Joka viides sekunti

Suomessa ilmestyy lehti nimeltä Taide. Sen tämän vuoden kakkosnumerossa kirjoittaa Erkki Pirtola palstallaan taiteen vallankumouksesta. Hän paaluttaa taiteen erityisyyttä ottaen etäisyyttä niin taiteen tutkimukseen, joka joutuu patriarkaaliseen kaavaan puristettuna alistumaan tieteenomaisen metakielen valtaan, ”vaikka juuri taiteen tulisi muuntaa ja muovata yhteiskunnan jäykistyneitä rakenteita joustavammiksi”. (Pirtola saattaisi sympata pienen kirjasemme Otsikko uusiksi kokemuksen demokratiaa koskevaa painotusta). Hän ei ehkä niinkään aja takaa taiteen merkityksen frankfurtilaista korostusta, jossa taide nostettiin muun yhteiskunnan rappiosta erilliseksi, sitä dokumentoivaksi ja kommentoivaksi, saarekkeeksi, vaan haluaa nostaa arvoon sosiaalisen taiteen ja taiteen sosiaalisuuden.

Sosiaalinen taide tarkoittaa luovaa kommunikaatiota, johon ja josta kaikki ovat osallisia. Taiteen ei pitäisi eristäytyä muusta yhteiskunnasta, vaan mennä mukaan siihen ja sinne, jossa ja missä toimimme. Vanhustenhoidossa ja kouluissa taide jo on, mutta entä esimerkiksi kaupunkitilat ja kauppakeskukset, joissa vietämme aikaamme? Pirtolan seuraavaa kommenttia sympatiseeraan kovasti: ”Väärinymmärrettyjä taitelijoita ei ole olemassakaan, koska taidetta voivat kaikki ymmärtää, jos se tuodaan esille ymmärrettävästi”. Viimeinen lause on olennainen: se koskee myös tiedettä ja yleensä kaikkea puhuntaa ja esittämistä, asioiden esille saattamista.

Minusta tässä(kin) mielessä suomalaisen kulttuurin kehitystä koskevan palveluksen ja kulttuurimurron teki Martti Syrjä, joka julkaisi kesän Parnassossa (3/2007) käännösnäytteitä Shakespearen soneteista. Saatekirjeessään Syrjä perusteli käännöksiään poleemisesti ja henkilökohtaisesti. Kirsti Simonsuuren taannoiset käännökset herättivät keskustelun kääntämisestä. Ja kuten Syrjä huomauttaa, ei vähiten siksi, että tutkija/kirjailija Simonsuuri halusi tehdä asiasta numeron: käännöksen ”pintatason” alle jää paljon eikä ”Sonetteja voi kääntää sanojen merkityksen mukaan säilyttäen samalla tai sonetin rytmiä”. Kaiken tämän haluaa Syrjä käännöksillään kiistää. ”Kieli on kieltä ja sinänsä käännettävissä”. On vain ymmärrettävä kielen ”pintatason” merkitys ja ajatus ja jätettävä muu siksi, mitä se Shakespearellakin on; ne merkitykset, joita sinne ei ole kirjoitettu, “ovatpahan vain luettavissa”.

Syrjä onnistuu. Luettuina Syrjän sonetit soivat kauniisti, Eppu Normaalin sävelin. Henkilökohtaisesti Syrjälle oli tärkeää, ettei käännösprojekti enää venynyt siitä, mistä se lähti. 80-luvun lopulla oli vielä aikaa koko loppuelämä. ”Ajattelin että jos mulla on loppuelämä aikaa, niin ehdin kääntää ne kaikki”. Mutta tulee taukoja, elämä vierii, ja yht’äkkiä huomaa, ettei ”ole olemassa mitään ‘sitten kun’”.

