Ensimmäinen päivä ja toinen

Ensimmäinen päivä ja yö

“Enää en koputa oveen yksinäiseen…” – Eppu Normaali

Istun Edelaraudteen pikajunassa Tallinn-Tartu meiliä kirjoittaen. Juna hyppii ylös ja alas raiteiden muodottomuuden mukaan; niitä ei ole ehditty oikoa eikä tasoittaa, rahat on pantu muualle kuten autoteiden kunnostukseen, siis yksityisautoilun ja yksityisen bussiliikenteen edistämiseen. Kirjoittaminen on vaikeaa ja kone ehkä hajoaa, siksi panen pillit takaisin pussiin ja keskityn maisemaan. Netin ovat kumminkin tähän neukkuaikaiseen diesel-vetoiseen lokomotiiviin laittaneet ja tarjoavat sen ykkösluokan lipulla ilmaiseksi, kuten kahvinkin. Lippu maksaa 125 kruunua eli noin kahdeksan euroa. Junaa kuuluu ihmiskunnan arvokkaisiin keksintöhin toisin kuin erittäin huonohyötysuhteisella polttomoottorilla kulkeva auto.

Juna on aikoinaan tuonut ihmisiä rintamailta kohti pääkaupunkiseutuja, kyydinnyt heidät niin sanotun sivistyksen pariin. Nyt se voisi viedä heidät takaisin.

Käytävän toisella puolella heti vieressäni on ravintolatiski, jossa pidetään kotikutoista tarjoilua kuin Joensuun junassa ennen vanhaa: kylmälaukusta tarjotaan leipiä, virvokkeita ja olutta. Tiskin alla näen jääkaapin, jossa on vichyvettä ja viinaa pikkupulloissa. Konduktööri osallistuu baarin pitoon yllättävän innokkaasti, toisin kuin kaksi tarjoilijaa, jotka vaikuttavat silmiinpistävän kyllästyneiltä näihin aivot kattoon takoviin raiteisiin. Jossain vaiheessa konnari on tiskin takana jo kokonaan yksikseen touhuamassa, hätistänyt tarjoilijattaret takavasemmalle. Matkan taittuessa sieraimiin lehahtaa viinan makea tuoksu ja tajuan palvelualttiuden syyn: kaveri veistelee pikkupulloista siivuja itselleen tiskin takana ja loppumatkasta elämä hymyilee.

Tarttossa asuva kollegani on ystävällisesti vastassa rautatieasemalla ja ajaa minut majapaikkaan.

Kävelemme vanhassa kaupungissa, jossa ylioppilasnuoriso kokoontuu eräälle vehreälle mäelle. Keskusaukiolla kootaan bändilavaa huomiseksi: sitten siellä on elämää. Taidan liittyä joukkoon. Yliopiston (Universitas Tartuensis) vanha päärakennus on tässä aivan lähellä ja sen vieressä ravintola, johon menemme syömään. Paikka on kuulemma opiskelijoiden suosiossa ja siksi edullinen, mutta puitteet ovat viihtyisät ja moitteettomat.

Päivälautalla Helsingistä Tallinnaan söin vain kolmioleivän kahvin kera. Nyt korvasienikeittoa ja pääruoaksi lohta ja kasviksia. Juon kaksi tuoppia tunnettua paikallista olutta ja otan jälkiruoaksi omenapaistosta jäätelöllä. En juo enempää alkoholia, sillä ajattelen juosta aamulenkin. Olutannoksensa ilmoittaminen kertoo kauhun tasapainosta alkoholin ja elämän muiden yllykkeiden ja nautintojen välillä. (Tässä kohdassa muistan Julma-Juha Väätäisen kirjan Kierros vielä raportin kovan harjoittelun ja aika rankan oluenjuonnin onnistuneesta yhdistämisestä harjoitusleirillä, mahtoikohan se olla Meksikossa.)

Täällä on vielä nytkin, kello 11 illalla, 26 astetta lämmintä ja tumma taivas enteilee sadetta. Jätän ikkunat auki käydessäni nukkumaan.

