Perustulo on pohjoismaisen hyvinvointivaltion seuraava menestystekijä

Moderni aika synnytti kaksi yleispätevää arvoa: yleisen ihmisarvon ja työn arvostuksen, jotka nähtiin pitkään yhteydessä toisiinsa. Taloudellisen globalisaation olosuhteissa työn arvostus irtosi ihmisarvosta ja työn hedelmät tekijöiltään samalla kun kilpailun ja yrittäjyyden merkitykset korostuivat. Taloudellisesta kilpailusta ja yrittäjyydestä tuli miltei itseisarvoisia hokemia, vaikka perinteisessä markkinaliberalismissa niitä on pidetty välineinä, joilla luodaan sekä taloudellista ja henkistä itsenäisyyttä että uusia tuotannon ja toimeentulon muotoja.

Suomessa perustetaan vähän yrityksiä, vaikka yrittäminen sinänsä on kannatettavaa. Vastuullinen pienyrittäjä, joka pystyy valvomaan yrityksensä menoja ja tuloja, on ainakin periaatteessa palkollista riippumattomampi erilaisista ideologioista. Kun yhdysvaltalaisista noin 80% pitää yrittäjyyttä harkitsemisen arvoisena, on Suomessa luku vain 20%. Suhteellisesti ottaen erityisesti koulutettujen ihmisten yrittäjyys on meillä vähäistä. Syyt ovat pitkälti kulttuurisia: kapeakin leipä palkkatöissä on pohjoismaisessa järjestelmässä ollut turvatumpi vaihtoehto kuin yrittäjyys, joka esimerkiksi konkurssin sattuessa on aiheuttanut niin aineellisia kuin henkisiäkin tappioita. Yrittäjyyden riskit ja vaivat ovat olleet liian suuria verrattuna odotettavissa olevaan tulokseen. Vaikka sosiaaliturvaa ja lainsäädäntöä on kehitetty, ongelmia on edelleen. Esimerkiksi konkurssilainsäädäntöä pitäisi uudistaa siten, että jossakin vaiheessa yrittäjä voisi aloittaa puhtaalta pöydältä.

Työn tekemisen kulttuuria voidaan koettaa muuttaa parantamalla odotuksia. Vaurastuminen voi olla yksi näistä odotuksista, mutta loputtomasti ihmisiä ei kannata eikä ehkä voidakaan ohjata rajattoman kasvun ideaaleilla. Asenteiden muokkaus ja taitojen lisääminen, yrittäjyyskasvatus, on toinen keino. Nykymuodossaan siitä voi kuitenkin tulla kehityksen ja uudistumisen este, kun uudet sukupolvet näkevät sen valtiovetoisen piilo-opetussuunnitelman läpi. Yrittäjyyskasvatus on kuin Neuvostoliitossa aikoinaan propagoitu stahanovilaisuus: työtehon jatkuva kasvattaminen samoin kuin kilpailun kiristäminen kaatuvat lopulta omaan mahdottomuuteensa.

On kuitenkin olemassa järkevä keino vauhdittaa ihmisten luovuutta, lisätä yritteliäisyyttä ja alentaa merkittävästi riskinoton kynnystä: perustulo. Perustulo on portti uuteen pohjoismaiseen yrittäjyyteen ja seuraava askel pohjoismaisen hyvinvointivaltion menestystarinassa. Hyvin toimivalla sosiaalisella kapitalismilla voidaan edistää ihmisten välistä luottamusta ja yhteistoimintaa. Yhteisvastuu ja yrittäminen ovat kuin muna ja kana, kuten tietävät kaikki he, jotka ovat koettaneet luoda kestävää bisnestä korruptoituneessa maassa. Perustulo mahdollistaa sivistyneen kansankapitalismin, jossa ei pyritä pikavoittoihin, vaan entistä läpinäkyvämpään ja pitkäjänteisempään hyvinvoinnin tuottoon sekä aiempaa reilumpiin työelämän pelisääntöihin.

Perustulon voikin nähdä kansantuotteen sosiaalisena osinkona. Sen taustalla on sama yhteisen hyvän etiikka, johon pohjoismainen hyvinvointiajattelu perustuu. Varallisuus (luonnonvarat, pääoma, tieto) nähdään yhteiseksi omaisuudeksi,  joka on yksilöillä ja yrityksillä lainassa ja hoidossa. Veroilla osa vauraudesta jaetaan yhteiseksi hyväksi. Vastakkaista ajattelutapaa voi kutsua oman edun etiikaksi, jossa varallisuus nähdään ensi sijassa yksilön ahkeruuden tuloksena. Tästä ajattelutavasta kumpuavat verojen alennusvaatimukset tai hyväntekeväisyysyhteiskuntaan viittaavat puheet täsmäverotuksesta.

Kannattaa muistaa, että kun liberalismin ja utilitarismin periaatteita 1800-luvun alkupuolella muotoiltiin, muun muassa John Stuart Mill korosti henkisiä, ei materiaalisia arvoja. Koska Englanti oli luonnonvaroiltaan niukka maa, Millin mukaan ponnistelut oli suunnattava henkisten arvojen tavoitteluun ja kehittämiseen. Ja tähän ajatukseen voivat nykyisin yhtyä fiksut markkinaliberalistit, uusi vasemmisto ja vihreät: hyvinvointi on mahdollista, jos sitä ei ymmärretä ensisijaisesti aineelliseksi. Kerta kerran jälkeen tutkimukset osoittavat, että onnellisimmat ihmiset eivät asu kaikkien korkeimman kansantulon ja kaikkien kovimman kilpailun maissa. Kunnon utilitaristi huomaa tämän ja muokkaa politiikkansa sen mukaan.

Suomessakin katoaa työvoimatilastoista koko ajan parhaassa työiässä olevia ihmisiä. Minne he menevät? Nykyisessä maailmassa paitsi perinteinen koti-vahemmuus tai järjestö- ja osuustoiminta myös työmarkkinoiden reunamien uudet, muuta kuin taloudellista hyvinvointia painottavat elämäntavat kiinnostavat yhä useampia. Mutta työtä ja tekemistä kyllä riittää tekeville, samoin hyviä ideoita: siksi tarvitaan perustulon kaltainen uudistus vapauttamaan kaikki tällä hetkellä talvehtiva luova potentiaali liiallisen taloudellisen riskin, sosiaalibyrokratian ja työn epävarmuuden ikeestä. Perustulo merkitsee monelle mahdollisuutta keskittyä oman osaamisensa kehittämiseen, ja tämän osaamisen hyödyntämiseen sopivan kokoisilla markkinoilla.

Vuonna 1906 säädetty äänioikeus toteutti demokratian. Vuonna 1920 säädetty oppivelvollisuus ja vuonna 1970 säädetty peruskoulu takasivat kansansivistyksen. Vuonna 1957 säädetty kansaneläke takasi vanhuudenturvan. Vuosina 1964 ja 1972 säädetty sairausvakuutus takasi kansanterveysturvan ja -palvelut. Vuonna 1947 säädetty lapsilisä ja vuonna 1957 säädetty kansaneläke takasivat lasten ja vanhusten toimeentuloturvan.  Ne ovat perustulon emoja, joihin kaikki ovat oikeutettuja työhön ja varallisuuteen katsomatta. Perustulo tuo tähän jatkumoon uuden lisän, joka korostaa tasa-arvoista yhteiskuntaa ja luo yrittäjämäistä työkulttuuria. Samalla kun perustulo lisää tasa-arvoa ja se vapauttaa piileviä luovuusvoimavaroja.

Perustulolla ratkaistaan myös joukko nykyjärjestelmän käytännöllisiä ongelmia. Perustulo sopii yhteen sen kanssa, että verotuksen painopiste siirretään työn verotuksesta kulutus- ja ympäristöveroihin. Perustulo vähentää työttömyyttä lisäämällä osa-aikatöiden kiinnostavuutta ja kannattavuutta, sillä osa-aikatyöt eivät vähennä perustuloa. Työn tekemisessä säilyy kannustavuus, jota jokainen hyvinvointia tuottavaan markkinatalouteen uskova pitää keskeisenä tavoitteena. Perustulo poistaa myös markkinaliberalismin kammoksumaa holhousta ja vähentää dramaattisesti sosiaalibyrokratiaa.