Teollaan Syrjä tietenkin komeasti rikkoi matalan ja korkean välisen vastakohdan sekä kulttuurille ominaiset luokittelut ikään kuin sanoen: “Voit ja sinun pitää olla yhtä aikaa monta ja kulttuurin kukkia kauttaaltaan, tavoillaan”. Tähän saattaa Pirtolakin kannustaa, kääntäen katseensa ideologisten valtiokoneistojen toimintaan:

”Kirkot täytettäkööt taiteellisilla saarnoilla ja pantakoon armeija tanssimaan vatsallaan. Rangaistusvangit tekemään undergroundia ja tieteen tohtorit väittelemään kehotaiteella, koska kehon liikkeistän näkee, ovatko ajatukset totta. … Taideaineet voidaan poistaa koululaitoksesta, jos niiden sijaan työllistetään taiteilijat, muusikot, teatterilaiset, tanssijat työskentelmään koululaisten kanssa erilaatuisissa projekteissa. … Räppärit voivat opettaa yhteiskuntaoppia ja koomikot historiaa, veistäjät maantiedettä ja maalarit kukkaisoppia. Space-artistit ydintiedettä ja virtualistit uskontoa. … Performanssitaide opettaa esiintymään ja löytämään omaa identiteettiä.”

Tässä utopiassa taiteesta luonnollista väylää ammennetut hyvät kokemukset virittävät intohimoiseen ja suorastaan pakonomaiseen elämään paneutumiseen; peruasioista, kuten taiteesta tai seksistä, tulee onnistumiskokemusten kautta oleellinen päämotiivi, joka avaa elämän uudesta suunnasta vieden sitä eteenpäin, joutavanpäiväinen painuu syrjään, pomon ja puolison mörinä ja räksytys muuttuvat hyttysen ininäksi, pikkuasiat unohtuvat. Tehkäämme siis se, vaatii Pirtola,mikä tulee luonnostaan ja on itsestään selvää. Ajatelkaamme taidetta ainakin joka viides sekunti, niin kuin minäkin sinua.

Toinen ja kolmas näkökulma

Helsingin Sanomat lähetti jokin aika sitten toimittajansa Kari Huhtan Venezuelaan ottamaan selvää, mitä presidentti Hugo Chávezin johtamassa maassa tapahtuu. Keväällä 2007 Huhta kirjoitti näkemästään, kuulemastaan ja kokemastaan monta raporttia Helsingin Sanomiin journalistisella nykytyylillä, jossa pääosassa olivat vaikutelmat, eivät tosiasiat.

Huhta on näköjään muutenkin komennettu seuraamaan Venezuelan tilannetta. Sillä kun kaksi muuta demokraattisilla vaaleilla valittua presidenttiä, Tarja Halonen ja Chilen Michelle Bachelet, kohtasivat Helsingissä toukokuun lopussa 2007, kommentoi Huhta tapaamista seuraavasti. “Suomen ja Chilen vasemmistopresidentit arvostelivat tiistaina Helsingissä varovaisin sanakääntein Venezuelan vasemmistohallitusta ja sen päätöstä sulkea paikallinen televisiokanava”.

Televisiokanavan sulkeminen on tietenkin törkeä temppu, joka vaarantaa sananvapauden. Vai onko? Ja vaarantaako? Christian Science Monitor on yhdysvaltalainen laatulehti. Sen kommentipuheenvuorona julkaistiin 4.6.2007 Bart Jonesin kirjoitus otsikolla “Chávez ei ole sananvapauden vihollinen“. Jones on työskennellyt Venezuelassa kahdeksan vuotta lähinnä uutistoimisto AP:n kirjeenvaihtajana ja häneltä on ilmestymässä kirja otsikolla “Hugo! Hugo Chávezin tarina savimajasta jatkuvaan vallankumoukseen”. Jones kuvaa kirjoituksessaan televisiokanavan toimintaa vuoden 2002 vallankaappauksen aikana, jolloin oikeisto yritti syrjäyttää Chávezin.