Herään, kun myrskytuuli rämäyttää ikkunalasin vasten karmia. “Kun yö on musta / kun yö raivoaa, kun yö sut suunniltaan / pelosta saa, / kun et löydä valoo et katkaisijaa / mistä saat hulluuden loppumaan, loppumaan…”. Tuuli pirskoo sadetta ikkunasta suoraan alastomalle vartalolleni. Lasken välähdyksen ja jyrinän aikaväliä. Myrskykeskus on kaukana ja salamat lyövät vaakatasoon. Kello on neljä. Jonkin ajan kuluttua sade laantuu, ukkonen etääntyy. Aamun ensimmäinen pääskynen sirahtaa jossain, varikset vaakkuvat, naakat nakattavat. Satunnainen nuorisojoukko laulaa ja älämölyää kadulla baarien sulkeuduttua. Rauhoitun ja nukahdan.

Toinen päivä

Yön kauhut vaihtuvat aamun raukeuteen. Ilma on yöstä raikas, tuuli vienyt myrskyn pohjoiseen. Viekö se myös levottomuuteni? Olin luvannut nousta varhain ja syödä aamiaisen kahdeksalta, mutta pääsin uneen ja nukuin yhdeksään. Tampere Majassa on langaton verkko niin kuin täällä kaikkialla. Poliittisissa puheissa Suomi julisti itsensä johtavaksi tietoyhteiskunnaksi muutaman arvovaltaisena pidetyn tietoyhteiskuntatutkijan avustuksella 1990-luvulla. Tampere oli olevinaan eTampere vuosituhannen alussa. Kertokaa nyt hyvät ihmiset, kuka näistä mahtailuista kostui ja mitä?

Jätän aamiaisen väliin ja ennen kuin lähden juoksemaan käytän nettiä hoitaakseni näköjään taukoamatonta sähköpostiliikennettä. Juoksenneltuani ensin hieman isompaa kehää vanhassa kaupungissa löydän läheisestä puistosta reitin, jota lopuksi nylkytän kellon vaatiman ajan. Ilma on kostea ja lämmin, ripottelee vettä. Kouluaan päättelevät lapset kiertelevät herttaisten opettajiensa johdolla värikkäinä ja puheliaina ryhminä katselemassa patsaiksi jäykistettyjä päitä, jotka minäkin kohtaan kierros toisensa perään, mutten pysähdy. Puiston viereisessä talossa joku harjoittelee klassista kappaletta pianolla tai flyygelillä, en osaa erottaa soittimia toisistaan enkä liioin tunne soitettua kappaletta.

Suihkun ja itsesaastutuksen jälkeen menen myöhäiselle lounaalle saman kuppilan alakerrassa olevaan puffettiin, jossa illalla nautin päivällistä. Ruokailtuani olen ottamassa suunnaksi lenkillä paikallistamani yliopiston kirjaston, valtaisan betonihirviön, joka nielee opiskelijoita kitaansa kuin Minotaurus, mutta rankkasade ja ukkonen katkaisevat matkani. Puikahdan ison Kaubamajaan suojiin, kiertelen ihmettelemässä sääriä ja kuteitten hintoja, mutta sade vain jatkuu. Antaa sataa. Kävelen sateessa keskustan kirjastoon, jossa tiedustelen paikallista kasvatusalan Haridus-lehteä, joka julkaisi käännöksen viime syksyn kasvatustieteen päivillä pitämästäni esitelmästä. Topakka kirjastovirkailija kopioi artikkelin kahtena kappaleena seitsemällä kruunulla komentaen samalla pikkupojille netikettiä.

Pistäydyn kirjaston pieneen kuppilaan, joka on säilytetty Neuvostoliiton aikaisessa kuosissaan. Täälläkin toimii maailmanverkko tarjoten koksikuonaa pieniin päihin. Alinomainen mahdollisuus langattomaan asian kuin asian katsomiseen wikipediasta tmv. tekee meistä puhtaita kokemussubjekteja, kun niin sanottua asiatietoa ei enää tarvitse muistaa tai sen muistaminen on suorastaan vahingollista kaiken ollessa alituisessa levottomassa liikkeessä. Minusta tulee kokeva ja tunnustava eläin, ja kun tosiasiat on ulkoistettu nettiin, ei jäljelle jää kuin se “milt must nyt tuntuu hei”.

Kollegani kertoi että lapsiperheitä tuetaan Virossa melko runsaskätisesti. Kotiin lapsia hoitamaan jäävälle maksetaan puolitoista vuotta työpalkkaa vastaavaa korvausta. Ja lapsiperheitä täällä tuntuu olevankin, joka paikassa. Yksi lapsi kärryissä, toinen roikkumassa perässä. Kolmas pulleassa vatsassa odottamassa exitiä. Voi meitä poloja. Viron valtion toimintaa kutsutaan väestöpolitiikaksi, tai miksei se nimettäisi herra Fukkelin mukaan yhdeksi valtion harjoittaman biovallan muodoksi. Pieni maa kasvattaa “alkuperäisväestöä” työvoimaksi, johtajiksi, nousevaksi keskiluokaksi ja tietenkin ihmispanssariksi idän uhkaa vastaan, joka täällä koetaan hyvin todelliseksi etenkin poliittis-militaarisen establishmentin ja vanhemman väestön keskuudessa.