Samantapaisesti kuin sosiaalipolitiikan tutkija Pekka Kuusi selvitti 1950-luvulla kokeenomaisesti alkoholin käyttöä maaseudulla poistaen asiasta siihen asti vallinneita ennakkoluuloja, perustulon vaikutuksia voitaisiin nyt arvioida soveltavan yhteiskuntatutkimuksen keinoin. Näin olisi mahdollista osoittaa perustulon kansantaloudelliset ja yksilökohtaiset edut sekä hälventää siihen kohdistuvia ennakkoluuloja.

Tere Vadén & Juha Suoranta

Aikansa täydelliset lapset

Kirjailija Jari Järvelä piti Kotkan Kritiikkipäivillä 3.2.2007 herätteisen esitelmän, joka julkaistaan tässä hänen luvallaan.

Jari Järvelä

Aikansa täydelliset lapset – Rodunjalostuksen lyhyt oppimäärä

Hyvät kulttuurin jalostamat ihmiset!

Ihmisellä on muutama suuri tarve. Vesi, ruoka, seksi, tämän jälkeen tarve rakentaa omakotitalo. Kasvattaa ja kouluttaa seuraava sukupolvi entistä ehommaksi. Keskityn viimeiseen, eli rodunjalostukseen.
Itse kiinnostuin rodunjalostuksesta kirjoittaessani romaanitrilogiaa Veden paino/Pieni taivas/Kansallismaisema, joka kertoo päähenkilönsä Yrjö Pihlavan elämänkohtalon lisäksi Suomen tasavallan katveisista nuoruusvuosista 1910-30 –luvuilla, jolloin rotuoppi, eugeniikka oli vielä yliopistollinen oppiaine. Mitä enemmän rodunjalostusta tutkin, sitä enemmän se kiehtoi. Se on oikea Pandoran lipas, sisältää kaikki maailman kauhut, mutta myös toivon pohjalla. Siinä on yhtaikaa läsnä mahdollisuudet taivaaseen ja helvettiin. Eikä se ole mihinkään hävinnyt.
Rodunjalostus samaistetaan nykyään lähes täysin 1930-40 –lukujen natsi-Saksaan ja sen juutalaisvainoihin (siinä sivussa romanien ja muiden aikansa rotuopillisesti alempien kansallisuuksien ja ihmisryhmien, kuten kehitysvammaisten systemaattiseen tuhoamiseen). Ensimmäinen yllätys minulle olikin se, että rotuoppi ei ollut vankimmillaan 1900-luvun alussa Saksassa, vaan Yhdysvalloissa, Englannissa ja Ruotsissa. Nimenomaan Ruotsiin, Uppsalaan, perustettiin syksyllä 1922 rotubiologiseen tutkimukseen keskittynyt tutkimuslaitos, Valtiollinen Rotubiologian instituutti, Statens Institut för Rasbiologi: ensimmäinen lajissaan koko maailmassa. Uppsalasta saatiin Berliiniin vähän myöhemmin suurta apua ja vaikutteita. Suomessa harjoitettiin myös rotubiologista tutkimusta, mutta täällä ei ollut omaa tutkimuslaitosta. Sen sijaan suomalaistutkijat tekivät läheistä yhteistyötä juuri ruotsalaistutkijoiden kanssa. Yliopistotasoista tutkimusta, siis.
Vaikka Hitler oli rodunjalostuksen kannattaja ja nimenomaan negatiivisen eugeniikan painajaismainen suorittaja, hän ei ollut rotuhygienian keksijä: vaatimukset pakkosteriloinnista ja arvottoman elämän armahtavasta tuhoamisesta, eli eutanasiasta (!) olivat käytössä muualla kuin Saksassa jo vuosia ennen kansallissosialistien valtaannousua. Eutanasian toi sanana modernin yhteiskunnan käyttöön nimenomaan rodunjalostus, eikä meidän aikamme armomurhalääkäreineen.
Toinen yllätys oli minulle trilogiaa kirjoittaessani se, että valtiolähtöinen rotuoppi ja rodunjalostus eivät hävinneet toisen maailmansodan ja natsi-Saksan kukistumisen myötä mihinkään, vaan jatkoivat länsimaissa julkisesti voittokulkuaan aina 1960-70 -luvuille asti, jolloin rodunjalostuksesta tuli kätketympää. 1900-luvun lopussa opittiin yleensäkin puhumaan hankalista asioista uusilla nimillä, ajateltiin että niitä ei silloin ole olemassakaan: ne katoavat. Vaivaistalosta tuli vanhainkoti, ja vanhukset hävisivät. Kuolemasta poismeno, ihmiset raijattiin kuolemaan kodeista muualle, kuolemaa ei enää ollut. Sokeasta tuli näkörajoitteinen. Juoposta sosiaalirajoitteinen. Ja sokeat ja juopot hävisivät keskuudestamme. Rotuopista tuli perinnöllisyystiedettä ja geeniteknologiaa.
Nimi vaihtui. Itse asia jäi.
Aloittakaamme alusta. Aluksi oli lapsi.
Lapsi ja lapsuus eivät ole historiassa kovin vanhoja käsitteitä, henkisessä mielessä. Vielä 1600- ja 1700-luvuilla lapsuutta ei käytännössä ollut. Lapset olivat pieniä aikuisia, heidät pantiin tekemään aikuisten töitä heti, kun he siihen kykenivät. Suomihan oli tällöin osa Ruotsia, ja Ruotsi Itämeren alueen suurvalta. Suomi toimi käytännössä mieshautomona: tärkeintä oli Tukholmalle Suomessa suomalaisten lasten suuri syntyvyys, kvantiteetti eikä kvaliteetti. Siis määrä ei laatu. Hallitsijan voima oli suoraan verrannollinen sen palvelijoina toimivien käsiparien määrään. Sotakentät nielivät nuoria miehiä. On muistettava että siihen aikaan lapsikuolleisuus oli muutenkin suuri, vain noin joka toinen lapsi kasvoi aikuiseksi asti. Pienten lasten kuolema ei paljon tunteita nostattanut, se oli niin yleistä. Jos lapsi eli noin 10-vuotiaaksi tai vanhemmaksi, hänen menetyksensä koski paljon enemmän. Siinä vaiheessa hän oli jo työtätekevä ”aikuinen” ja hänen menetyksestään oli materiaalista haittaa. Senikäisen kuolemassa menetettiin aikuisen työpanos.
Tämä käytännöllinen suhde lapseen työntekijänä säilyi muuten hyvin pitkään Suomen itsenäistymisen jälkeenkin nimenomaan maaseutuyhteisössä. Vielä 1960-luvulla kun Suomessa alettiin vaatia kaikille lapsille oikeutta yhtäläiseen koulutukseen (siis peruskouluun), nimenomaan useissa maaseutupitäjissä vastustettiin kiivaasti 9-vuotista yleistä oppivelvollisuutta. Sitä ei pidetty tarpeellisena maatalon lapselle. Muutaman vuoden kansakoulu koettiin täysin riittäväksi. Pääperusteena oli se, että lapselta odotettiin aikuisen työpanosta mahdollisimman varhain.
Huvittavaa sinänsä, että nykyään ihmiset haikailevat maalle, jotta heidän jälkikasvunsa voisivat elää siellä ”aidon vanhanajan maaseutulapsuuden”.
Silloin kun määrä eikä laatu oli kansalaisissa tärkeintä, ei rodunjalostuksesta vielä voi puhua.
Asia muuttui, kun Ruotsin suurvaltakausi kulutti miesreservit Suomesta (ja muilta Ruotsin valtakunnan syrjäalueilta) lähes loppuun. Suurvalta-asema romahti 1700-luvulla, Tukholmassa jouduttiin hyväksymään se, että vähälukuinen kansa ei pärjää mieslukuisuudellaan esim. Venäjää vastaan. Valtakunta oli vararikossa ja jäljellejääneistä kansalaisista suurin osa oli köyhälistöä. Väestön laatu alkoi nousta määrän ohitse tärkeämmäksi kriteeriksi. Tämä miesten loppuminen ja köyhän kansanosan lisääntyminen (ja ilmestyminen kaupunkeihin kuninkaanlinnan nurkille kerjäämään) oli tärkeimpiä syitä siihen, että tulevissa Pohjoismaissa alettiin suosia kasvatusta, ja laatuun tähtäävää kasvatusta, joka oli rodunjalostuksellisen ajattelun pohjana.
1800-luvun myötä rotua parantavat pyrkimykset saivat tieteellisen perustan, ajatuksen siitä että jotkin kansat ovat ylivertaisempia kuin toiset. Aluksi rotuoppi oli antropologista, eli kansoihin liittyvää. Gobineau luokitteli rotuteoriassaan ylivertaiset kansat ja sitten pahnanpohjimmaiset. Suomenkielistä sivistyneistöä häiritsi suuresti se, että suomalaiset luokiteltiin (ruotsinkielistä väestönosaa lukuunottamatta) vähäarvoisempaan rotuun: samaan sakkiin kuin mongolit ja turanit, eli turkmenistanilaiset.
