Takaisin luontoon

Juuri kun meidät oli vakuutettu sukupuoliseksuaalisten ominaisuuksiemme taka- ja kaikinpuolisesta geneettisestä periytyvyydestä, kun olimme pääsemäisillämme niiden luteriaanisesta sairausleimasta, perinnöllisyystiede ottaa jälleen uusia, ihmeellisiä askeleita uuslamarckismin suuntaan, vaikka tämä yhteys tietenkin kielletään. Perinnöllisyystieteen dosentti Olli Haapala esittelee (HS 15.7.2007) näitä huippututkimuksen saavutuksia, joiden mukaan elinolosuhteet lyövät leimansa perintötekijöihin vaikuttaen kenties seuraaviin ja seuraaviin sukupolviin ties monessako polvessa. Kysymys on siis nature/nuture-keskustelusta joka sivuaa kysymystä (luonnon)lahjoista ja yksilöllisestä taidokkuudesta sisältäen muutamia ehken tarkoittamattomia, mutta tosipolitiikassa käyttökelpoisia piilosanomia.

Poliittis-ideologisessa diskurssiavaruudessa näitä tutkimustuloksia voi lukea monesta suunnasta, ja käyttää moneen tarkoitukseen. Itsessään Haapalan teksti on liberaalia nykyhöttöä: geneettisen tiedon “tieteelliseen tietoon perustuva” paljastuminen antaa elämän suojelun lähtökohdan. Perimää (!) on suojeltava ravinnon puutteelta (eli nälältä), myrkyiltä ja traumoiltakin. Mutta perinnöllisyytiede lupaa Haapalan ennusteen mukaan myös muuta; esimerkiksi “vielä paljon yllättäviä havaintoja ‘isoäiti- ja isoisäefekteistä’, jotka sitä paitsi tukevat monia kansanviisauksia”. Ja mikäpä olisi sen viisaampi kuin viisas kansa. Oikeistolaisessa puheenparressa näistä etnon ja logoksen kaulailuista tulee olemaan paljon iloa: “Kun tarvitsemme seppiä sukupolvesta toiseen, ihmisen biologia oppii ja opettaa yksilön olemaan seppä jo syntyessään. Sepän pojalla onkin siis ehkä jo syntyessään sepän kädet.” Ja kuinkas tytöillä vallankaan?

Ja jos biologia jostain syystä oikkuilisi, ideologia viimeistelee tämän oikeistolle niin makoisan biologisideologisen logiikan kouluttaen ajattelemaan oikein nekin seppien ja muurarien ja myyjien ja siivoojien pojan ja tyttären pojat ja tyttäret, jotka ovat onnettomuudekseen lukeneet itsensä maistereiksi – elleivät aivan tohtoreiksi asti. Sillä miten kummassa nämä akateemiseen köyhälistöön ja kulutuskilpailuun valmistavissa opinnoissa hankitut ajattelun “ylemmät” fakulteetit voisivatkaan näkyä uusissa sukupolvissa “työntekijäammattien” “alempien” tietotaitovaatimusten tapaan? Eivät kai juuri mitenkään, jos se meistä noskelaisista on kiinni.

Aikuisten rakkaudelliset siirtymät

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla Kirsi Hill (8.7.) kaipailee avioliiton ajokorttia tai valmennuskurssia. “Kurssilla käytäisiin läpi ‘elämää hyvinä ja pahoina päivinä’ ja sitä, kuinka vaikeuksista selvitään. Uskon, että sillä voisi olla ennaltaehkäisevää vaikutusta avioliittojen kariutumiseen jo alkumetreillä.”

“Itse onnellisesti avioliitossa olevana” Maria Koivisto (HS 13.7.) todistaa samaa: rakkaus “vaatii hoitamista: keskustelua, kuuntelua, omien toiveiden ja tarpeiden esiin tuomista ja toisen tarpeiden huomioonottamista. Se on paljon enemmän kuin pelkkä tunne. Avioliittolupauksessa sitoudutaan rakastamaan myös tahdonvoimalla, vaikka tunteet välillä sanoisivatkin muuta. Kun tämä lupaus rikkoutuu, aiheuttaa se aina suurta vahinkoa suhteen molemmille osapuolille, ja valitettavan usein myös lapsille.”

Psykologi Pirjo Alajoki lisää pökköä pesään Aamulehden (7.7.2007) kirjoituksessaan parin uskonnollisen kirjan voimalla: “Emansipaation ja materiaalisen hyvinvoinnin edetessä on perheiden ja lasten pahoinvointi lisääntynyt. Feminismi halusi kaikki naiset työelämään, jotta he saavuttaisivat taloudellisen itsenäisyyden, vapauden ja riippumattomuuden miehestä. Kääntöpuolena on uupuminen kahden taakan alla ja lasten reagointi läsnäolevan vanhemmuuden puutteeseen.” Loppuun kirjoittaja lainaa Kaari Utriota, jonka mukaan 1900-luku jäi historiaan vuosisatana, jona äidit hylkäsivät lapsensa.

Tähän poimimani yksittäiset jutut kertovat vallitsevasta puhetavasta. Kerran solmittu suhde, avio- tai avoliitto, on edelleen normi, ja kaikki muut tavat elää poikkeuksia. Tilannetta kuvaillaan katastrofimielikuvilla nykytilannetta kauhistellen. Esitetään kovia, Raamattuunkin nojaavia väitteitä, joihin tarvittaisiin toisia ja kolmansia näkökulmia sekä korjaavia kommentteja.