Nyky-Venäjää pelätään aidosti; siksikö naisista tehdään synnytyskoneita ja miehen körmyistä siitosoreja. Näin tapahtui myös Natsi-Saksassa. Voisiko tätä “perheystävällistä väestöpolitiikkaa” nimittää “inklusiiviseksi liberalismiksi”, jossa valtion asettamien tavoitteiden täyttämiseksi tarjotaan taloudellista porkkanaa? Tavoite on sama, keinot vaihtelevat: lasta siitettäessä voidaan vannoa herrakansan nimeen, tai tarjota rahaa. Sillä raha on monelle niukkuudessa elävälle, mutta parempaan pyrkivälle, iso insentiivi perusvietin reproduktiiviseen käyttöön. Tässä mielessä biovalta todella on tuottavaa valtaa. Pylly vasten pyllyä, pum pum. Näin vahvistetaan tendenssiä, josta Donner kirjoittaa matkalukemiseksi kalsareiden ja t-paitojen sekaan tunkemassani kirjassa Surun ja rakkauden kesä seuravaa:

“Yksiavioisuus ei ole miehelle eikä naiselle luontainen olotila. Avioliittoa pidetään vaarallisten vieraiden viettien suojana. Tämä johtaa useissa avioliitoissa pakkotilaan, jossa osapuolet eivät ole uskollisia eivätkä uskottomia, eivät vihaa eivätkä rakasta, eivät puhu eivätkä vaikene.” (S. 284)

Näin muodostuu perhe-elämäksi kutsuttu ihme, jossa tärkeintä on vuosittainen Turkin matka ja kaakeloitu paskahuusi. Mutta mitä tästä “aikuisten oikeesti” syntyy? Lähinnä kai kasa pyhässä kolmiyhteydessään – päiväkoti, työ, Prisma – pyöriviä zombeja eli kuolleista eläviksi herätettyjä ihmisolentona, joilta puuttuvat useimmat ihmiselle omainaiset kyvyt ja tavat toimia ja tuntea. Ei tee höpöö eikä herkkua ajatella, että aviopuolisot elävät liittonsa ja lastensa vankeina “vaik pitäis kokee nii paljo”. Onneksi yksiavioisuus ei ole lapsen tekemisen välttämätön tai edes sen riittävä ehto eikä sukupuoliaktin merkitys siittäminen. Ehkä meillä pitäisi tehdä yhtä viisaasti kuin Haitissa, jossa vuonna 1835 säädetty laki kieltää zombiksi muuttamisen.

Lisäksi virolaisella kansallisella perhepolitiikalla tavallaan vahvistetaan ulkomaisten disintegraatiota. Venäläisten integrointihan on tässä päälle päin leppoisan oloisessa maassa hoidettu päin persettä ja jätetty käytännössä hoitamatta. Niin lujasti täällä eliitti uskoo NATOon ja isoon veljeen Amerikassa, muttei tajua Saarikosken “viimeisiä sanoja”: “kiinalaiset tulee”.

Minulle on arvoitus, miten täällä ihminen pärjää, kun asunnot maksavat keskusta-alueella saman kuin Lahdessa tai Joensuussa, mutta palkat yltävät hädin tuskin kolmasosaan suomalaisten palkoista. Veroja maksetaan 22 % tuloista riippumatta. Valtio tekee itsensä vähitellen tarpeettomaksi laskemalla tuloveron 18 prosenttiin ja ulkoistamalla julkiset palvelut ja turvallisuuspalvelut. Ihmiset tekevät kuulemma hirmuisesti kaikenlaista työtä, talous kasvaa, palkat nousevat, mutta ihmisten ahkeruus koituu vain osittain heidän itsensä hyödyksi. Kapitalisti kerää aina suurimmat voitot.