Nopeasti kehittyi kansoihin liittyvän rotuteorian, eli antropologisen rotuopin, rinnalle ja ohitse biologinen rotuoppi, jonka taustalla olivat Mendelin perinnöllisyysteoriat, nämä herneitten risteytykset. Tässä biologisessa rodunpuhtaudessa keskeisiksi tekijöiksi kohotettiin väestön terveydellisyys ja kuntoisuus sekä sivistyksellinen lahjakkuus. Pienen kansakunnan tärkein voimavara on sivistys. Tämähän on aivan snellmanilaisen ajattelun ydintä. Snellmanilaisessa ajattelussa korostuukin rodunjalostuksen hyvä puoli: päämääränä on henkisiltä arvoiltaan vahva kansakunta.
Valtion pysyvyys ja kohtalo riippui kansan biologisesta laadusta, sen rotukuntoisuudesta. Eli rodukas, rotukuntoinen yksilö oli sellainen, jolla oli hyvät ruumiilliset, henkiset ja moraaliset ominaisuudet. Laatuisat yksilöt tuottaisivat laadukkaita jälkeläisiä.
1920-luvulla hygienia oli erittäin käytetty sana. Ajan pelätyin tauti oli tuberkuloosi, se tappoi hiivuttamalla pelkästään Helsingissä 1000 ihmistä vuodessa. Se on 200 000:sta helsinkiläisestä paljon. Pari lintuinfluenssaan maailmalla kuollutta ei tosiaankaan ole epidemia. Tuberkuloosin ajateltiin liittyvän likaan, ja hygieniaa painotettiin 1920–30-luvuilla lähes sairaalloisesti. Kaupunkiasuntoihin ilmestyivät valkoiset seinät, ei skandinaavisen designin tuomana vaan sen takia että lika oli niistä helpompi havaita ja pyyhkiä. Tuberkuloosin vuoksi useimmissa kodeissa on yhä valkeat seinät. Koko Alvar Aallon senaikainen funkkistyyli perustuu tuperkkelinpelkoon: kovapintaisista koivuhuonekaluista ja kromista oli helppo pyyhkiä basillit pois. Parantolahuonekaluja nämä Aallon kaarevajalkaiset jakkarat ja pöydät olivat alun perin.
Koska asuntojen hygieniaan voitiin vaikuttaa suorilla toimenpiteillä, ajateltiin että myös suomalaisen rodun hygieniaan voidaan vaikuttaa yhtä suorin toimenpitein. Nuoren kansakunnan elinehto olisi se, että kansalaiset olisivat mahdollisimman hyvälaatuisia. Määrällä emme pärjää.
Tämä ajatus oli myös Suomen kaksijakoisen koululaitoksen pohjana.
Koulun päätehtävänä oli kasvattaa ikäluokan parhaimmistosta johtajia, heikommasta massasta ruumiillisen työn tekijöitä. Vain kansakunnan mahdollinen kerma meni oppikouluun, muille riitti lukutaito.
Aikakauden hyvin luettu suomalainen rotuhygienian käsikirja oli yliopistossa (eläintiedettä opiskelleen) Kalle Väänäsen kirjoittama ”Periytyminen ja ihmissuvun jalostaminen”. Kustantamot yleensä ottaen julkaisivat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä runsaasti rodunjalostuksellista tietokirjallisuutta, ne olivat aikansa feng shui –oppaita, joogaoppaita, laihdutusoppaita, muotitietokirjoja: kuinka elää tasapainoista hyvää elämää. Ne menivät hyvin kaupaksi, sen takia niitä ennen kaikkea kustannettiin.
Darwinin luonnonvalinnan mukaisesti ajateltiin, että terveellä yksilöllä on suurempi mahdollisuus säilyä hengissä ja jatkaa sukuaan kuin sairaalloisella. Kyvyt periytyivät, eli tärkeämpää oli (esimerkiksi mainitun tietokirjailija Kalle Väänäsen mukaan) positiivisen eugeniikan eli rodunjalostuksen sijasta negatiivinen eugeniikka. Tällä tarkoitettiin rodulle vahingollisia ominaisuuksia omaavien yksilöiden suvunjatkamisen estämistä. Tämän negatiivisen eugeniikan kohteeksi suunniteltiin mm. mielisairaita, moraalittomia (kuten ekspressiivisiä taiteilijoita siis), kaatumatautisia, sukupuolitautisia, sukupuolisesti vinoutuneita, alkoholisteja, rikollisia, pitkäaikaisesti asunnottomia – ja kuuromykkiä! Negatiivisen eugeniikan keinoiksi katsottiin joko elinkautinen hoitolaan tai vankilaan sulkeminen, tai pakkosterilointi. Näistä toisen ei tullut olla ehdottomasti yli toisen, vaan piti niitä käyttää Kalle Väänäsen mukaan ”rinnakkain aina tapauskohtaisesti, inhimillisesti harkiten”.
Helvettiin johtava tie on kivetty hyvillä aikomuksilla, niinpä.
Yleinen käsitys oli se, että kelvoton ja ala-arvoinen yhteiskunnan aines lisääntyi kaikkein nopeimmin, tarkoittaa siis esimerkiksi köyhiä. Varmaan tottakin, mitättömän sosiaaliturvan aikana lapset olivat köyhille vanhemmille niitä, jotka pitäisivät heistä huolen, kun vanhemmat eivät itse pysty enää työntekoon. Ja samoin uusi lapsi oli aina kaksi uutta työtätekevää kättä lisää perheeseen.
Köyhille määrä oli yhä ensisijainen arvo, mutta sivistyneistön arvomaailma oli siirtynyt laatuun.
Vuonna 1935 säädettiin Suomessa pakkosteriloinnin salliva sterilointilaki. Sitä kuvattiin monessa sanomalehdessä väestötieteellisen ajattelun edistysaskeleeksi. Suomen hallituksen yhtenä perusteluna lain säätämiselle olikin se, että ”yhteiskunnan geneettinen pohjasakka halusi lisääntyä normaalia enemmän”.
Sterilointilaki ei käytännössä oikein ottanut ensi vuosinaan tulta alleen. II maailmansodan jälkeen, niinkin myöhään kuin vuonna 1956, Väestöliiton (Väestöpoliittisen tutkimuslaitoksen) tutkija Reino Lento arvosteli lain riittämätöntä soveltamista Suomessa 1930- ja 40-luvuilla ja vaati laajempia rodunparantamistoimia nykypäivänä. Lento ei ollut ainoa. Sterilointilakia muutettiin 1950-luvulla käytännöllisemmäksi, uusi pakkosterilointilaki hyväksyttiin eduskunnassa: sterilointipäätöstä ei tarvinnut hyväksyttää enää vaivalloista reittiä lääkintöhallituksessa, vaan kahden lääkärin yhteinen nopea päätös riitti. Sterilointien määrä lähtikin Reino Lennon ja muiden väestöpolitiikkaa suunnittelevien rodunjalostajien iloksi 1950-luvulla Suomessa reip¬paasti kasvamaan. Vielä 1930-luvulla sterilisaatioiden määrä oli vuodessa vain vähän yli sata, mutta 1950-luvun lopulla päästiin Suomessa jo yli kahteen tuhanteen sterilisaatioon vuodessa. Tällä määrällä pystyttiin jo paremmin ehkäisemään ei-toivotun väestönosan lisääntymistä.
Jottei Suomea yksin leimattaisi, huomautan että Euroopan ensimmäinen sterilointilaki säädettiin Sveitsissä, toinen Tanskassa, ja Ruotsi ja Norjakin ehtivät monen muun länsimaan kanssa säätää pakkosteriloinneista ennen Suomea. Yhdysvalloissa oli vuoteen 1945 mennessä pakkosteriloitu yli 45000 ihmistä, ja rotuhygieenisiä sterilointilakeja sovellettiin siellä ainakin 1970-luvulle saakka. Ruotsissa pakkosteriloitiin vuoteen 1976 asti, yhteensä lähes 70 000 ihmistä, tätä teemaahan käsittelee Klaus Härön tuore elokuva ”Uusi ihminen” (sijoittuu 1950-luvulle).
Mutta takaisin Suomeen, pakkosteriloinnin toiseen puoleen. Eduskunnassa ja oppineissa piireissä koettiin hyvin ikäväksi, että yhteiskunnan laadukas aines ei jättänyt jälkeensä lukuisaa lapsikatrasta. Positiivinen eugeniikka perustuu hyvälaatuisiin, runsaisiin jälkeläisiin. Naissukupuolen parhaimmiston, joka kykeni etenemään opillisella urallaan, väitettiin lisääntyvän aivan liian tehottomasti. Naisten opiskelua pidettiinkin rotua heikentävänä asiana. Mainittakoon tässä välissä, että rodunjalostus ei ollut pelkästään poliittisen oikeiston ihanne. 1930-luvulla rotuhygienian kannatus oli myös sosialistipiireissä laajaa, myös vasemmistolainen naisliike oli siinä vahvasti mukana Miina Sillanpäätä myöten.
