ihmiselle kuin ihmiselle mahdollisuuden analysoida yhteiskuntaa ja omaa asemaansa siinä.” Entä väite siitä, että maisterituotantoa ei pitäisi kasvattaa, koska kaikille ei riitä korkeaa koulutusta vastaavia töitä. “En ole koskaan täysin pystynyt samaistumaan tähän väitteeseen tai näkemään tuon skenaarion tuhoisuutta. Ehkä syynä on se, että itse olen jo opiskelujeni alusta lähtien tiennyt valmistuvani matalapalkka-alalle. … En siis koe ostavani koulutuksellani oikeutta varmaan ja hyväpalkkaiseen työhön.”

Eikä hän myöskään halua sanoa olevansa “koulutuspetoksen” uhri, kuten monet tutkijakoulutukseen hurahtaneet. Mutta mikä sitten? “En väitä opiskelevani pelkästä pyyteettömästä itseni kehittämisen ilosta, tai opiskelijastatuksen mahdollistaman vapaan elämäntyylin takia, mutta jonkinlainen näiden yhdistelmä on jo lähempänä totuutta”. Tästä totuudesta sopisi ottaa vaari myös niissä keskusteluissa, joissa kaipaillaan (yhteiskuntatieteellisiin) yliopisto-opintoihin niin sanottua työelämävastaavuutta ja puhutaan yhteiskunnallisesta palvelutehtävästä ymmärtämättä että tieto ja tiedon tuotanto “ovat aina yhteiskunnallisia”, kuten J. Vähämäki kirjoittaa (Odotustila, s. 139). Opiskelijani realistinen pohdintaa kaipaisi myös opetusviranomaisilta, jotka vannovat työvoiman koulutustason jatkuvan kasvun nimeen, talouskasvun takaamiseksi tietenkin.

Ja kuka olikaan se Koskipuistossa keväisin keikkunut partaradikaali, Kalleko nimeltään, joka ennusti kapitalismin kumoavan itse itsensä, muutoksen alkavan järjestelmän sisältä. Voisiko samaa ennuslogiikkaa sovellella nyt korkeakoulupolitiikkaan: kantaako nykyinen turboahdettu yliopistolaitos mukanaan muutoksen ituja? Nouseeko sivistysyliopisto uudelleen tulosyksiköistetyn korkeakoululaitoksen sisältä? Entä muuttuuko korkeakoulutuksen status? Jotain vihiä antaa äskettäinen, marras-joulukuu 2006 tehty, ja Helsingin Sanomien tilaama gallup, jossa 73 prosenttia vastaajista piti ammatillista koulutusta työllistymisen kannalta parhaana lähtökohtana.

Tiedepolitikointia

Julkisuudessa on esitetty lisääntyvää kritiikkiä tutkimusrahoituksesta ja tutkijankoulutuksesta, kuinka ne ovat aina väärin, rahaa jaetaan väärin perustein ja väärille tutkijoille. Kritiikki on luonnollista nykyisessä tilanteessa, jossa tutkimuseuroista kilpailee aiempaa isompi tutkijajoukko. Kaikille ei riitä jaettavaa. Häviäjiä on aina paljon enemmän kuin voittajia. Siksi kai melu.

Opetusministeriö on valmistellut tutkijanuran toimenpideohjelman selkeyttämään tutkijakoulutuksen hallintaa ja sujuvuutta. Normaaliin tapaan siihen on pyydetty lausunnot yliopistoilta ja tutkijoiden etujärjestöiltä. Tutkijat ovat saaneet lausua ajatuksensa mietinnöstä ministeriölle myös suoraan ja yrittää näin ohjata asian valmistelua. Heidän lausunnossaan tuodaan esiin seuraavat seikat. Tohtorikoulutuksen määrä on arvioita uudelleen, sillä kaikille ei näillä “tuotantoluvuilla” riitä töitä. Tutkijoiden työsuhteita on pyrittävä vakinaistamaan yliopistojen perusrahoitusta lisäämällä. Erityisesti on huolehdittava humanististen ja yhteiskuntatieteiden alojen arvostuksesta pitäen kiinni laajasta julkisesta sektorista. Lisäksi valtiovallan on otettava entistä paremmin vastuuta tutkijankoulutusta koskevasta päätöksenteosta. Nämä ovat hyviä, mutta hieman ristiriitaisia tavoitteita, ainakin nykyisillä jatkokoulutusvolyymeilla.

