Annikinkadun ihme

Tampereen kaupunginhallitus päätti myydä Annikinkadun puutalokorttelin Pirkanmaan yhteisöasujille – voitto kansalaisaktiivisuudelle 15 vuoden sitkeän kamppailun jälkeen!

Tampereen kaupunginhallitus päätti kokouksessaan 16.4.2007, myydä tänä vuonna sata vuotta täyttävän Annikinkadun puutalokorttelin Pirkanmaan yhteisöasujat ry:n kokoamalle ostohankkeelle. Viime vuosina kortteli on tullut suurelle yleisölle tutuksi paitsi pitkään jatkuneen suojelukamppailun, niin myös siellä järjestettyjen valtakunnallistakin huomiota saaneiden kulttuuritapahtumien vuoksi. Viiden viime vuoden aikana korttelin asukkaiden sisäpihallaan järjestämissä talkoopohjaisissa tapahtumissa on vieraillut noin 20 000 kävijää.

”Tämä on suuri voitto kansalaisvaikuttamiselle. Tampereen kaupungilta tämä on rohkea ja innovatiivinen päätös”, iloitsee Annikin Tähti ry:n pj Meri Lähteenoksa. ”Hienoa että 15 vuoden työlle tulee samanhenkistä jatkoa. Tämän voi nähdä merkkinä aivan uudenlaisesta poliittisesta ilmapiiristä ja päätöksentekokulttuurista Tampereella. Suojelullinen ja ekologinen näkökulma toteutuvat, ja Annikin Tähti ry:n aloittama paljon huomiota osakseen saanut kaupunkikylähanke tapahtumineen voi jatkua. Päätös myös kiillottaa, viime vuosina kolhuja saanutta, kuvaa Tampereesta kulttuurikaupunkina. Kaikki suojeluhankkeeseen osallistuneet voivat olla ylpeitä panoksestaan. Sitkeys palkittiin.”

Annikin Tähti ry keräsi kaikkiaan 2251 nimeä adressiin Annikin korttelin asumiskulttuurin säilyttämisen puolesta. Adressi luovutettiin pormestari Timo P. Niemiselle tammikuussa 2007.

Pirkanmaan Yhteisöasujat on valmis jatkamaan korttelissa syntynyttä sosiaalisesti ja kulttuurisesti rikasta yhteisöllistä asumiskulttuuria. Se on myös jatkamassa korttelissa syntynyttä kulttuuritapahtumaperinnettä.

Annikin sisäpiha siis säilyy edelleenkin tapahtumien kautta kaikille avoimena kulttuuripihana. Annikilla jo neljä kertaa järjestetty, ja yhdeksi maamme suurimmista runotapahtumista kasvanut, Annikin Runofestivaali järjestetään seuraavan kerran kesäkuussa 2009 korttelin peruskorjauksen valmistuttua.

Yhteystiedot:

Meri Lähteenoksa, Annikin Tähti ry:n puheenjohtaja
050-337 9711

Akateemisesta kapitalismista

Helsingin kauppakorkeakoulun tutkija Anna Salonen esitti Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla (31.3.2007) näkemyksiä, jotka luovat loistavan ajankuvan ja kertovat kauppatieteellisestä sosialisaatiosta sekä yleisemmin ”akateemisesta kapitalismista”.

Jutussa lähdetään väitteestä, jonka mukaan ”Suomen järjestelmä” ei ole taloudellisesti riittävän motivoiva, jotta se kannustaisi niin sanottuja asiantuntijoita innovatiivisuuteen eikä toisaalta riittävän eriarvoinen, jotta se loisi kysyntää palveluille. Ongelma on progressiivisen verotuksen kireys. Verotusta on siis laskettava, jotta huippuosaamista vaativissa asiantuntijatehtävissä työskentelevät motivoituisivat tekemään töitä. Tämä käsitys motivaatiosta perustuu kuitenkin melko kapealla näkemykselle niistä tekijöistä, jotka panevat ihmiset toimimaan. Raha kyllä lisää työmotivaatiota, mutta vain tiettyyn mittaan, jonka jälkeen sillä saavutettu rajahyöty alkaa laskea. (Sama koskenee myös yliopistoon kaavailtua lukukausimaksua. Sekin laittaa yrittämään, mutta saattaa myös vähentää opintoaktiivisuutta.)