Kuitenkaan avioerojen määrässä ei ole tapahtunut kovin suuria muutoksia viimeisten vuosikymmenten aikana suhteutettuna väkilukuun. Vuonna 1970 Suomessa asui noin 4,7 miljoonaa ihmistä ja nyt puoli miljoonaa enemmän. 1970-luvulla keskimäärin 10000 avioliittoa päättyi vuosittain eroon, kun nyt eroja on 13000 vuodessa. Vuosittain solmittujen avioliittojen määrä sen sijaan vähentyi tasaisesti vuoden 1970 noin neljästäkymmenestä tuhannesta vuoden 1995 kahteenkymmeneen neljään tuhanteen. Sen jälkeen se lähti hitaaseen nousuun ollen nyt noin 28000 avioliittoa vuodessa. Tiedot saa Tilastokeskuksesta.

Ongelma ei lopultakaan voi olla liittojen pysyvyydessä, vaan ihmis- ja elämänolosuhteiden muutoksessa ja muutosten pelossa: vanhasta luopumisessa ja uuteen sovittautumisessa, muutoksissa niin raha- ja tunnetaloudessa kuin pelossa lasten hyvinvoinnin puolesta. Siksi vanhassa liitossa olisi selvittävä melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Raamatulla päähän lyövien lisäksi tarkoitusta varten on pystytetty avioliittoneuvojien armeija. Mutta miksi selvitä, jos enää ei huvita? Tai jos rakkaus vain on kuollut, haihtunut pois, jos sitä koskaan olikaan? Jos on kasvettu erilleen tai löydetty toinen? Elämän on kuitenkin jatkuttava. Ja loppuun saakka se jatkuu ensimmäisen, toisen tai kolmannen liiton jälkeenkin. Mutta miten se jatkuu? Ja kuinka suhteen päättymisestä selvittiin? Mikä muutoksessa pelotti? Mikä pelot aiheutti (muu kuin mielikuvitus, lapsuudesta asti toistetut kertomukset ihmisen onnesta, tai kulttuurisesti masinoidut ja kristillisyydellä höystetyt käsitykset)? Mikä lopulta sai lähtemään? Järkikö sanoi vai veikö tunne? Ryöminkö vai heittäydyin?

Surusta puhutaan, ja suurista vahingoista lapsille, mutta onnesta paljon vähemmän; kuinka uudessa kaikilla olikin hyvä. Kuka näissä asioissa opastaa?

Tulkaa onnistuneet ja onnelliset kätköistänne kertomaan, vaikka vain lyhyin rakkaudellisin lausein. Aikuisiän aistillisista siirtymistä tarvittaisiin tutkimuksen lisäksi asiallista julkista puhetta syyllistämisen ja normittamisen sijaan. Tutkimuksia harva lukee, eikä niitä näistä asioista kai paljon olekaan, mutta jo netin keskustelupalstoilta ja blogeista (esimerkiksi täältä, täältä, täältä ja täältä sekä täältä) voi lukea, mikä aikuisia parisuhteissa pohdituttaa, ja löytää ehkä kokeilemisen arvoisia tapoja toimia.

Thumbs up, or you gotta get on to get off

Katselin kevyessä kesäflunssassani John Cameron Mitchellin elokuvan Short Bus (tästä elokuvan kotisivulle), joka on paitsi NYC-kuvaus myös kertomus ihmisyyden kannalta olennaisista teemoista. Suosittelen lämpimästi kaikille muillekin orjamoraalin ja työn raskaan rampauttamille. Kiinnostuin lukemaan Wikipedioista lisää elokuvan aiheista, ja löysinkin. Törmäisen myös yhteen Wikipedian toimintapolitiikan osaan, poistokäytäntöihin. Elokuvassa esiintyvää Justin Bondia koskevaan artikkeliin oli lätkäisty notability-leima. “The subject of this article may not satisfy the notability guideline for inclusion on Wikipedia”.

Myös niin kutsutun vapaan sanakirjan suomalaisversiossa on olemassa yleistä angloamerikkalaista linjaa noudattavat poistokäytännöt, joista kerrotaan ko. sivuilla. Niistä käytävä keskustelu kannattaa lukea. Ja pohtia, mihin kaikkeen ajatus poistosta voi johtaa… Tätä peruskysymystä keskustelusivulla ei tarkastella, mutta käydään sitäkin enemmän ylimalkaista keskustelua yksittäisistä poistoista, asioiden ja ihmisten merkittävyydestä, merkille pantavuudesta tai mainittavuudesta (notable).

Ehkä kuitenkin olisi syytä virittää perusteellinen keskustelu siitä, mitä Wikipediaa luonnehtivalla määreellä “vapaa” oikeastaan tarkoitetaan. Nykymenolla, jossa muun muassa suositaan artikkelien tarkkaa viitteistämistä vapaus voi kaventuu tietyn (ehkä hyvinkin ambivalentin ja vaikeasti rajattavan) aktiivikäyttäjä- ja intressiryhmän vapaudeksi määritellä, mikä on maininnan arvoista ja mikä ei.

Yksittäiset poistot tai niistä äänestäminen eivät ole tärkeitä; tärkeää on mainittavuuden periaatteen määrittely. Mikä tapahtuma taikka ilmiö kuuluu tai ei kuulu Wikipediaan, mikä ihminen ei liioin – siis historiaan? Itse kuulun thumbs up-porukkaan, ja kavahdan niitä liian herkästi peukkunsa alas kääntäviä, joista historiassa on aivan liikaa näyttöä.