Julkista keskustelua on käyty myös Suomen Akatemian erityisroolista tutkimusrahan jakajana. Nykyisen rahanjaon ongelman yhteiskuntatieteiden kannalta kokoaa Pertti Alasuutari (HS 18.1.2007):

“Jos kansainvälistä huippua edustava sosiaalitieteellinen tutkimus ei päättäjien mielestä ansaitse huippuyksikköstatusta, vaan tämäkin kilpailu palvelee osaltaan teollisuuspolitiikkaa, olisi parempi, että se sanottaisiin etukäteen ja suoraan. Siten vältyttäisiin tekemästä paljon turhaa työtä, ja vapautuvan ajan voisi käyttää korkeatasoisen tutkimuksen tekemiseen.”

Tietenkin asian olisi voinut oivaltaa jo ennalta tekemättä turhaa työtä ja tavoittelematta toisaalle tarkoitettuja resursseja. Ajoittain käydystä keskustelusta on välittynyt – olosuhteiden ollessa tällaiset – asenne, jota kirjailija Christer Kihlman on nimittänyt raa’aksi moraaliksi esseessään Vastaus on ei.

“Silloin kysymys syyllisyydestä on tärkein kysymys. Kenen syy? Heikin vai Liisan? ‘Se oli sinun syy!’ ‘Eipäs kun sinun!’ Kun ihminen kypsyy, kysymys syyllisyydestä jää yhä enemmän sivuseikaksi. Aikuisten maailmassa on syy-yhteyksien ymmärtäminen oleellisempaa kuin syyllisen osoittaminen ja rangaistuksen määrääminen. Mutta infantilisoidussa aikuismaailmassa on syyllisen metsästäminen edelleen pääasia.”

Kun ihminen kypsyy… Mutta entä ihmisen instituutiot? Ehkä yksi Kihlmanin tarkoittaman kypsymisen merkki on siirtyä sivuun tutkimusrahakilpailusta. Tämä tarkoittaisi myös luopumista nykyisistä tutkijankoulutusmääristä tulkintatieteissä, eli yhteiskunta- ja kasvatustieteissä sekä humanistisissa tieteissä. Näiden alojen tutkijapaikkojen määrä olisi aluksi puolitettava ja sitten pudotettava viidessä vuodessa kymmenesosaan nykyisestä. Näillä määrin voitaisiin välttyä koulutuspetokselta. Ja jos nykyinen teknologiausko jatkuu – ja miksi ei jatkuisi, mitään vakavasti otettavaa vaihtoehtoa ei ole – tulkintatieteiltä säästyneet tutkijankoulutuspaikat pitäisi siirtää luonnon- ja lääketieteisiin palvelemaan elonkehää hyödyttäviä teknologisia innovaatioita ja ihmiskunnan kaikinpuolista hyvinvointia.

Tutkijanpaikat oikein jakamalla vältettäisiin lisäksi ikävä ongelma väärän uran valinneiden tutkijakoulutettavien työllistämisestä. Väärän valinnan tehneille taattaisiin mahdollisuus jonkin mittaisiin hätäaputöihin tärkeiden tutkimus- ja selvitystehtävien parissa ja kannustetaan samanaikaiseen alan vaihtoon tarkoitusta varten räätälöityjen uudelleenkoulutusohjelmien avulla. Määrällisten vähennysten vastapainona tulkintatieteiden perussivistyksellinen asema tunnustettaisiin ministeriön julistuksella, niiden rahoitus turvattaisiin muin kuin määrällisin mittarein ja näille tieteenaloille palautettaisiin niiden pohtiva ja kriittinen perusluonne.

Mutta entä syyllisten metsästäminen?… Syyllistyinkö tähän aikuismaailman infantiiliin piirteeseen sanoessani Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehti Aikalaisen (1/2007) haastattelussa seuraavaa: “Luin Akatemian johtajan herra Väyrysen tuoretta puhetta. Se oli puhtaaksiviljeltyä teknokratiaa. Tietyt avainsanat muuttaen se olisi voinut olla jonkun valtakunnanpropagandistin puhe.” Kommentti oli osa haastattelua, jossa puitiin yliopistokoulutuksen pulmakohtia, erityisesti ylimitoitettua tohtorikoulutusta ja sen inhimillisiä seurauksia. Kritiikkini ei kohdistunut henkilöön nimeltä Raimo Väyrynen, vaan samannimisen vaikutusvaltaisen instituutiotoimijan lausuntoihin, joilla luodaan suomalaista tiedepolitiikkaa. Kritiikkiäni ohjasi tässäkin kaksi periaatetta. Kukaan vallankäyttäjä ei ole kritiikin ulottumattomissa ja se, mikä on mahdollista sanoa takanapäin, valittujen kuulleen, pitää pystyä esittämään julkisesti, päin silmiä.