“Kolme päivää ennen tapahtumien alkua RCTV korvasi normaaliohjelmistonsa raportoimalla aamusta iltaan Chávezia vastustaneesta yleislakosta. Liuta kommentaattoreita syyti lakkaamatta vihamielisiä hyökkäyksiä presidenttiä vastaan, eikä hallituksen näkemyksille annettu sanan sijaa. RCTV esitti mainoksia, joilla ihmisiä houkuteltiin suurmarssiin Chávezin syrjäyttämiseksi. Tapahtuma uutisoitiin kattavasti. Kun marssi sitten päättyi väkivaltaan, sekä RCTV että Globovisión näyttivät manipuloidun nauhan, jossa lukuisat kuolemantapaukset ja loukkaantumiset pantiin presidentin kannattajien piikkiin. Armeijan kapinallisten syrjäytettyä presidentin ja tämän kadottua julkisuudesta kahdeksi päiväksi RCTV:n tarjonta muuttui jo täydeksi kansankiihotukseksi. Tuhannet Chávezin kannattajat lähtivät kaduille vaatimaan tämän paluuta valtaan, mutta tapahtumia ei mainittu RCTV:llä tai muillakaan tv-asemilla.”

Jones kysyy: “Annettaisiinko Yhdysvalloissa toimilupa taholle, joka olisi avustanut hallituksen vastaista kaappausyritystä ja jopa osallistunut siihen? Yhdysvaltojen johto olisi todennäköisesti sulkenut kanavan viiden minuutin kuluessa epäonnistuneesta kaappauksesta ja heittänyt sen omistajat kalterien taakse.” Tai ehkä maanpetoksesta saa vielä kovempaa, kuolemantuomion?

Edellä lainatut kohdat ovat Jonesin tekstin suomennoksesta, joka löytyy tiistain 19.6. Helsingin Sanomista. Vieraskynä oli otsikoitu: “Chávez ei aloittanut mediasotaa”. Tämäntapaisen toisen näkökulman julkaiseminen tuskin onnistuisi Aamulehdeltä, vaikka juuri toisen ja kolmannen näkökulman saaminen ja ottaminen on medialukutaitoiselle tärkeää. Ja vielä kun kotimainen valtajournalistikin saadaan ymmärtämään tämä perusasia.

Metsien miehet

 

Tamperelaisen Aamulehden tamperelainen vastaava päätoimittaja Matti Apunen valitsee vuoden 2007 Tieto-Finlandian ja oululainen kulttuuritoimittaja Kaisu Mikkola päättää Finlandia-palkinnosta. Valinnat osoittavat, että Helsingissä on vihdoin herätty kuulemaan muun Suomen viisautta, väittää tamperelaisen Aamulehden niin maan perusteellisen tamperelainen toimittaja Matti Wacklin (AL 9.7.). Kun lisäksi tiedetään helsinkiläisen kulttuurielitsian lisääntyvästi virkistävän aamujansa lukemalla Porissa ilmestyvän Satakunnan Kansan serverille blogitekstejään ajavan, Porissa asuvan, kirjailija Juha Seppälän luomistöitä, on selvää, että pääkaupunkikeskeinen kulttuuripolitiikka murtuu jo pian. Tamperelaisen Apusen valintaa muun Suomen viisauden edusmieheksi lienee puoltanut hänen kulttuurimaantieteellispoliittinen lausuntonsa: “Helsinki on schäfer, jolla ei ole riittävästi mielikuvitusta arvuutella mitään muiden rotujen sielunelämästä”.

Kolmas ja neljäs päivä

Kolmas päivä

Tänään alkoi aikuiskasvatuksen symposiumimme. Kiinnostava, seurallinen iltapäivä kahden yksinäisen päivän jälkeen. Tartossa kasvatustieteet eivät ole kovin hyvässä kurssissa ja aikuiskasvatuksen asema on jos mahdollista vieläkin heikommissa kantimissa. Mutta kiinnostusta yhteistyöhön ja asioiden kehittämiseen on. Viron koulutusjärjestelmä heijastelee valittua valtapoliittista uusliberalismin linjaa. Maassa on valtavat sisäiset erot ja siksi Suomen koulutuspoliittista mallia, jossa kaikki yritettiin hetken aikaa pitää samassa veneessä, on täällä jonkin verran vaikea mieltää. Koulutetut etsivät jälkikasvulleen aivan ymmärrettävästi parasta mahdollista kouluttautumisväylää. Täällä uskotaan pidäkkeettömästi yksilölliseen menestymiseen ja kilpailuun, ja tätä tuetaan sopivin, oppimispsykologiaan nojaavin kritiikittömmin tutkimustuloksin.