Suomessa oltiin samankaltaisessa tilanteessa 1960-luvulla. Viroa ei kannata ottaa malliksi, mutta sosiaalivaltion loukut on äkkiä siivottava Suomesta ihmisten yritteliäisyyden tieltä jollain järkevillä toimilla, kuten perustulon kaltaisella järjestelyllä. Sitä on kokeiltava harkitusti valitulla alueella ja arvioitava sitten sen käyttökelpoisuutta. Mutta mihinkään näin suurisuuntaiseen porvarihallitus ei ryhdy, vaan se tekee jotakin vielä suurempaa poistamalla päivähoidon ns. nollamaksuluokka eli käytännössä luopumalla jokaisen lapsen subjektiivisesta oikeudesta päivähoitoon. Näin kotona olevia aikuisia kannustetaan hoitamaan lapsiaan kotona. Tämä on sitä Kokoomuksen lapsi- ja perhepolitiikkaa, jota se on vuosikymmenet rummuttanut rinta rottingilla, silloinkin kun puolue näkyvästi vastusti peruskoulua: ensisijainen vastuu lapsesta on aina kodilla. Ilmeisesti näin on siinäkin tilanteessa, jossa kodin olot ovat huonot esimerkiksi työttömyyden osuessa kohdalle tai yksinhuoltajaperheissä, jolloin lapsi tarvitsisi paikan, jossa hän saa perushoivan, psyykkisen turvan ja sosiaalisia kontakteja muihin lapsiin. Ministeri Risikko sanoo, että kaikista kyllä huolehditaan tarveharkinnalla ja Sosiaali- ja terveysministeriön virkailija sanoo tämän lisäävän sosiaalimenoja. Tätä hallitusta vastaan pitäisi nostaa kanne tietyssä asemassa olevien lapsien heitteillejätöstä.

Aamuisella lenkillä mieleeni palasi iltahetki Kaupin sateisessa, tuoreen vihreän alkusuven metsässä, jossa uunilintu lauloi yksinään kelottuneen kuusen kärjessä. Se olin minä ja lauloin sinua. Lovee, poetria ja revolutzioonia!

Pate, ruohonjuuritason sivistystyöntekijä

Suomalaisen kansansivistyksen pitkässä perinteessä kansalla, kansalaisilla ei ole juuri koskaan ollut sanottavaa roolia. Kotimainen kansansivistys on muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ollut “tiedostavan etujoukon” toimintaa suhteessa alamaisiin. Ja tämä alamainen herran pelko, tutkintopapereiden ja tohtorin hatuin osoitettu turhamaisen opillisen sivistyksen kunnioitus on juurrutettu syvään toisin kuin vaikkapa Latinalaisen Amerikan sivistysperinteissä: siellä, “kaiken sen paskan ja ihmeen keskellä” (kirjailija E. Galeanon muotoilu) on selvitty yhdessä ponnistellen ilman tällaisia “oppineita”, ilman ylhäältä annettuja “oppijärjestyksiä”, rojusta, uskosta ja ihmeestä yhteistä toivoa rakentaen.

Eikä tämä ylhäältä annettujen oppijärjestysten kaipuu rajoitu Suomeen, vaan näkyy muun muassa EU:n koulutuksen ja sivistyksen yhtenäistämispyrkimyksissä. Viimeksi törmäsin tähän samaan tendenssiin Ranskan kansalliskirjaston entisen johtajan Jean-Nöel Jeanneneyn kirjoittamassa kriittisessä Google-kirjassa Google and the Myth of Universal Knowledge. Googlehan laajentaa yritystoimintaansa jatkuvasti uusin innovaatioin uusille markkina-alueille. Jeanneneyn kritiikin kohteena on yksi uusimmista keksinnöistä Google Book Search, yrityksen omaa hakukonetta hyödyntävä digitaalinen verkkokirjasto. Sen ongelma Jeanneneyn mukaan on, että digitoitu matsku hierarkkisoidaan markkinaperiaatteella eli sitä tarjotaan, mikä myy. Niinpä hakukone tarjoaa haun kuin haun kärkeen muutaman suosituimman bulkkituotteen. Lisäksi digitalisoidut tekstit tulevat valtaosin anglosaksisesta maailmasta. “Systeemissä menestys ruokkii menestystä tulokkaiden, vähemmistöjen ja marginaalien kustannuksella. Systeemi voisi vahingoittaa vakavasti maailman kulttuurien tasapainoa ja vireyttä elleivät muut, markkinoita karttavat voimat puutu peliin” (45).