Suomen itsenäistymisen ja II maailmansodan välillä eugeniikkaa toteutettiin Suomessa halki kansankerrosten usein hyvin positiivishenkisessä, utooppisessakin mielessä. Sillä rakennettiin uutta uljasta maailmaa, uutta ihmisrotua, sellaista mitä Tulenkantajatkin kiihkeästi palvoivat. Ihanneyhteiskunnan tavoittelu ei ole mitenkään modernin 1900-lukulaisen ihmisen keksintö. Antiikin kulttuurissa oli tapana jättää heikot, tai syntymävialliset lapset rotkoihin, tästähän saa alkunsa koko Oidipuksen tarina. Platonin Valtiosta lähtien länsimaisissa ihanneyhteiskuntien kuvauksissa on ollut yhtenä piirteenä ihmisen lisääntymisen sääntely ja ohjailu halutun lopputuloksen saavuttamiseksi. Esimerkiksi Thomas Moren kuulussa ihanneyhteisön kuvauksessa ”Utopiassa” naiset ja miehet tarkastetaan ennen avioliittoa alastomina, fyysisesti, ettei heissä olisi mitään vikoja, siten pyritään varmistumaan etukäteen jälkeläisten laadusta. Ylimääräiset terveet lapset lahjoitetaan vanhempien hoivista pois.
Sotienvälisessä Suomessa tervehenkinen alastomuus oli suuressa muodissa. Aurinko oli kaiken hyvän lähde, ja terveen ihmisen tuli viettää raikkaassa ilmassa ja auringonvalossa mahdollisimman paljon aikaa, nahka mahdollisimman paljon paljaana. Auringon uskottiin tappavan taudit, myös tuberkuloosin, sairaita makuutettiinkin pitkiä aikoja ulkona ja heidän käskettiin pitää suuta auringonpaisteessa isosti auki, jotta auringonsäteet pääsisivät heidän sisäänsä ja polttaisivat basillit. Vanhat tuperkkeliparantolat tuntee siitä, että niissä on laaja etelään päin suuntautuva parveke, jonne mahtui vuoteita ja suu auki-makaajia rinnakkain. Käykääpä katsomassa Kotkan kaupunginsairaalaa, sieltäkin löytyy eteläparveke.
Terve ihminen kuitenkin voimisteli auringossa, ei maannut siinä. Ajan aerobic-profeetta oli saksalainen J.P.Müller, jonka järjestelmän mukaan moni vanhempi mies osaa vieläkin voimistella, vaikkakin saattaa saada siitä tuskaisia nuoruusmuistoja. Müllerin menetelmässä 15 minuuttia kiivasvauhtista, alastonkehoista voimistelua kylmine kylpyineen takasi ihmiselle terveyden. Tätä täydensi se, että ihminen nukkui vuoden ympäri ikkuna auki. Müller korosti, että kaikissa häntä edeltävissä järjestelmissä on ihonhoito kokonaan jäänyt lapsipuolen asemaan. Hän olikin lisännyt omaan järjestelmäänsä ihoa karaistavia ominaisuuksia: kuten jääkylmää vettä, ilmakylpyjä vuodenajasta riippumatta ja voimistelusarjoja joihin liittyi karkealla pyyhkeellä hankaamista. Müllerin sanoin: ”Kun on jonkun aikaa noudattanut järjestelmääni, muuttuu ihon luonne kokonaan. Se tulee sileäksi ja sametinhienoksi, mutta on kuitenkin voimakas ja taipuisa ilman pisamia, teerenpilkkuja ja muita epämuodostumia.” Müllerin mukaan jo vanhat helleenitkin halveksivat miestä, jonka iho on valkoinen ja sienimäinen. Niiltä joilla on sienimäinen iho, on turha odottaa klassista sivistystä.
Müllerin menetelmää harjoitettiin runsaasti kouluissa (vähän vaatetetumpana versiona) ja 1930–40-lukujen lasten työ- ja kurileireillä, ja kesäsiirtoloissa. Myös lukuisat urheiluseurat joiden jälkinimiin kuuluivat sanat Riento, Raiku, Into, Pyrintö, Reipas ja Tahto, olivat menetelmän levittäjiä maahamme.
Müllerillä oli oma voimisteluoppaansa lapsille, ”Järjestelmäni lapsille”, alaotsikolla ”Koko suvun voima ja äly kehittyvät lapsen ruumiin terveydestä”. Otava suositteli teosta ”lämpimästi kaikille lasten vanhemmille”.
Lainaus vielä näin talviaikaan Mülleriltä: ”Jokainen lämpöaste asuinhuoneessa yli plus 15 asteen Celsiusta on ei ainoastaan aivan hyödytön, vaan ajanmittaan myös vahingollinen. Ruumis muuttuu vastustuskyvyttömäksi ansarikasviksi. Konttorissamme ei lämpömäärä talvisin koskaan noussut yli plus 11 – plus 13 asteen, ja naisista se tuntui hyvin miellyttävältä. Nuorin poikani ei ole koskaan, ei edes elämänsä ensimmäisinä päivinä oleskellut plus yhtätoista astetta korkeammassa lämpömäärässä sinä vuodenaikana, jolloin huoneita lämmitetään. Nykyään on lastenhuoneessamme usein vain plus 8 astetta Celsiusta.”
Eli pattereita pienemmälle, ystävät, kotiin palattuanne. Se parantaa elämänlaatua ja rotua.
Rodunjalostusta on pidetty matemaattis-luonnontieteellisen maailmankuvan perisyntinä. Mielenkiintoinen yksityiskohta siitä miten tekninen kehitys voi kuitenkin muuttaa luonnonvalintaa päinvastaiseen, ”ei-haluttuun” suuntaan nähtiin juuri samana ajanjaksona 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla.
Sodankäyntiä oli pidetty vuosisatojen ajan mieskuntoisuutta mittaavana testinä: nimenomaan rehti, vanhanaikainen käsikähmä oli taannut, että taistelukentällä jäivät henkiin vain vahvimmat, tai taitavimmat, tai juonikkaimmat nuoret soturit. Tekninen kehitys muutti kuitenkin I maailmansodassa lopullisesti trendin päinvastaiseksi: konekivääri oli keksitty, ja tuli voitti väistämättä vikkelimmänkin liikkeen. Kun panssarivaunua ei ollut vielä I maailmansodan alkuvuosina olemassa konekiväärin vastapainoksi, ainoa keino ylittää taistelukenttä oli jalat. Kansakunnan parhaat urheilijat ja runoniekat nousivat pillin vihellyksessä juoksuhaudoistaan, juoksivat ei-kenenkään-maan yli kuin arotuuli, kuin antiloopit, kuin gepardit – kunnes konekiväärisuihku lakaisi heidät. Pelkästään Sommessa meni juoksuhautojen väliin miljoona valioluokan siittäjää. Kotirintamalla oli ikävää huomata, että nimenomaan kansakunnan parhaat voimat kuolivat rintamalla, ja heikoin perintöaines (jota ei rintamalle kertakaikkiaan huolittu) jäi henkiin ja jatkamaan sukua.
I ja II maailmansodan taisteluiden myötävaikutuksella tapahtuneet kansakunnan parhaitten voimien suurteurastukset ovat itse asiassa taanneet sen, että suurin osa länsieurooppalaisista (mukaan luettuna me) polveudumme käpykaartilaisista, emmekä sankarisotilaista. Sankarit nimittäin kuolivat Karjalan, Aunuksen, Sommen, Stalingradin, Normandian ja Ardennien multiin. Suomessa tätä tematiikkaa kuvaa täsmällisesti Linnan Tuntematon sotilas, sen kaikki kuolemat ovat sattumanvaraisia ja turhia, eivät runebergiläisen uljaita ja loogisia.
Luonnonvalinta toimikin äkkiä taistelutilanteissa päinvastoin kuin piti. Tekniikka ns. petti ihmisen, jo silloin. Vielä kansalaissodan jälkimainingeissa yritettiin tuleviin sukupolviin vaikuttaa aseen kanssa tietoisesti. Varsinkin naispuolisia punakapinallisia teloitettiin negatiivisen eugeniikan hengessä, heidän myötään tehtiin vaarattomiksi tulevia, vielä syntymättömiä ”synnynnäisiä rikollisia”. Naispuolisten punakapinallisten teloitus ei ollut siis tieteellisessä mielessä etninen puhdistus, vaan ”rotuhygieeninen toimenpide”. Suursiivoukseksikin sitä kutsuttiin, ajan puhtausihanteita noudattaen.
Mm. Tampereelle jäi kansalaissodan jälkeen n. 500 sotaorpoa, punaisten lapsia. Katulapsia oli Suomessa 1920–30-luvuilla enemmän kuin koskaan. Lapsia pidettiin vielä 1900-luvun alkupuolella aikuisina jo 12–13-vuotiaina, eivätkä he olleet minkään yhteiskunnallisen lastensuojelun alla. Yhteiskunnallista lastensuojelua ei ollut, yksityisiä hyväntekijöitä ja yksityisjärjestöjä vain.