Virolainen aikuiskasvatus jakautuu kolmeen vaiheeseen. Varhainen vaihe sijoittuu jotakuinkin samoin kuin suomalaisen aikuiskasvatuksen kansansivistyksenä tunnettu aikakausi. Toinen suuri vaihe on Neuvosto-Eestin aikainen aikuiskasvatus, jonka virolaiset kollegani tuomitsevat jyrkin sanankääntein marxisti-leniniläiseksi propagandaksi ja kasvatuksen nimissä tapahtuvaksi aivopesuksi. Neuvosto-Eesti ei liene poliittisesti korrekti ilmaisu. Puhutaan Neuvostoajasta tai miehityksen ajasta. Ja sen vastapainona itsenäisyyden palauttamisesta. Yritän viritellä keskustelua eri aikakausien sortavista tekijöistä niin idässä kuin lännessäkin. Mitä ne ovat nyt? Voiko niitä löytää, nimetä tai tunnistaa? On tehtävä vertailuja, nähtävä eri järjestelmien vivahteet ja eriteltävä hyviä ja huonoja puolia. Pääsemme nykyisen yksilöllisyyden ja kulutuksellisuuden ongelmiin, mutta selvästi miehityksen aika on edelleen hyvin sensitiivinen aihe. Sitä ei kuitenkaan voi toivoa pois tai demonisoida.

Aikuiskasvatuksen kolmatta vaihetta eletään nyt, itsenäisyyden palauttamisen jälkeisessä Virossa. Aikuiskasvatuksen tutkimus on vasta alussa, mutta käytännöt rehottavat runsaina, kuten kaikkialla muuallakin aikuiskasvatuksen maailmassa. Kaikki on alussa. Aikuiskasvatuksen lupaus nähdään lähinnä markkinatalouden veturina. Esimerkiksi sillä, mitä kutsutaan kansalaisyhteiskunnaksi, ei juurikaan ole asemaa aikuiskasvatuksen agendalla.

Etenkin se osa väestöä, joka ei ole päässyt koulutusjunaan, juo täällä suomalaisten tapaan runsaasti viinaa ja kuseskelee nurkkiin. Känniläisiä näkee suhteellisen paljon istuskelemassa puistojen penkeillä parilitraiset oluthinkit sylissä. Kaupassa keskiolut maksaa 50 senttiä tölkki, halvempaa litkua saa suuremmissa erissä; ravintolassa tuoppi maksaa vajaat pari euroa. Litran tuopista saa  määräalennuksen.

Olen maailman uusliberalistisimmassa yhteiskunnassa. Ihmiset käyttävät aiemmin, Neukkuaikana kehittämiään taitoja selviytyä. Kysymys on itse asiassa samasta: yksilöllisestä pärjäämisestä niukkuuden kaupallisilla markkinoilla. Mihin hävisi laulavan vallankumouksen yhteistunto, hetken tuottaman kollektiivinen oppimisprosessi? Vai onko kaikki vielä kesken?

Huoneessani on pari hyllymetriä suomalaista kirjallisuutta Eila Pennasesta Matti Pulkkiseen sekä muutama Tampereen yliopiston väitöskirja: Kirsti Lempiäisen ja Harri Sarpavaaran kiinnostavat tutkimukset sosiologian sukupuolesta ja mainonnan ja ruumiillisuuden yhteyksistä.