Jeanneneyn kirjassa on paljon oikeaa ja huomioinarvoista kritiikkiä Googlen markkinamekanismin tuhoavasta voimasta: pienet kielet ja sivistysperinteet häviävät, kulttuurien moninaisuus kuolee. Mutta lääkkeet tämän kehityksen ehkäisemiseksi arveluttavat. Jeanneney ottaa liian itsestään selvästi tiedon länsimaisen luokittelun periaatteet, Ranskan aseman ja eurooppalaisen kulttuurin yleisen merkityksen. “We Europeans are…” “All Europeans…” Ketkä kuuluvat joukkoon?

Kuuluvatko mukaan myös ruohonjuuritason sivistystyöntekijät, kuten pitkän päivätyön tehnyt Pate, joka loi maineensa rapparirokilla maaseudun keikkalavoilla ja lavojen ulkopuolisella elämäntavalla, jossa työstä rentoutuminen oli työtä rankempaa, mutta joka lopetettuaan juomisen, ainakin keikoilla, on siirtynyt sauvakävelyyn, tosin öiseen aikaan ettei mene rokun maine, ja joka nykyisin aloittaa aamunsa kuin kuka tahansa: “keittää ensin puuron, sitten voi lukea rauhassa vaikkapa päivän lehdet – Jallun, Kallen ja Raton”.

Piittaako patesta sen paremmin Google Book Search kuin ancient président de la Bibliothéque nationale de France?

Tässä ja tuossa

Olla olemassa, nukkua vierekkäin kaikki ne yöt, joista vielä aamulla herää. Olla lähellä, omiensa kanssa, kotona ja maailmalla.

Yhtä vähän kuin yhteiskunnan poliittiset tavoitteet voivat täysin tulla toteutetuiksi yksittäisissä kasvatustapahtumissa, pystyy kasvattaja täyttämään pedagogisia tavoitteitaan yhteiskunnasta ja sen kasvatukselle ja koululle asettamista tavoitteista riippumatta.

Poliittisten ja pedagogisten tavoitteiden välille jää totalitaristisimmissakin järjestelmissä ja ihanteellisimmissakin kasvatus- ja kasvuolosuhteissa, joista kasvamaan saattaja on poistanut kasvavan tieltä kaikki luontaista kasvua haittaavat esteet, aina väistämättä inhimillisten oikkujen ja vapauksien mentävä aukko tai inhimillisen toiminnan suhteellisesta indeterminismistä kielivä välitila. Ja tuohon välitilaan sopivat vapaat taiteet ja vapaa ihmistieteellinen pohdiskelu, joiden avulla kasvattajat ja kasvavat kykenevät luomaan erilaisia todellisuuden hahmottamistapoja ja riitauttamaan vallassa olevat tulkinnat.

Jos välitilaa ei olisi, kasvatus kurtistuisi tukahduttavaan autoritaarisuuteen tai liikaan avoimmuuteen. Vähitellen kasvatukselle kävisi niin kuin kirjailija Joel Lehtosen tuotannolle, joka murtautui liikkeelle nuoruusteosten villeinä vuoristopuroina, paisui mahtavaksi kymeksi ja merta saavuttamatta ehtyi tyhjenevän aavikon henkäyksiin lopulta sammuen katkerina puroina “autiomaan suolakimalteiseen tasapintaan”, kuten runoilija Aaro Hellaakoski maalaili. (Luonnehdintaa yksittäisen prosaistin luovuudesta voisi kehitellä oman aikamme kasvatuskulttuurin ja taiteiden aseman kielikuvaksi.) Lehtosen elämää ja kirjailijan työtä on kuvattu kauttaaltaan ahdistuksen leimaamaksi Heideggerin die Angstin käsitettä soveltaen. Kirjailija Markku Turunen, jonka kirjasta Löytötavaraa (Gummerus 2007) edellä oleva Lehtos-kuva ja Hellaakoski-sitaattikin ovat, on yrittänyt vääntää ahdistuksen teemaa omakseen.

Turuselle ahdistuksen lähtökohta on päivittäin kohdattujen asioiden ylipäätäinen ristiriitaisuus ja niiden lopullinen mahdottomuus. Niiden “tässä ja nyt oleminen” on traagista, jota ajatus “tuolla ja toisaalla olemisesta” voi osaltaan helpottaa. Tästä “tuon” mahdollisuudesta kielivät niin sanonnat (“elämä on toisaalla”) kuin jatkuva identiteettipuhe väärästä työpaikasta, väärästä elämänkumppanista tai ylipäätään väärästä elämästä; “meillä kaikilla on hetkemme jolloin toivoisimme olevamme joitakuita muita tai jossain muualla kuin olemme“.