Tässä keskustelussa kannattaa myös muistaa ärjyn filosofin, Jukka Hankamäen kirjoittama Suomen Akatemian harjoittaman tutkimuspolitiikan ärjy kritiikki www.geocities.com/contraacademia/

Kasvatuksen ja koulutuksen mielikuvat

Suomessa rinnakkaiskoulujärjestelmä muutettiin ajan talousteorioita myötäillen yhtenäiseksi peruskouluksi 1960-luvun lopulla. Korkeakoululaitos hajautettiin eri puolille maata. Myös päivähoidon parannukset, esikoulujärjestelmän kehittäminen ja äskettäinen ehdotus eheytetystä koulupäivästä mukailevat tuolloin hahmoteltua talous- ja koulutuspoliittista ajattelua.
Talouskasvun lisäksi uudistuksia perusteltiin koulutuksellisen ja taloudellisen tasa-arvon lisäämisellä ja niillä on luotu takavuosina paljon taloudellista hyvää. Esimerkiksi Nokia-yhtiön menestyksen suurin yksittäinen tekijä ei ole ollut kukaan yksittäinen ihminen, vaan suomalainen peruskoulu.
Vielä 1980-luvulla koulutus tarjosi luvattua nostetta. Koulutettu sai ”koulutustaan vastaavia” töitä. Olen tämän aikakauden osallinen, peruskoulujärjestelmän tuote. Laajamittaisesti tuotteistaminen alkoi 1970-luvun alussa, aloittaessani koulun käynnin ja ihmisten muuttaessa joukoittain maalta kaupunkeihin.
Hetken aikaa suuri muutto ja peruskoulu tarkoittivat luokkaretkeä taloudellisesti parempaan elämään. Koulutusmielikuvat muuttuivat eliitin sivistysharrastuksesta yksilöllisen kilpailun suuntaan ja koulutus käsitettiin yhä enemmän tulevaisuutta koskeviksi talletuksiksi ja valinnoiksi. Ajan myötä ”koulutusinvestointien” ja ”koulutuspanosten” tapaiset termit siirtyivät poliittisesta hallintokielestä keskeiseksi osaksi koulutuksen merkitystä koskevia mielikuvia. Kapitalismi oli selättänyt sivistyspyrkimykset.

Punamultahallitusten edistämän tasa-arvopolitiikan seinä tuli kuitenkin vastaan ikäluokkien koulutustason kasvaessa. Tasa-arvoisen koulutuspolitiikan avulla ei (ole) tasoitettu kaikkia ihmisten välisiä sosiaalisia eroja, miten olisi voitukaan? Ja se, mikä valtion monopolisoiman koulutuksen tasa-arvopyrkimyksissä voitettiin, on hävitty koulutuksen itseisarvoisissa sivistysihanteissa. Peruskoulun hinta maksettiin myös opetuksen ja yhteiskuntaelämän epäpolitisoitumisena, joka johti vähitellen aatteiden ja vakaumusta koskevien teemojen katoamiseen opetuksesta, ehkä uskontoa ja elämänkatsomusta lukuun ottamatta.
Jotkut pitävät kapitalisoitunutta ja lupauksista tyhjentynyttä koulutuspolitiikkaa ”koulutuspetoksena”, etenkin korkeasti koulutettujen ja tutkijakoulutuksen saaneiden tulevaisuuden näkökulmasta.
Yhä useammat kaipaavatkin vastauksia siihen, miksi rikkaassa ja tietotasoltaan ennennäkemättömän korkeassa maassa pitäisi tavoitella jatkuvaa koulutusta ja talouskasvua, kun ihmiset kärsivät työperäisistä ja työttömyyden aiheuttamista ongelmista. Kehittymässä on kasvava alkoholi- ja mielenterveysongelma, yhä useammilla perheillä menee huonosti (130000 lasta elää köyhyydessä siihen kuuluvine seurausvaikutuksineen). Samaan aikaan toisaalla maallista onnea myydään eri puolille kohoavissa kulutuspuistoissa. Talous kasvaa, mutta ihmiset voivat huonosti.