Tämä katulapsiskaala oli juuri sitä väestönosaa, jota nuori Suomi ei kaivannut. Nykyään kauhistelemme Viipurin ja Pietarin katulapsia, sama menneisyys on meillä lähempänä kuin moni haluaa muistaa.
Tuntemattoman sotilaan kovapintainen Lehtohan on tällainen katulapsi Tampereelta. Eli kulkukoiran elämän, rakensi uutta Suomea 21-vuotiaaksi.
Terveen, nuoren ihmisen oli määrä tehdä työtä yhteisön hyväksi. Kaupunkilaispoikien kesäaikaiset työleirit yleistyivät Suomessa laajaan käyttöön 1940-luvun alkuvuosina. Leirejä oli tällöin ympäri maata, eniten idässä ja pohjoisessa. Yleisten töiden ministeriön Nuorisotyövoimaosasto oli näiden takana. Virallinen työvelvollisuusikäraja oli 15 vuotta, epävirallinen jopa alle 10. Leirit koettiin ensisijaisesti kasvattavina, ei rankaisuleireinä. Työpäivän pituus kymmenen tuntia, kuusi päivää viikossa. Yövuoro oli vain yhdeksän tuntia, iltakahdeksasta aamuviiteen. Oli pakko lopettaa aikaisemmin, pojat alkoivat nukahdella pystyyn. Uppotukin keruuta, metsätöitä. Työporukat pantiin kilpailemaan toisiaan vastaan. Sunnuntaisin oli hartaustilaisuuksia ja pakollista urheilua. Omaisia ja ystäviä työleireille ei päästetty, eivätkä pojat voineet käydä kotona. Kurileirit olivat työvelvollisille lapsille erikseen, niille sijoitettiin työleireiltä niskuroijat, karkulaiset – ja automaattisesti orvot. Orvot oli huomattu jo kansalaissodan jälkimainingeissa hankalaksi hallitsemattomaksi väestönosaksi, joka vaelteli pitkin kaupunkia, paras eristää ne heti omaksi ryhmäkseen negatiivisen eugeniikan periaatteiden mukaan. Heti kun molemmat vanhemmat olivat kuolleet, tuleva kansakunnan toivo muuttui epäilyttäväksi, degeneroitui hetkessä. Kurileirien yleinen opetusväline oli ruoska, ei enää oppikirja.
Teknistynyt sota ja naisten kouluttautuminen eivät ole olleet ainoita ihmiskeksintöjä, joiden uskottiin heikentävän kansakunnan biologista laatua. Uhaksi uuden ihmisen kehitykselle koettiin kiihtyvä muuttoliike maalta siveellisesti ja kulttuurillisesti rappeuttavaan kaupunkiin. Kaupungin lisäksi vaarana oli alkoholi. 1939–44 -sotien jälkeen rodunjalostus yhdistettiin entistä painokkaammin alkoholivalistukseen: Suomessa oli hallitsevana teoria siitä, että huonot juomatavat periytyvät nimenomaan biologisena ominaisuutena, ja viinaa juovat kansalaiset eivät vie rotua myönteisesti eteenpäin. Sterilointilain viilaaminen tarkemmaksi osui samoihin aikoihin, pakkosteriloinnin piiriin oli nyt entistä helpompi saada viinan väärinkäyttäjät. Kansallisuuksia joilla oli biologisesti huono viinapää olivat Suomen ensimmäisen sosiologian professorin Veli Verkon mukaan suomalaiset, ulkosuomalaiset, virolaiset, syrjäänit, tsheremissit, ruteenit, venäläiset, puolalaiset, malaijit ja intiaanit. Suomeen perustettiin Alkon vahvasti (mutta salaa) sponsoroima Ryhtiliike, joka pyrki kasvattamaan nousevaa sukupolvea rodultaan entistä enemmän kohti englantilaista gentlemanni-ihannetta. Lehdessä neuvottiin millainen gentlemanni on:
”Hieno mies on ulkonaisesti rauhallinen. Tästä johtuu, että gentlemannia vastaavaa nimitystä ei ole naisista. Gentlemanni-urheiluja ovat ratsastus, verkkopallo, miekkailu, uinti, soutaminen, metsästys, golf- ja polopelit. Mutta ei juokseminen, paini eikä moukarinheitto. Gentlemanni on usein kiinnostunut ruoista, mutta niitten tulee olla erikoisia. Ravut, osterit ja parsat kuuluvat gentlemannin ruokalistaan. Gentlemanni ei näytä olevansa mustasukkainen ja hillitsee itsensä täydellisesti – paitsi kahden kesken vaimonsa kanssa.”
Ja vielä: ”Gentlemannin tulee kestää pelitappiot, vararikon, avioeron ja kohtalon kaikki iskut silmääkään räpäyttämättä.”
Totuus oli toinen. Valtiovallan ote rodunjalostukseen alkoi lipsua. Kun alkoholin myyntiä kontrolloitiin viinakorteilla, alkoi nuorison keskuudessa yleistyä suuvesien käyttö muuhun kuin hampaittenhuuhtelutarkoitukseen. Erityisen suosittuja olivat suuvedet Non Stop, Osodol, Illodin ja Aureod, jota kasvavan nuorison suussa myös Auervaaraksi kutsuttiin: sitä kunnolla käytettyään oli parempi flaksi naisten kanssa. Sosiaaliministeriön ylitarkastaja Taipale tuli 1958 tutkimuksissaan niihin tuloksiin, että kansan luonnollinen tarve suuvesille oli 8000 kiloa, mutta jostakin kumman syystä suuvesiä käytettiin Suomessa kymmenkertaisesti. Tämä ylimääräinen alkoholin väärinkäyttö vastasi 450 000 puolen litran Vaakuna¬vii¬napullon sisältämää alkoholimäärää. Sitaatti: ”Sinisilmäinen kansanterveyden harrastaja voisi pitää suuvesien loistavaa menekkiä osoituksena maamme väestön hammas- ja suuhygienian korkeasta tasosta.” Syytetyt kyläkauppiaat puolestaan näkivät asian kasvattavan, nuorisomyönteisen vaikutuksen: ”Kun pari Illodiinilaatikkoa myy kuukaudessa, sillä voitolla pystyy palkkaamaan yhden nuoren myyjän.”
Mainittakoon, että Alkon omien tutkimusten mukaan (tämä on Alkoholiliikkeen tarkkailutoimiston kirjelmästä sosiaaliministeriölle joulukuulta 1953) suuvesi Non Stop on ”verrattain hyvää”.
”Rotu” -sana vaihtui 1950-luvulla hiljalleen sanaksi ”perinnöllisyys”. Tästedes tutkittiin perinnöllisyystiedettä, ei rotuoppia. Tästedes janottiin hyvää perimää, ei rodunjalostusta. Muutos ei tapahtunut YK:n tai minkään muun ihmisoikeuksia peräävän järjestön suosituksesta, vaan siitä että DNA-molekyy¬lin rakenne ja koodi onnistuttiin 1950-luvun alussa selvittämään, ja jälkeläisten laadun valvonnalle aukesivat aivan uudet näkymät, kun ihmisen DNA:n sanoma alkoi laajeta tiedemiehiltä kohti laajempia kansankerroksia.
1960-luvulta alkaen tähän päivään asti onkin tutkittu entistä kiihkeämmin erilaisia mahdollisuuksia vaikuttaa ihmisen geenistöön. Oikeastaan Mendelin perinnöllisyysteorioista ja herneenristeytyskokeista alkanut rodunjalostuksen spiraali on kiertänyt ringin ja palannut lähtöpaikkaansa, tosin yhtä kehää ulompana ja, pitäisikö ironian uhkasta huolimatta sanoa, viisaampana. Kun DNA:han on opittu pääsemään käsiksi, kaikki on ainakin teoriassa mahdollista. Kasvinjalostus ja ihmisen jalostus ovat viimeisen sadan vuoden aikana kulkeneet peräkanaa, joten ei ole ihme että geenimuunnelluista kasveista on ollut viime vuosina paljon puhetta. Kasvinjalostus on Mendelistä lähtien ollut ikään kuin ihmisjalostuksen muurinmurtajana. Kasveilla heitetään ihmisiin liittyviä ajatuksia sisään, testataan niitä.
EU-markkinoille on hyväksytty tällä hetkellä kolmisenkymmentä muuntogeenistä elintarviketta. Viljelylupa on kolmella geenimuunnellulla maissilla. Hyväksymistä viljelyyn odottaa muun muassa ruotsalainen, Tukholmassa (kasvirodunjalostuslaitoksella, Ruotsi kulkee etunenässä taas!) kehitetty geenimuunneltu peruna. Tämä peruna tulee olemaan todennäköisesti ensimmäinen muuntogeeninen kasvi suomalaispelloilla, maissi kun ei Suomessa viihdy. Ruotsalainen geeniperuna on esillä EU:n ympäristöministerien keskusteluissa tässä aivan tuota pikaa, 20. helmikuuta. Eli kauaa ei kulu.