Mutta todellisuudessa elämme sekä “tässä” että “tuossa”, olemisen tapamme näiden välillä vaihtuen.Vaihto tapahtuu joskus tietoisesti, mutta yleensä tiedostamatta, joskus sen voi tehdä vapautuneesti, mutta yleensä jonkin pakon sanelemana.

Jos oleminen “tässä” on vaikeaa itselle ja yksin koettuna, voi se olla vaikeaa myös kohtaamisessa toisen kanssa. “Tässä kohtaamisen” tuottamaa ahdistusta helpottamaan rakennetaan yhteisiä “tuossa olemisen” tapoja ja tiloja. Ja näitä on paljon: iloisuuden tai asiasta kiinnostuneen esittäminen, hyvät tavat, jonnin joutavien asioiden edistäminen, yleinen puuhakkuus, kirjoittaminen ja julkaiseminen, talon tai jokin muu rakentaminen, perheiden perustaminen, harrastukset, kouluttautuminen, miksei kasvatuskin. “Läheisissä suhteissa meillä on useita vakiintuneita tapoja olla olematta ‘tässä’. Pienikin ‘tuo’, pikkuinenkin ekstaasi riittää arkipäivän tarpeisiin”.

Mutta “tuossa oleminenkin” – jonkinlaisena “tässä olemisen” kelvottomana peittämisenä – voi ahdistaa, ellei “tuohon” osaa suhtautua muiden tavoin luontevasti. Erityisesti silloin tätä “tuota” voi hyvinkin kutsua yhteiseksi valheeksi. Ja jos sitä ei osaa jakaa tai suostu jakamaan, syntyy “sosiaalisia” tai “ihmissuhdeongelmia”, kuten Turusella, joka oman käsityksensä mukaan on huono jakamaan muitten tarjoamaa “tuota” luullessaan sitä heidän “tämäkseen”.

Turunen päättelee, että jos elämme helvetissä, se lienee parasta mitä Jumalalla tai luonnolla on ihmispololle tarjottavanaan. Tähän sopisi erään Turusen kirjailijakollegan lohkaisu, joka menee jotenkin niin, että jos on niin, että olemme menossa kohti helvettiä, niin menemme ainakin ensimmäisessä luokassa.

Mutta tähän loppuun jotain lohdullista sentään. Miksemme ryhtyisi kehittelemään Turusen ehdottamia tapoja olla milloin “tännempänä” ja milloin “tuonnempana”. “Hyvä kumppanuus, esimerkiksi avioliitossa, voisi olla ‘tännempänä’ oloa, tai miksei samalla myös ‘tuonnempana’ oloa, hyvässä kumppanuudessa on tilaa monelle ‘tuolle’, omille ja yhteisille, sekä kasvamisen paikoissa myös monelle ‘tälle’ eli ahdistukselle, joka on luova tila”. Tässäpä monelle Luovan Tampereen luovuusjonglöörille kylliksi. Tai miksei ajatuksesta olisi jonkin kasvatus- tai muun hengentieteellisen laitoksen strategiaan: “tännempänä” ja “tuonnempana” olemisen tapojen edistäminen ja tutkimus.

Kansalaiskanava ja wikipuolue

YouTubelle kävi kuten wikipedialle, se haarautui. Syntyi CitizenTube. Sen päätoimittaja käväisi Yhdysvaltain senaatissa myymässä konseptiaan myyntisanoilla, jotka osataan jo meilläkin: toimiva demokratia, vapaa maailma (ml. internet) ja taloudellinen innovaatio. Mutta toiminnan perustelut ovat yksi asia ja käytännöt toinen. Kun kirkko opetti lukutaitoa raamatulla, luiskahti pirulle pikkusormi. Jo kohta olivat kapinalliset kynät perustamassa työväenlehtiä.