Toinen Anna Salosen esiin nostama ongelma on palkkaerojen pienuus. Eurooppalainen korkeakoulutettu ansaitsee keskimäärin 36 prosenttia vastaavasti koulutettua suomalaista paremmin. Suomessa korkeakoulutus ei tosiaankaan enää entiseen tapaan luo mahdollisuuksia taloudelliseen vaurauteen, vaikka osassa muuta Eurooppaa näin yhä on. Mutta pitäisi myös uskaltaa kysyä, pitäisikökään sen luoda tällaisia mahdollisuuksia? Vai olisiko Anna Salosen moittiman ”Suomen järjestelmän” (mm. progressiivisen verotuksen) mahdollistama henkilökohtaisen koulutuspääoman kasvu käytettävä muihin(kin) tarkoituksiin kuin henkilökohtaisen taloudellisen vaurauden kartuttamiseen? Onko mitään tämän päämäärän ylittävää tavoitetta enää edes olemassa? Pitäisikö olla?

Lisäksi Anna Salonen rakentaa päättelyketjun, jonka vastaansanomaton lähtökohta on kiristyvä kansainvälinen kilpailu, jossa Suomi ei tällä menolla pärjää. (Mistähän Suomesta kirjoittaja muuten puhuu? Pääoman omistajien, hyväosaisten palkollisten, kohtuullisesti toimeentulevien, jatkuvassa syrjäytymisvaarassa olevien, häviäjien vai vaihtoehtoisia elämäntapoja kehittelevien Suomesta?) Syy Suomen heikkoon taloudelliseen menestykseen on Salosen mukaan tietenkin hyvinvointimallissamme, joka ei salli alhaisia työvoimakustannuksia. Siksi lisäarvoltaan (liberaali taloustieteilijä käyttäisi tässä ilmaisua tuottavuudeltaan) vähäinen työ siirretään muualle. Seuraa vieraskynän punchline:

”Voidaksemme sopeutua globaaliin kilpailuun olisi yhteiskuntarakennettamme kehitettävä dynaamisemmaksi. Suomessa tulisi keskustella tavoista rakentaa järjestelmä, joka toisaalta palkitsee niitä ihmisiä, jotka ovat keskeisessä asemassa luomassa innovaatioyhteiskunnan kilpailukykyä, ja toisaalta luo realistiset työllistymismahdollisuudet niille, joiden osaaminen ei länsimaisen palkkatason takia ole kansainvälisesti kilpailukykyistä. Jälkimmäinen osa työvoimasta saattaa joutua hyväksymään aiempaa pienemmän palkan, jotta osaamisen ja kustannusten välistä kuilua voidaan paikata. Lisäksi korkeakoulutettujen tulisi ansaita merkittävästi enemmän, jotta palkkajärjestelmämme olisi kilpailukykyinen.”

En keksi, kuinka tuon voisi sanoa enää selvemmin? Vain se jää Anna Salosen motivaatioteoriassa kertomatta, miten tämä ”jälkimmäinen osa” innostettaisiin töihin? Toisaalta kukapa näitä ajatuksia voisi vastustaa? “Porvarihallituksella tarkoitetaan voittajien hallitusta. Politiikan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, niin kuin ei millään enää pitkiin aikoihin, ja se on tarkoituskin”, kirjoittaa Juha Seppälä. Vastaavasti Anna Salosen harrastamalla tutkimuksella tarkoitetaan voittajien tutkimusta. Mutta tutkimuksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, mikä lienee tarkoituskin.

Anna Salosen näkemykset eivät loista uutuudellaan, mutta kieltämättä kirjoittajan suoruus hämmästyttää. Että joku julkeaa. Ja että tällaiseenko täysin kritiikittömään yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisäämistä edistävään tutkimukseen Helsingin kauppakorkeakoulussa näitä ilmeisen mistään tietämättömiä nuoria ohjataan? Vai osuuko Anna Salonen sittenkin oikeaan? Näinkö minäkin lopulta ajattelen? Minullehan on käynyt onni, mitä muista. Antaa niiden tyytyä vähempään, jotta meikäläiset voivat porskuttaa. Sitä paitsi se on niille ihan oikein.