Ihminenhän on jalostanut vljelykasveja niin kauan kuin maanviljelyä on harjoitettu. Geenitekniikka on periaatteessa vain uusi, mutta silmittömän tehokas tapa kasvinjalostuksessa, siinä päästään suoraan kasvin ytimeen ropeloimaan. Modernin bioteknologian myötä on mahdollista ensimmäistä kertaa siirtää tarkasti valittu yksi geeni yhdestä organismista toiseen organismiin. Ilman lajirajoja. Luonnossa tapahtuu myös tätä siirtymistä, eli lajien kehittymistä, mutta hyvin hitaasti. Ihminen pystyy nykyisin nopeuttamaan prosessia hurjasti. Puhun kasveista, mutta tätä testataan ja toteutetaan toki nykyisin jo eläimilläkin, esimerkiksi tulikärpäsen valohehku on pystytty siirtämään rotan hermosoluihin.
Geenitutkimuksessa on tapahtumassa yhtä täydellinen vallankumous, minkä DNA:n keksiminen toi tiedemaailmaan 1950-luvulla. Nyt geenejä pystytään käsittelemään käytännössä, ei pelkästään teoriassa, ja yksittäisten geenien kanssa räpläämisestä pystytään piakkoin siirtymään kymmenientuhansien geenien samanaikaiseen käsittelyyn, mikä tarkoittaa käytännön geeniteknologiassa siirtymistä yhden suutarin verstaasta Fordin tehtaaseen.
Kaikki nämä bioteknologian Saapasjalkakissan askeleet tulevat väistämättä palvelemaan myös ihmisrodun jalostuspyrkimyksissä. Ratkaiseva asia on siinä vaiheessa geeneillä askaroivien tutkijoiden moraali, ja heidän työnantajiensa, mesenaattiensa moraali. Keinulaudalla tulee olemaan, absurdia kyllä, juuri se asia, johon rodunjalostus on aina tähdännyt: tervemoraaliset ihmiset. Taivas ja helvetti ovat rajana.
Nykyään geeniteknologiaa käytetään jo perinnöllisyysneuvonnassa, eli tiedostavat vanhemmat etsivät suvuistaan erilaisiin sairauksiin altistavia geenejä, kun miettivät jälkeläisten tekemistä itselleen. Väestöliitolla on Perinnöllisyysklinikka, johon kuka tahansa voi ottaa yhteyttä, vanhalta nimeltään tämä olisi Rodunjalostusklinikka.
Seulonnoilla pyritään poistamaan epäterveet yksilöt jo ennen syntymää.
Kuulostaa äkkiseltään barbaariselta, mutta tässä toteutetaan vain antiikin utopiayhteiskunnan rotkoonjättämistapaa nykytieteen kliinisin keinoin. Klassinen perinne.
Rodunjalostuksen voi viimeisen vuosisadan aikana ajatella köydenvedoksi valtion ja perheen/yksilön välillä. Yksilö näyttää tällä hetkellä olevan niskan päällä. Valtio on joutunut antamaan liekaköyttä, ja eugeniikasta näyttää tulleen perheen sisäinen asia.
Väärin. Enempää ei voisi väärässä olla.
Valtion sijalle on noussut uusi, energinen, päämäärätietoinen köydenvetäjä: yritysmaailma, ja suomalaisen rodun jalostusta perustellaan nykyään termillä ”kansainvälinen kilpailukyky”. Meidän tulisi kasvattaa lapsemme olemaan kansainvälisesti pärjääviä, muuten koko Suomen kansa putoaa kelkasta, taantuu, muuttuu kuppikuntaiseksi köyhälistöksi. Tämän takia mm. Nokian johtoporras painottaa toistuvasti, että kouluissa tulisi opettaa enemmän matemaattisia aineita, taideaineiden osuutta voisi vähentää, kuvaamataidosta tai musiikista kun ei ole hyötyä kansainvälisen talouden pelikentillä. Tulevaisuudessa tullaan perustamaan entistä enemmän erityiskouluja ja -luokkia matemaattisesti lahjakkaille ja motivoituneille lapsille.
Epäilen ettei täällä kaakonkulmalla venäjän kielen tunkeminen opetussuunnitelmiin johdu pelkästään siitä, että nuoret voisivat lukea Tshehovia tai Pushkinia alkukielellään. Kansainvälinen kilpailukyky loimottaa tämänkin ratkaisun taustalla.
Kaikenlaisessa yrityskasvatuksessa koulu menee yritysmaailman ehdoilla.
Tässä minulla on selvä mielipide: Koululaitoksen tulisi kieltäytyä asettumasta yritysten pelinappuloiksi. Yritysmaailma haluaa entistä enemmän sanella opetussuunnitelman sisällön – mutta ei nykyään jo hämärtyneen käsitteen, ”kansakunnan”, hyväksi, vaan pelkästään siksi että kasvavat lapset kykenisivät tuomaan muutaman vuoden päästä firmalle mahdollisimman paljon kassavirraksi käännettävää pääomaa. Kansakunnan hyvä on muuttunut yksittäisten yritysten ahneudeksi ja itsekkyydeksi, eikä siihen pitäisi koulun mennä mukaan.
Koulutuksen leviäminen 1800-luvulta alkaen oli itse asiassa juuri se juttu, joka toi lapsille aidon lapsuuden. Sen aikaa kun lapsi kävi kansakoulua, hän sai olla henkisesti lapsi, ja kuulla muistakin asioista kuin niistä, joista koettiin olevan hänelle välitöntä, rahaksimuutettavaa hyötyä.
Jos kahdesta pahasta pitää valita pienempi, voin sanoa suoraan että kaipaan valtion rodunjalostuksellista otetta, sen tekemistä lukuisista virheistä huolimatta. Valtion ajatuksena on kuitenkin ollut myös kansakunnan henkinen hyvä, ei materiaalinen ahneus.
Yleissivistys on arvokas sana, joka kuului vielä valtion harjoittamaan rodunjalostukseen, mutta se ei kuulu suuryritysten harjoittamaan eugeniikkaan. Nokialle on yks hailee, tietääkö sen työntekijä mitään renessanssista tai laulujoutsenista.
Poistan aina varmistimen kenttätykistäni, kun kuulen jonkin Olli-Pekka Kallasvuon ja hänen klubikavereittensa neuvovan, mitä tämän maan kouluissa pitäisi opettaa.
Anteeksi barbaarisuuteni. Suuntaan kiukkuni väärälle taholle. Kallasvuohan ei omista Nokiaa, vaan sen suurimmat omistajat ovat amerikkalaisia eläkerahastoja. Niiden ideologiassa Suomi ei merkitse mitään, ja ”arvokas vanhuus” on käsitteenä hyvin erilainen kuin meillä täällä Suomessa. Maalaan lähitulevaisuuden vision maailmasta, jossa amerikkalaiset eläkerahastot saavat välillisesti sanella suomalaisen koululaitoksen opetussuunnitelman. Pääomistaja puhuu: Arvokas vanhuus kuuluu tulevaisuudessa niille, jotka ovat sen arvoisia, eli a) osakkeenomistajia tai b) yrityksen leivissä. Ulkopuolelle jäävä paarialuokka kelpaa elinluovutuksiin tulevaisuuden virkeille kahdeksankymppisille, jotka haluavat sisuskaluremontin jälkeen nauttia täyttä elämää vielä parikymmentä biletysvuotta.
Tähän rodunjalostus voi mennä, jos sen arvomaailmaa määrää pelkästään raha.
Jotenkin naiivin turvalliselta tuntuu tämän seassa perheitten, isien ja äitien, harjoittama pienimuotoinen rodunjalostus, joka pohjautuu vanhempien toteutumattomiin unelmiin. Omasta lapsesta haluttaisiin menestyvä jääkiekkoilija, jalkapalloilija, kaunoluistelija, no olkoon vaikka jousiampuja – tai latinotanssija. Päämääränä isällä se toive, että saa nähdä oman lapsensa nousevan kerran ylimmälle palkintokorokkeelle, vaikka sambakilpailussa. Mahdollisen menestyksen tuoma raha ei siinä niinkään merkkaa isän päässä vaan se ajatus, että kun se kansallislaulu kerran soisi (ja televisioitais!) ja saisi tarjota naapureille kahvit ja mutista nöyryyttä tavoitellen ”no eihän se meidän poika, ihan tavallinen poika se on, semmonen sählä”.
Seuraavan kuukauden ajan isä herää hätkähtäen, valvoo tuntikausia pimeässä silmät auki ja miettii, että perkele on se elämä itse asiassa hieno juttu.
Kömpelön henkistä eugeniikkaa, mutta henkistä kuitenkin. Aina parempaa kuin materiaaliseen ahneuteen perustuva rodunjalostus.
Pitäkää silmällä mitä teidän lapsenne kouluissa opetetaan. Ja kenen ehdoilla. Yhteiskunnan, vai yritysten.
Jalostavaa päivää.