Sosiaalinen media luo tilaa vaihtoehtoisille maailmantulkinnoille ainakin noin periaatteessa. Varkku kasvatustieteen ylioppilas Olli Sirén ehdotti Helsingin Sanomien (11.5.2007) mielipidepalstalla wikipuoluetta, vaikkei vielä ole (kai) kokeiltu edes puoluewikiä. Metasosiologi Immanuel Wallerstein on puolestaan innostunut Maailman sosiaalifoorumin Nairobin kokouksesta, jossa on siirrytty toisenlaisen maailman mahdollisuuden puolustamisesta hyökkäykseen sen puolesta. Kaoottisessa tilanteessa, jossa entiset globaalit pelurit (esim. WTO ja IMF) ovat menettäneet asemiaan, Maailman sosiaalifoorumeilla laaditaan julkilausumia ja verkostoidutaan. Ja tätä Wallerstein pitää olennaisena:

“In this chaotic situation, the WSF is presenting a real alternative, and gradually creating a web of networks whose political clout will emerge in the next five to ten years. Participants at the WSF have debated for a long time whether it should continue to be an open forum or should engage in structured, planned political action. Quietly, almost surreptitiously, it became clear at Nairobi that the issue was moot. The participants would do both – leave the WSF as an open space that was inclusive of all those who wanted to transform the existing world-system and, at the same time, permit and encourage those who wanted to organize specific political actions to do so, and to organize to do so at WSF meetings. The key idea is the creation of networks, which the WSF is singularly equipped to construct at a global level.” (Wallerstein 2007.)

Näiden verkostojen ja manifestien näkyväksi ja olemassaolevaksi tekemisen paikka on maailmanlaajuisessa digitaalisessa verkossa. Mutta tämä ei vielä tee niistä todellisia. CitizenTube esittää tavoitteensa myyvästi:

“What is YouTube politics? The answer to that question is as varied as the users who jump onto the platform. But it’s one thing for certain: a place where everyone, from users to candidates, has the same chance to be seen and heard. Let the best ideas win.”

Veikkaan, että CT tullee parhaimmillaankin edustamaan ns. neutraalia näkemystä antaen tavanomaiselle politiikalle uutta näkyvyyttä. Pahimmillaan pikeepaitaiset “aktivistit” jauhavat CitizenTubessa kotikontunsa liikenneongelmista ja tulevista presidentinvaaleista maailman tärkeimpänä asioina. Onko kansalaiskanavalla mahdollista kyseenalaistaa tällainen politiikka? Ja mitä sitten? Paras idea voittakoon -sanonnalla markkinoidusta nettipälätyksestä on pitkä hyppy todellisiin poliittisiin tekoihin, formaalista aktuaaliseen. CitizenTuben avausvideo on suorastaan ällöttävä.

Arviointiteollinen kompleksi

Älykkyystutkija ja Tuftin yliopiston dekaani Robert Sternberg on monien muiden tavoin huolestunut Yhdysvaltojen koulutusjärjestelmän nykytilasta väittäen, että sikäläinen järjestelmä ei kykene kasvattamaan tulevaisuuden johtajia, jotka tekisivät maailmasta aiempaa paremman paikan. Viitaten Bushin hallintokauden juonikkaasti otsikoituun No Child Left Behind -koulutusreformiin, Sternberg toteaa: “Instead of educating a next generation of leaders, our nation has decided to educate the next generation of trivial test-takers”. Hän huomauttaa siitä tunnetusta tosiasiasta, että testeillä tai testimenestyksellä ei ole paljonkaan virkaa koulun ulkopuolisessa elämässä. Sternberg väittää, että testimenestyneet ihmiset, jotka tavalla tai toisella ovat kivunneet johtajiksi, sortuvat kognitiivisiin virhepäätelmiin. Papukaijamaisesti he ovat oppineet mitä ajatella, mutteivät miten ajatella. “In school, the leaders might have learned about how power corrupts, but instead they were too busy studying for mindless tests invented by mindless people at the behest of a mindless government.”

Sternberg listaa joukon tavanomaisia virhepäätelmiä, joihin nykyjohtajat sortuvat – myös ne, jotka suunnittelivat Yhdysvaltain viimeisimmän koulutusreformin, joka Sternbergin mukaan on tuhonnut kouluiässä olevien sukupolvien koulukasvatuksen perusteet. Johtajat uskovat epärealistisessa optimismissaan toiminnastaan seuraavan vain hyviä asioita. Samoin he paikkansapitämättömässä kaikkitietävyydessään alkavat uskoa tietävänsä kaiken, olevansa muiden ulottumattomissa ja lopulta arvostelun yläpuolella. Tässä heitä tukee avustajien ja alaisten sutki joukko, joka yllättävää kyllä sattuu olemaan samaa mieltä johtajiensa kanssa. Luuloteltu kaikkivoipaisuus turmelee alkujaan hyvänkin johtajan ja absoluuttinen kaikkivoipaisuuden kokemus tekee tämän absoluuttisesti. Tällöin kukaan ei mahda suurille johtajille enää mitään. Johtajien tekoja ei saa kyseenalaistaa.