Tänä aamuna ei juosta, vaan luetaan aamiaisella jotenkin sekavan oloisesti koottua kirjaa Pirkkalaiskirjailijoiden 50-vuotiskirjan Minä ja me. Hyvää tässä on kuitenkin joidenkin alkuperäistekstien dokumentointi, kuten vaikkapa V. Linnan ja M. Eskelisen esitelmät kirjailijakokouksissa. Linna painottaa vuoden 1983 esityksessään Pirkkalaiskirjailijoiden merkitystä inhimillisenä keskusteluseurana; tärkeää oli tutustua ihmisiin ja vaihtaa ajatuksia, “koska joskus saattaa oppia yhtä paljon omasta tyhmyydestään kuin toisten viisaudesta kun joutuu vaikkapa itsekseen myöntämään, että tuli päästettyä suustaan sammakoita”.

Sianhoito-opas -nimisen teoksen 1980-luvun lopulla yhdessä Jyrki Lehtolan kanssa julkaissut Markku Eskelinen esiintyi Tampereella 1988. Sianhoito-opas on “jälkistrukturalistinen kirjallisuuspamfletti, joka sisältää 18 suomalaista kirjallisuutta, filosofiaa ja kulttuuria suomivaa esseetä, joiden tyyli vaihtelee kirjallisuusanalyysistä herjakirjoitukseen”. Eskelisen herjashow’n on varastaa känninen kirjailija Teuvo Saavalainen viattomilla ja lyhyillä välirepliikeillään, joista Eskelinen saa tekosyyn vittuuntua. Kun omassa jutussa asiat ovat todella vähissä ja juoni pahasti hukassa, Saavalainen saa kärsiä syntipukin roolin: “mee hirttäytymään tonne miesten vessaan … Jos sulla on vähäkään mielikuvitusta, sä pystyt tappamaan ittes … Vaikka mulla olis psykoanalyytikon lisenssi, mä en luultavasti pystyis parantamaan sua. Mä pystyisin vaan leikkaamaan sulta kielen pois.”

Näin jälkeen päin Eskelisen ja Saavalaisen esitystä voi tietysti lukea jonkinmoisena hauskanakin performanssina, mutta tuossa tilaisuudessa vitsit näyttivät olleen aika vähissä. Eskelinen vaahtosi ja muut enemmän tai vähemmän ihmettelivät. Saavalaisen lyhyistä kommenteista kuitenkin huomaa, etteivät Eskelisen huudot olleet aivan niin uppouusia kuin Eskelinen-Lehtola kenties luulivat. Lopulta Eskelinen torjui Saavalaisen humalaisen lähentely-yrityksen viskaamalla tämän päälle lasillisen vettä, ja poistui hetkeä myöhemmin Helsingin junaan, sivistyksen pariin. Yksi kohta Eskelisen esityksessä on kuitenkin huomionarvoinen: suomalainen tapa samastaa todellisuus ja teksti toisiinsa turhan yksioikoisesti. Tästäkin blogitekstistä voi tämän oletuksen mukaan joutua kuvitelmaan, että olisin todella käynyt Tarttossa ja kuin yksi yhteen kirjoittanut omista kokemuksistani.

Pirkkalaiskirjailijat-kirjassa raportoidaan myös A. Eskolan elämäntapaa käsittelevän esitelmän (v. 1977) herättämä kysymys, saako ihminen näyttää ulospäin passiiviselta, onko se joku rikos jos vaan on omissaan ja möllöttää, eikä yrittäkään toimia näkyvästi, vie “mennessään hautaan jumalattoman määrän tietoa, vaikka hän on koko ajan ollut passiivinen ulospäin”? Eskola vastaa: “Mä kerron nyt mitä mä tarkotin. Kun sinä opit asioita, niin kuin teet joka päivä, niin varsin harvoin sinä opit mitään olemalla ihan passiivinen, tekemättä mitään, löhöämällä. Oppimistapahtuma on sitä, että sä olet itse aktiivinen, sä toimit, sä yrität muuttaa jonkin asian. Siis en mä puhu nyt yhteiskunnallisista asioista, en ollenkaan. Korjata aitaa. Maalata seinää. Nostaa esinettä. Ihan tämmösenä, sitä mä tarkotan. Lähimaailman muuttamista. Sä olet epäluuloinen nyt, kun sä luulet että mä puhun yhteiskunnallisesta osallistumisesta. En mä puhu siitä, en mä vaadi tässä yhteiskunnallista oppimista.”