Journalistinen vapaus tieteen sanomalehdessä? – Päätoimittaja Heikki Laurinollin haastattelu

Suomalaisyliopistoissa julkaistaan tieteestä ja tutkimuksesta kertovia aikakausi- ja sanomalehtiä. Ne sisältävät journalistista aineistoa, tutkijapuheenvuoroja, haastatteluja, kirjaesittelyjä ja -arvioita, keskustelua ja tiedotteita. Esimerkiksi Helsingin yliopisto julkaisee Yliopisto-lehteä, Lapin yliopisto Kidettä ja Tampereen yliopistossa ilmestyy Aikalainen. Lehtien toimituksissa noudatetaan vakiintuneita journalistisia periaatteita. Toisaalta on selvää, että lehdet joutuvat tavalla tai toisella ottamaan huomioon taustayhteisönsä toiveita ja vaatimuksia. Esimerkki valaiskoon asiaa.

Yliopisto-lehti julkaisi (7/1999) toimittaja Tommi Sarlinin jutun silloisen Nokia-yhtiön pääjohtajan Jorma Ollilan pitämästä luennosta. Jutussaan toimittaja Tommi Sarlin kuvaili luennoitsijaa muun muassa seuraavasti: “Jorma Ollilan hartiat ovat läheltä katsottuna varsin kaposet”. Juttu lähetettiin tavanomaiseen tapaan tarkistettavaksi Nokialle, jossa jutusta vaadittiin tuolloisen päätoimittajan Pekka Matilaisen mukaan poistettavaksi ”se kohta, missä mainittiin Ollilan kapeista hartiosta: ei olisi sopinut Johtajan julkiseen kuvaan”. Toimittajan ja lehden päätoimittajan mukaan lause istui asiayhteyteen ja johtajan vastuun korostamiseen, eikä se väheksynyt tai halventanut kohdetta.