Vapaa sivistystyö + vapaa tietosanakirja

Vapaa sivistystyö on suomalaisen aikuiskasvatuksen ydin, jota monesti kehuskellaan ylisanoin viittailemalla menneisyyteen, kansansivistäjien perintöön: kansan, kansakunnan ja kansanvallan syntyyn. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Moni ei enää tunnista kansaa eikä kansakuntaa ja kansanvallankin kanssa on vähän niin ja näin.

Sivistyksellistä opintotoimintaa rahoittava hallinto kyselee tulosten perään, sivistys- ja harrastusopintoihin osallistujat ikääntyvät. Uusi sukupolvi ei enää välttämättä ole aiempien tapaan ahnas omaksumaan ja uusintamaan vanhaa perintöä. Pitäisikö sen olla? Entä mitä perinteen uudistaminen voisi tarkoittaa? Entä sellaisen tuloksen tekeminen, joka tyydyttäisi arviointiteolliseksi kompleksiksi muuttunutta valtiota?

Teemu Leinonen (s. 1969) toimii Taideteollisen korkeakoulussa oppimisympäristöjen tutkimusryhmän johtajana. Aikoinaan hän opiskeli kasvatustieteitä Tampereen yliopistossa seurustellen mieluummin ulkomaalaisten opiskelijoiden ja opettajien kanssa verkossa kuin istui luennolla. Hän oli edellä aikaansa ja edusti sivistys- ja oppimisajattelun etujoukkoa.
Leinonen vertaa Helsingin Sanomien haastattelussa Wikipediaan syntynyttä Wikiopistoa työväenopistoon. ”Perusidea on, että kuka tahansa voi opettaa ketä tahansa”. Leinosen mukaan vapaan sivistystyön pohjoismainen malli ja käytäntö voisivat olla käyttökelpoisia wikiopistossa. Asian voi ajatella myös toisin päin. Wikit ja wikiopistot voisivat näyttää uutta suuntaa sivistystyölle.

Käytännöllis-teknisestä näkökulmasta wikeissä on kysymys vapaasta, yhteisvoimin tapahtuvasta tiedon järjestelystä sanakirjoiksi tai muiksi tiedon hallinnan ja kasaamisen järjestelmiksi. Mutta asiassa on myös ideologinen puolensa, josta Leinonen huomauttaa: ”Wiki on internetajan kansalaisliike, jota voi verrata Punaiseen Ristiin. Molemmat tähtäävät ihmisten auttamiseen, ja molemmat toimivat pitkälti vapaaehtoisvoimin. Joku lähtee SPR:n ensiapukurssille, toinen kirjoittaa wikiartikkeleita.”

Wiki vertautuu myös vapaaseen sivistystyöhön. Molempia luonnehtii vapaus: vapaa sivistystyö, vapaa tietosanakirja. Molemmissa on kysymys vapauden toteuttamisesta ja lisäämisestä. Mutta mitä vapaus on? Muodollista vai todellista, vapautta jostakin vai vapautta johonkin? Itse kannatan jälkimmäisten vapauden muotojen edistämistä.

Leinosen tutkimusryhmällä on tietenkin myös oma wikisivusto, joka on rakennettu samalla ohjelmistolla, jolla alkuperäinen Wikipediakin. Tämä ohjelmisto on vapaasti jokaisen internetin käyttäjän ladattavissa ja käytettävissä.

Leinosen kaltaisten visionäärien ja osaajien tietoja ja taitoja kysytään lisääntyvästi maailmalla, mitä osoittaa se, että äskettäin hänet nimettiin Wikipediaa hallinnoivan säätiön neuvoa-antavan toimikunnan jäseneksi. Leinosen edustamalle ajattelulle olisi käyttöä myös silloin, kun pohdiskellaan vapaan sivistystyön uusia käytäntöjä omassa maassa.