Totuuden kuulee tietenkin sitten naisen suusta, tässä Rauha Virtasen: “Siellä nämä vanhat ukot, vanhat siis lainausmerkeissä, minusta tuntu siltä vaikka mä olin itsekin jo yli neljänkymmentä. Niiden jutut ja nää kokoukset tuntui ummehtuneen tylsiltä. … jos jouk ehdotti jotain, esimerkiksi kannanottoa meneillään oleviin poliittisiin tapahtumiin, niin koko sali ikään kuin jähmettyi eikä kukaan sanonut mitään.” Tätä voisi kutsua yhdeksi tyypilliseksi “työläisaristokratian” ilmenemismuodoksi. Ei avata suuta, ettei sieltä hypi sammakoita.

Ilta loppuu. Muutaman oluen juotuani kävelen torille bändejä kuuntelemaan, jutskaan muutamien paikallisten kanssa, tulen takaisin majalle ja käyn koisimaan.

Neljäs päivä

Soundings on brittivasemmistolaisten lehti, joka on alkanut jakaa artikkeleita netissä. Z. Bauman kirjoittaa vasemmiston tulevaisuuden vaihtoehdoista. Viimeiset vuosikymmenet vasurit ovat tanssineet oikeiston kanssa milloin sen kuvajaisena, milloin itsensä syrjään sysättyiksi tuntien. Kumpikin ratkaisu on nihiloinut vasemmistolaisen politiikan miltei olemattomiin. Bauman etsii toisenlaista ratkaisua seuraavasti:

“This other way starts from two assumptions essential for a specifically left perception of the human condition and its prospects and untapped possibilities. These assumptions are the basis for a self-assertive left, which, instead of apologising for its opposition to the mainstream, strives to create, protect, and be tested against values which it regards as non-negotiable. This way of grasping the defining features of the left is one that realises the left’s ubiquitous and steadfast presence in modern forms of life, and understands that its frequently alleged demise always turns out to be no more than a relatively brief period of hibernation and/or recuperation.

The first assumption is that it is the duty of the community to insure its individual members against individual misfortune. And the second is that, just as the carrying capacity of a bridge is measured by the strength of its weakest support, so the quality of a society should be measured by the quality of life of its weakest members. These two constant and non-negotiable assumptions set the left on a perpetual collision course with the realities of the human condition under the rule of capitalism; they necessarily lead to charges against the capitalist order, with its twin sins of wastefulness and immorality, manifested in social injustice.

These assumptions will continue to set the left on … a course in the future – for at least three vital reasons. First, the charges they raise against capitalism remain completely topical: if anything, they have acquired even greater force in the globalisation of the capitalist order. Second, it is utterly unlikely that collective insurance against individual mishaps will ever be completed and made truly safe, or that vigilant scrutiny will ever be no longer be required. And third, it is equally unlikely that a society will ever be achieved in which some groups or categories of people do not fall behind the rest, or below the average standards.” http://www.soundings.org.uk/

Tartton kaupunki vaikuttaa satunnaisen turistin näkökulmasta jotenkin levolliselta, ihmisen kokoiselta, kuten sanotaan. Olen nähnyt vain vanhan kaupungin keskustan, en sen liepeille levittyviä venäläisten asuttamia rapistuvia lähiöitä tai kuin toiselta kontinentilta olevaa kurjistuvaa maaseutua. Illuusio onnesta ja menestyksestä on helppo säilyttää kauniiden nuorten ihmisten keskellä. Tässä sadantuhannen asukkaan kaupungissa elää ja opiskelee ehkä parisen sataa suomalaista. Kuvittelen jotkut heistä kävelemässä käsikkäin tällä kukkulalla, suutelemassa sylikkäin ja rakastamassa. Olen yksin ja on löydettävä tarvittava voima, muiden kaipaama hellyys, voima puhua ja olla vaiti. Olen tehty raudasta ja betonista, “edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie”…