Lause jäi tekstiin ja päätoimittaja sai yliopiston rehtorilta varoituksen Ollilan reagoitua lehden tottelemattomuuteen. Matilaisen mukaan tarinan opetus on, että tilanteessa jossa kukaan ei ole rohjennut tarkastella Nokian toimintaa kriittisesti, pieni mitätön lausekin koetaan rikkovan yrityskuvaa. Yritysviestintää tuntematon amatööri voi kuitenkin ihmetellä esimerkin pohjalta sitä, kuinka pienestä yrityksen imago on kiinni, jos sen horjuttamiseen riittää edellisen kaltainen lause. Mutta tarina kertoo jotain myös vallan olinpaikasta: nykypoliitikot saavat kestää julkisuusmarkkinoilla melkein mitä vain, mutta todelliset vaikuttajat – nuo suuryritysten suuret nimettömät pojat – elävät korporaatioiden pr-henkilökunnan suojissa isäntiään palvellen. Mitä tapaus kertoo yliopistojen aikakausi- ja sanomalehtien journalismista, tai sen vapaudesta? Onko tapaus ainutlaatuinen?

Tampereen yliopiston Aikalainen on tieteen, opetuksen ja kulttuurin sanomalehti, jolla on laaja tamperelainen tieteellis-teknologis-kulttuurinen taustayhteisö. Mediatietojen mukaan lehti kertoo tieteen ja kulttuurin uutisia ja käy keskustelua alan ajankohtaisista kysymyksistä. Aikalaisesta muistetaan viime vuodelta Pentti Linkolan haastattelu, jossa Linkola melkolailla asiaan liittymättömästi tokaisi “oliko natsi-Saksassa muuta vikaa kuin se, että se hävisi toisen maailmansodan.” Aikalaista kritisoitiin haastattelun julkaisemisesta; Linkola kirjoitti kritiikkeihin vastineen, jota Aikalainen ei julkaissut sen pituuden vuoksi. Päätoimittaja Laurinolli joutui rehtorin puhutteluun, ja ilmeisesti osittain jupakan seurauksena Linkolaa ei kutsuttukaan vuoden Suuren filosofiatapahtumaan. Opiskelijalehti Aviisi raportoi (05/2006):

Aikalaisen Laurinolli ei ole muuttanut julkaisulinjaansa ylivarovaiseksi rehtori Varantolan puhuttelun jälkeen.”Julkaisisin Linkolalta lyhyemmän vastineen, vaikka joutuisin uudestaan puhutteluun ja vaikka saisin potkut.”

Helsingin yliopiston Yliopisto-lehden päätoimittaja joutui yliopiston johdon puhutteluun jutusta, jossa kiinnitettiin huomiota Nokian silloisen pääjohtajan Jorman Ollilan hartioiden kapeuteen. Mitkä ovat olleet Aikalaisen historian kapeat hartiat, päätoimittaja Heikki Laurinolli?

– Aika ajoin yliopiston johto on esittänyt kriittisiä huomautuksia Aikalaisen jutuista. Moitteita on tullut haastatteluista, joissa yliopiston professorit ovat arvostelleet yhteiskuntatieteen asemaa, tutkimuksen arviointia, yliopistorakentamista ja uutta rahanjakomallia. Viimeksi moitteita tuli haastattelusta, jossa yksi professoreistamme arvosteli Suomen Akatemian pääjohtajan pitämää puhetta. Yliopiston johto koki aikanaan kiusalliseksi myös sen, että Aikalaisessa käytiin laajaa kansalaiskeskustelua yliopiston eläinkoetilojen saneeraussuunnitelmasta ja eläinkokeista yleensä. Eniten julkista huomiota on silti saanut rehtorin järjestämä puhuttelu Aikalaisen julkaisemasta Pentti Linkolan haastattelusta runsas vuosi sitten.

Millaisessa hengessä keskustelut taustayhteisön ja toimituksen välillä on käyty ja mistä niissä on puhuttu?

– Keskustelu on ollut lähinnä lehtien jälkikäteiskommentointia. Sävy on välillä ollut kiihkeää ja jopa syyttelevää. Välillä taas on oltu hyvinkin asiallisia. Yliopiston johdon lähellä on myös ihmisiä, jotka kannattavat avointa keskustelua ja mielipiteenvaihtoa. Tällä hetkellä he näyttävät vain olevan häviöllä.

Yliopisto on osa julkista sektoria ja sen perustehtävä on riippumaton tutkimus ja opetus. Yliopiston toimintaan on vanhastaan kuulunut myös kriittisyyden ihanne niin tutkimuksessa kuin julkisessa keskustelussa. Millaisina nämä normit näyttäytyvät käytännössä Aikalaisen julkaisemien sisältöjen näkökulmasta?

– Näyttää siltä, että kriittisyys ja avoin keskustelu hyväksytään yliopistossa usein vain periaatetasolla. Yliopistolaiset ovat kiihkeitä vaatimaan oikeutta ja korjauksia etäällä oleville ongelmille ja ristiriidoille. Suvaitsevaisuus näyttää loppuvan, kun käsiteltäviksi tulevat oman talon asiat. Suomalaiset yliopistot elävät kaksoistodellisuudessa, jossa avoimuuden ja kriittisyyden periaatteet kelpaavat vain kulissiksi. Valtionhallinnon viestintäsuositus sanoo yksiselitteisesti, että “viestinnällä ei pyritä hankkimaan suopeutta viranomaisten toimia kohtaan, vaan lisäämään toimien avoimuutta ja läpinäkyvyyttä”. Käytännössä monet yliopistot ovat omaksuneet markkinointiviestinnän mukaisen pr-toiminnan, joka pyrkii hankkimaan pelkkää suopeutta. Näin hallinnosta tehdään itsetarkoitus, vaikka vastaanottajan eli kansalaisen tiedontarpeet pitäisi asettaa etusijalle. Aikalaisessa on pyritty olemaan kriittisiä ja nostamaan esiin kysymyksiä, jotka lähtevät lukijoiden ja tavallisten yliopistolaisten tasolta. Näyttää siltä, että tila tälle näkemykselle käy välillä ahtaaksi.

Millainen suhde Aikalaisella on yritysviestintään? Ja onko sentapaista aineistoa vaadittu julkaistavaksi lehdessänne?

– Käytännöksi on vakiintunut se, että yliopiston järjestämiä tapahtumia kuten gaalajuhlaa tai joka toinen vuosi toistuvaa Tieteen iltapäivä -tapahtumaa markkinoidaan kuten mitä tahansa yleisötapahtumaa. En pidä sitä ongelmana, kunhan vain lukijalle tehdään selväksi, että nyt on kyse tapahtuman tai juhlan ennakkomainonnasta. Ongelma tulee vastaan, jos jotakin aineistoa kielletään julkaisemasta markkinointiviestintään nojautuen tai jos koko yliopistojulkisuus muuttuu markkinoinniksi. Yliopiston johto ei ole suoraan vaatinut siirtymistä markkinointiviestintään. He ovat ainoastaan paheksuneet joitakin juttuja jälkikäteen. Tulkitsen palautteen niin, että yliopiston johto toivoo lähinnä yliopistolle myönteistä julkisuutta. Moitteita on tullut liiasta kriittisyydestä. Kielletyn ja sallitun julkisuuden rajoja haetaan ja kolkutellaan siten kaiken aikaa joka suuntaan.

Mitä journalistinen vapaus tarkoittaa Aikalaisen toimittamisessa? Onko
siihen aikanasi puututtu tai onko se ollut uhattuna?

– Periaatetasolla linja on selvä: lehteä tehdään veronmaksajien rahoilla ja sen pitää siksi myös palvella veromaksajia eli kansalaisia. Lehden ja kansan välissä on kuitenkin kokonainen valtionhallinnon byrokratia, jossa erilaisten päälliköiden armeija vaatii omaa osaansa. Lehden toimintaan pyritään kaiken aikaa vaikuttamaan eri suunnilta. Tässä työssä pitää hyväksyä se, että joutuu ristiriitojen keskelle ja vaatimusten kohteeksi. En pidä sinänsä vääränä sitä, että yliopiston johto tuo esiin kritiikkinsä lehteä kohtaan. Minun tehtäväni on kuunnella ja olla valmiina ottamaan vastaan sekin mahdollisuus, että sieltä tulee arvokastakin tietoa. Ainakin kerran tai kaksi tilanne on mennyt niin pitkälle, että palautteen anto on kääntynyt painostukseksi. Sananvapaus on silloin ollut vakavasti uhattuna. En kuitenkaan halua tehdä ulkopuolisesta painostuksesta patenttiselitystä, johon vetoamalla voisin perustella huonoa työjälkeä. Monet lehdenteon ongelmat ovat oman pään sisällä. Ajattelen niin, että sananvapautta pitää olla valmis puolustamaan kaiken aikaa. Se on aina uhattuna, jos ei ulkopuolisen painostuksen, niin oman turtumisen tai kyynistymisen vuoksi. Siinä on tämän työn vaikeus. Pitää pystyä olemaan herkkä kuuntelemaan niitä, joiden ääni ei muuten pääse julki.