Jos kasvatuksella ja koulutuksella ajatellaan vaikutettavan ihmismieliin ja yhteiskuntaan, niitä koskevien mielikuvien on aika muuttua, mutta mihin suuntaan? Sellaiseen yhteiskuntaan, jossa koulutus olisi eliitin yksinoikeus, on tuskin paluuta, mutta miten perustella uskottavasti koko kansan korkeaa koulutusta muun kuin talouskasvun mielikuvin? Ja mitä nuo mielikuvat olisivat, ja niiden mukaiset kasvatukselliset käytännöt?
Jos todellisuuden ajattelee olevan prosessi eikä ’olio’, voi kasvatusprosesseihin pyrkiä vaikuttamaan poliittisen ennakoinnin – strategioiden, mietintöjen ja lauselmien – sijaan hyvin käytännöllisesti.
Tällöin kysymys kasvatusta koskevien mielikuvien ja käytäntöjen muutoksesta on ”pitkä vallankumous”, jonka eturintamassa eivät ole koulutuspoliitikot, vaan käytännön kasvattajat monenlaisissa julkisissa ja yksityisissä tehtävissä. Vaikka uskoa talousvetoiseen koulutuspolitiikkaan on pidetty pitkään yllä, opettajat ovat joutuneet pitämään päänsä kylminä koulutusjärjestelmän eri asteilla. Kasvatus ja koulutus eivät niinkään perustu ylhäältä annettujen tavoitteiden noudattamiseen kuin monien käytännöllisten kysymysten päivittäiseen ratkaisemiseen sekä paikallisten ja koulutuskohtaisten toimintalinjojen hahmotteluun.

Viime vuosikymmenien kilpailuihanteen vaihtoehdoksi ehdottaisin yhteistyön perustuvaa mielikuvaa ja sen mukaisten kasvatuksellisten käytäntöjen ja opetusmenetelmien lisäämistä. Kutsun näitä ”vaihtoehtopedagogiikoista” tuttuja opetus- ja opiskelumuotoja yhteistyöoppimiseksi erotuksena muista samantyyppisistä, esimerkiksi yhteistoiminnallisista opetusmenetelmistä.
Jo sanana yhteistyö synnyttää monia sosiaalisuuteen, luottamukseen ja ryhmätuntoon liittyviä myönteisiä kokemuksia ja tuntemuksia. Kasvatuksen ja koulutuksen kohdalla voitaisiin puhua myös erityisestä yhteistyöhön liittyvästä hengenyhteydestä opiskelijoiden ja opettajien välillä.
Mahdollisuuksieni rajoissa olen pitänyt tätä ajatusta mielessäni soveltaessani opetuksessani opintopiiriksi kutsuttua opiskelumuotoa Tampereen yliopiston kasvatustieteen laitoksella. Opintopiiriä on käytetty paljon aikuiskasvatuksen työmuotona, mutta suhteellisen vähän yliopisto-opinnoissa, vaikka yhteistyöoppimisen teoriasta ja käytännöstä keskustellaan vilkkaasti.
Yliopisto-opetuksen perusmallin, perinteisen luennon, rinnalle voidaan ottaa entistä enemmän yhteistyöhön perustuvia opiskelutapoja, joissa opiskelijoiden on mahdollista yhdessä keskustellen luoda uuden yhteiskuntasopimuksen perusteita. Koulutusta ja yhteiskuntaa koskevan mielikuvamuutoksen lähtökohta ei ehkä ole tämän kummallisempi.

Yhteistyöoppimisesta: http://clp.cqu.edu.au

Koulutuspolitiikan kolmas tehtävä

Jokseenkin kaikissa länsimaissa koko koulutusjärjestelmä, mukaan lukien aikuiskoulutus, valjastettiin talouskasvun vankkureille 1960-luvun alussa. Tuolloin koulutuspolitiikassa omaksuttiin talousteoreettinen oppi, jonka mukaan lisäämällä ihmisten tiedontasoa lisätään myös talouskasvua ja kaikinpuolista hyvinvointia.
Niinpä silloisen punamultahallitusten poliitikot tekivät joukon kauskantoisia koulutuspäätöksiä, joilla tuettiin tätä näkemystä. Ja ratkaisuiden tulokset ovat vieneet Suomea pitkälle. Syntyi maailman koulutetuin kansa, paras peruskoulu, laajimpiin kuuluva aikuiskoulutusjärjestelmä, ja terveydenhoidon tapaisia peruspalveluita tuottava suomalainen hyvinvointivaltio.
Mutta kehityksellä on ollut myös hintansa: psyykkinen ja sosiaalinen huono-osaisuus, elämäntaitamattomuus. Osaamme kouluttautua, tiedämme paljon, mutta osaammeko elää?