Uskotellussa haavoittumattomuudessaan johtajat alkavat luulla itsestään liikoja ja käyttää asemaansa pääasiassa omien etujensa ajamiseen. Ajan oloon he kääntyvät egosentrismissään entistä enemmän itseensä turvaten omat sekä lähi- ja etupiirinsä edut piittaamatta muista. Vihollisten nimet kirjoitetaan muistiin ja pannaan listoille. Eettisessä sitoutumattomuudessaan johtajat ryhtyvät puhumaan sitä enemmän etiikasta ja eettisen keskustelun tärkeydestä, mitä vähemmän heidän oma toimintansa kestää eettisen tarkastelun. Lopulta johtajat sortuvat ratkaisuihin, ja jatkavat toimintalinjoja, jotka vievät yhä syveneviin ongelmiin.

Mutta mistä Sternberg löytää hyviä johtajia? Round up the usual suspects: Nelson Mandela, Mohandas Gandhi, Martin Luther King ja Mother Teresa… Sternbergin mielestä ongelma on siinä, että päästäkseen johtajaksi, on omattava juuri edellä mainittuja ominaisuuksia. Johtajuuden perusteet on mulkattava uusiksi; on painotettava viisautta eikä fiksuutta, on ryhdyttävä korostamaan kansalaisvastuun kehittämistä, luovaa visiointia, terävän käytännöllistä ajattelua ja viisasta päätöksentekoa. “Wisdom, in turn, requires understanding diverse points of view, and also respecting them. These are important goals for schooling that, in today’s world, may end up being displaced by tests that measure knowledge rather than how that knowledge is used to make a positive difference to the world.”

Sternbergin juttua lukiessani tulivat mieleeni kotimaiset alfaurokset ja -naaraat, golfveljet ja -sisaret valtiovarain- ja opetusministeriössä, korkeakouluhallinnossa, sanomalehden päätoimituksessa, Etelärannassa. Hekin ovat käyneet koulunsa sodan jälkeisessä Suomessa, mutta omaksuneet yhteiskuntamoraalinsa ja ajatuksenjuoksunsa muilta mailta vierahilta. Heidän etujoukkonsa on tuonut Suomeen ajatuksen opitun ulkoisesta mittaamisesta ja arvioinnista: nyky-Suomi elää ulkoisesta arvioinnista, on syntynyt arviointiteollinen kompleksi, joka rouskuttaa paperia ja ulostaa arviointia. Arviointi sopii “tietoyhteiskuntaan”. Avainsana on auditointi: “Auditointi on määrämuotoinen ja objektiivinen arviointi sen havaitsemiseksi onko auditoinnin kohteelle asetetut vaatimukset täytetty. Nämä vaatimukset voivat olla esimerkiksi laatujärjestelmävaatimuksia. Auditointi tehdään yhden tai useamman auditoinnin kohteen kannalta riippumattoman henkilön toimesta. Tyypillisesti auditointi koostuu kenttäkäynneistä, haastatteluista ja tutustumisesta auditoinnin kannalta olennaisiin prosessikuvauksiin ja työohjeisiin. ISO 9000 ja ISO 14000 sertifikaattia varten tehtävän auditoinnin voi suorittaa ainoastaan sitä varten akkreditoitu taho.” (http://fi.wikipedia.org/wiki/Auditointi)

Sternbergin kanadalaistunut kollega Henry Giroux sanoo Memorial Universitystä valmistuneille pitämässään puheessa:

I believe that one of the many great challenges facing your generation is how to resist the manufactured cynicism, moral despair, and social Darwinism (with its cult of competitiveness and war against all ethic) served up in all the spheres of public life and mirrored daily in reality TV shows such as Survivor, Temptation Island, The Biggest Loser, and The Bachelor. Democratic politics needs leaders, while manufactured cynicism needs celebrity idols. The other great challenge facing your generation is the need to develop a language of not only critique—one that refuses to equate democracy with market relations and consumerism—but also a language of hope.

Giroux, Henry (2005). Translating the Future and the Promise of Democracy http://www.henryagiroux.com/awards/convocation_address.htm
Robert Sternberg (2007). A Nation Left Behind: How and Why Bad Education Leads Good (and Not So Good) Leaders to Turn Bad. Teachers College Record, February 19, 2007 http://www.tcrecord.org/Content.asp?ContentId=13429