Aamulehden toimittaja Elina Laurila (Aamulehti 5.1.2007) seurasi jouluaattona kolmevuotiasta, joka lahjapaketit aukaistuaan aloitti leikkinsä – yksin. Toimittaja muistelee olleensa pienenä samanlainen, leikkineensä yksikseen päivät pitkät nukeilla ja keksineensä mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita. Mutta aikuisena on toisin: ”Kun nyt olen muutaman kerran koettanut leikkiä barbeilla kummityttöni kanssa, olen tuntenut itseni enimmäkseen hölmöksi”.
Tämänkin kylmettymisen tunnistan itsessäni. Mutta eihän tänne ole tultu leikkimään. ”Työtä, työtä, työtä tehdään jotta, jotta leipä syödään”. Kuinka asia liittyy siihen, että useat hyväksyvät myös lasten fyysisen kurittamisen? Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee…

Yksinäisyydessä ja kurissa monille meistä on luultavasti kehittynyt rikas sisäinen elämä, mutta yhtä usein saatamme kärsiä kommunikaatiovammasta. Ei tule suusta kaunista sanaa, vaikka sen kuinka haluaisi sanoa. Puuttuu elämäntaitoa ja kyky rakkauden ilmauksiin. Jotkut tekevät hiljaisuudesta jonkinlaisen itseisarvon viittaamalla hiljaiseen keskinäiseen ymmärtämiseen, jopa hiljaisuuden viisauteen uskoen ehkä ajatustenlukuun.
Mutta ”vaikeneminen on kultaa, puhuminen hopeaa, hiljaisuutta tahdon julistaa” otetaan joskus aivan liian kirjaimellisesti, etenkin kun se ei useinkaan pidä edes paikkaansa. Sosiaalisuus on puutteellista, ellei osaa kysyä toiselta ja vastata, että mikä on hätänä ja vastaavasti kertoa, kun on onnellinen.
Eräässä radio-ohjelmassa ugandalainen, elämässään kovia kokenut terveyskasvattaja ja Suomessakin opiskellut Catherine Othieno sanoi suomalaisten kuolevan stressiin. Ehkä hän olisi hyväksynyt syyksi myös arktisen yksinäisyyden. Meillä on toisemme, mutta tunnemmeko toisiamme? Entä itsemme?

Kasvatus on kaiken ikäisten yhteinen alue, jolla voisimme opiskella pois yksinäisyydestä, opetella yhdessä rakkauden vaikeaa taitoa ja toisistamme välittämistä myös sanoin ja kosketuksin. Vaikka emme me näitä ole kokonaan paitsi: katsokaa vaikkapa joitain isovanhempia lastenlastensa kanssa, nuoria pareja tai kuolevan otsaa silittävää kättä. Tai palauttakaa mieleenne omat, kaikkein herkimmät hetkenne.
Tuon herkkyyden kasvattaminen ei ole mahdotonta. Koulutusjärjestelmän piirissä se voi ensialkuun tarkoittaa sellaisten yhteistyöhön perustuvien oppimisen tapojen lisäämistä, joissa keskustelulla on tärkeä sijansa. Selvästikään yhteistyöoppimisen kaikkia mahdollisuuksia ei ole vielä omaksuttu, vaikka kulttuurinen sivistystyö on näyttänyt mallia.

Itse kukin voi vaikuttaa myönteisesti lähimmäistensä ja muiden elämänkulkuun, ja tämä on arkipäivän aikuiskasvatusta. Voimme olla toistemme palvelijoita sanan syvässä eettisessä mielessä: byrokraatti toimistossa, hoitotyötä tekevä omassa työssään, isät hiekkalaatikoilla, omaiset vanhusten hoitajina. Jokainen voi toimia ihmisyyttä vaalien, ja monet toimivatkin näin opettaen samalla toisiaan vastavuoroiseen kunnioittamiseen.
Voimme luoda elämään uusia, ihmisyyttä rakentavia ulottuuksia kaikista rakenteellisista pakoista huolimatta. Mutta tätä ei ole riittävästi huomioitu, kun viime vuosikymmeninä on keskitytty työelämän tehostamiseen (lue: hiostamiseen) tähtäävän aikuiskoulutuksen kehittämiseen. Meiltä puuttuu käsitteitä ja käytäntöjä, joilla vastustetaan eriarvoistumiskehitystä ja lisätään sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Suomessa on historian aikana toteutettu kaksi suurta koulutusuudistusta. 1800-luvun lopulla rahvaasta tehtiin kansalaisia. Ja jotakuinkin sataa vuotta myöhemmin, 1960-luvulla, alkoi tietoyhteiskunnan tehotyöläisten koulutus. Nämä ohjelmat on vienyt läpi yhteiskunnan yläluokka yhdessä reformistisen työväenliikkeen kanssa. Kolmas tehtävä on oppia välittämään toisistamme ja tässä tehtävässä kai meitäkin tarvitaan.