Irti kahleista – strategia yliopiston uuteen haltuunottoon

“Kasvattajien ja muiden tulee organisoitua kollektiivisesti vastustamaan yliopistojen hiipivää yksityistämistä, tehdä loppu enemmän ja vähemmän koulutettujen palkkaeroista, suojella akateemista vapautta, säilyttää vakituisten virkojen vahvat työehdot, saattaa osa-aikaisten tutkijoiden kasvava armeija vakituiselle virkauralle, puhua sitoutuneen oppineisuuden puolesta, tehdä kriittisestä kasvatuksesta keskeinen tapa ymmärtää luokkahuoneessa tapahtuvaa opetusta ja oppimista, ja luoda kansainvälinen organisaatio puolustamaan koulutusta julkisena hyvänä, joka on olennaista globaalin demokratian todelliselle tarkoitukselle”, kirjoittaa kasvatusteoreetikko Henry A. Giroux. Tässä suomeksi julkaistavassa tekstissä hän väittää kasvatuksen olevan ”raja-alue, jolla opiskelija kykenee kohtaamaan eettisesti ja poliittisesti ajattelun ja kokemuksen yhdistävän kudoksen, teorian ja praksiksen, ideat ja julkisen elämän. Kaikessa toteuttamiskelpoisessa pedagogiikassa on kysymys muusta kuin jo tiedetyn vahvistamisesta.”

“Tulee hetki, jolloin koneen toiminta muuttuu niin vastenmieliseksi että se sairastuttaa sinut, eikä sen käyttöön voi enää osallistua edes passiivisesti. Silloin pitää tarttua rattaisiin ja vauhtipyöriin, vipuihin ja laitteisiin, ja pysäyttää kone. Ja sen käyttäjille ja omistajille pitää kertoa, että ilman ihmisen vapautta kone ei pyöri enää koskaan.” – Mario Savio

Korkeakoulutuksen menettäessä kykyään vastustaa meneillään olevaa militarisoitumista, yhtiövallan vaikutuksen hallitsevuutta ja oikeiston hyökkäystä akateemista vapautta vastaan, opettajien, opiskelijoiden ja hallinnossa toimivien työntekijöiden on yhä vaikeampi kiinnittää huomiota ahdistaviin sosiaalisiin ja eettisiin kysymyksiin. Kansalaisten sitoutumattomuus luo jalansijaa kasvavalle kyynisyydelle ja yliopiston näkemiselle muuna kuin julkisena palveluna tilanteessa, jossa tiedetään yhä enemmän yhtiöiden korruptiosta, rahoitukseen liittyvistä väärinkäytöksistä ja järjestelmällisestä ahneudesta, ja vastaavasti nähdään että kriittisten kansalaisten demokratia on nopeasti korvautumassa hartaiden kuluttajien korvikedemokratialla, hiljaisilla “patriooteilla” ja taistelusotilailla. Uusliberalismin sanastossa julkinen luhistuu henkilökohtaiseksi ja henkilökohtaisesta tulee “ainoaa olemassa olevaa politiikkaa, ainoaa politiikkaa jolla on kouriintuntuva kohde tai emotionaalista vaikuttavuutta” (Comaroff & Comaroff 2000). Markkinat ensisijaistavat yksityiset intressit piilottaen julkiset kysymykset ja hävittävät kaikki julkisten palvelujen merkit ja sosiaalisuuden ja vastavuoroisuuden sitoumukset.

Tämä tarkoittaa sellaista hengenvaarallista käännettä yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa, joka vaarantaa ymmärryksemme demokratiasta perusoikeuksiemme ja vapauksiemme perustana ja vaatii keinoja, joilla voimme ajatella uudelleen korkeakoulutuksen merkityksen, tarkoituksen ja tulevaisuuden. Sosiaalisen vastuullisuuden, politiikan ja ihmiselämän kunnioituksen taustaa vasten tarkastellen korkeakoulutuksen tulee olla osa julkista sfääriä, joka antaa opiskelijoille mahdollisuuden laajaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja yhteiskunnan syvempien ongelmien käsittämiseen sekä kriittiselle dialogille välttämättömään eettiseen sanastoon ja tietojen ja taitojen hankkimiseen. Tälle tavoitteelle on olennaista sellaisten koulutuksellisten olosuhteiden kehittäminen, joissa opiskelijat oppivat yksilöllisinä ja sosiaalisina toimijoina tuntemaan vallan ja julkisen äänen käytön merkityksen ja oppimansa kriittisen tutkimisen osana laajempaa ymmärrystä siitä, mitä eläminen globaalissa demokratiassa tarkoittaa. Opiskelijoiden pitää oppia, kuinka ottaa vastuu omista ideoista, ottaa intellektuaalisia riskejä, kehittää kunnioitusta niitä kohtaan, jotka ovat erilaisia kuin he itse, ja kuinka ajatella kriittisesti muokatakseen niitä olosuhteita jotka vaikuttavat heidän osallistumiseensa yliopistoa laajemmassa demokraattisessa kulttuurissa. Kuten Eric Gould (2003, 225) on todennut, demokraattisella kasvatuksella on kolme tavoitetta:

“Ensinnäkin sen täytyy olla kasvatusta demokratiaan, oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta – ei voida olettaa että yhteiskunta olisi sellaisenaan oikeudenmukainen. Toiseksi demokraattisessa kasvatuksessa täytyy pohtia sekä keinoja että päämääriä. Kasvatuksen tulee lähteä ideoiden historiasta, pitkäkestoisista demokraattisista arvoista ja käytännöistä, jotka pitävät sisällään keskustelun ja kritiikin taidon sekä kyvyn sietää monitulkintaisuuksia. Ja kolmanneksi demokraattisen kasvatuksen pitää olla osa demokraattista sosiaalista prosessia, joka tarkoittaa paitsi toisten oikeuksien moraalista tunnustamista ja hyväksymistä myös rohkaisemista keskusteluun ja kritiikkiin. Lyhyesti sanoen yliopistokoulutus on demokraattista kasvatusta, koska se toimii liberaalin demokratian ja kapitalismin kulttuuristen ristiriitojen välittäjänä.”

Mutta tarvitaan muutakin kuin korkeakoulutuksen puolustamista elävänä kenttänä, jossa kehitetään ja varjellaan sekä demokraattisten arvojen ja militaristisen kulttuurin että demokratialle perustuvien ja sellaisten kilpailullisten ja itsekeskeisten yksilöidentiteettien välistä tasapainoa, joilla edistetään omia materiaalisia ja ideologisia etuja. Lisäksi tarvitaan muuta kuin kyseenalaistamisen kulttuurin määrittelemistä nuorten ihmisten kasvatuksen kaikkein tärkeimmäksi pedagogiseksi seuraukseksi.

Ottaen huomioon kriittisiin pedagogeihin vuoden 2001 syyskuun 11. traagisten tapahtumien jälkeen kohdistuneet hyökkäykset, ja Bushin hallinnon ja sen erilaisten ei-uskonnollisten ja uskonnollisten liittolaisten korkeakoulutukseen kohdistama konservatiivinen takaisku, poliittisesti on tärkeää puolusta kaikkia yliopisto-opettajia julkisina intellektuelleina, jotka tekevät korvaamattoman palveluksen kansakunnalle. Näin ei tehdä professionalismin nimissä, vaan sen julkisen hyödyn vuoksi, jonka tällaiset intellektuellit sekä heidän jäntevä oppineisuutensa ja pedagogiset mallinsa tarjoavat opiskelijoille. Sellaiset tutkijat kuin Howard Zinn, Noam Chomsky, Stanley Aronowitz, Edward Said, Judith Butler sekä edesmenneet Pierre Bourdieu ja Jacques Derrida ovat puolustaneet ajatusta, jonka mukaan intellektuellien on luotava uusia politiikan tekemisen tapoja panostamalla yhtäällä senkaltaisiin pedagogisiin strategioihin, joissa korostetaan leppymätöntä auktoriteetin ja vallan väärinkäytön kritiikkiä, ja toisaalla mahdollisuuksien diskurssia, jolla sitoudutaan performatiivisesti tulevan demokratian lupaukseen. Kaikki edellä luetellut julkiset intellektuellit ovat patistaneet tutkijoita käyttämään kykyjään ja tietojaan murtautuakseen ulos yliopiston mikrokosmoksesta, yhdistämään oppineisuutensa sitoutumiseen ja “ryhtymään kestävään ja tarmokkaaseen yhteydenpitoon ulkomaailman kanssa (erityisesti ammattiliittoihin, ruohonjuuritason liikkeisiin ja yhden asian aktivistiryhmiin) sen sijaan, että tyytyisivät skolastisen maailman samalla kertaa intiimeihin ja viimeisiin, ja aina hieman epärealistisiin ‘poliittisiin’ taisteluihin” (Bourdieu 2000, 44).

Organisoituminen sotateollis-akateemista kompleksia vastaan vaatii yhteiskunnassa vallitsevien militarististen, ideologista sopeuttamista sekä pääoma- ja markkinavaltaa painottavien ajattelutapojen kritiikkiä. Haasteena on hahmottaa uudelleen käsitys korkeakoulutuksesta ja sen yhteyksistä sekä yhteiseen hyvään että uuteen demokraattisen politiikan malliin. Demokratia edellyttää valistunutta kansalaisuutta ja jossain määrin jaettua käsitystä siitä, mitä merkitsee sellaisten mahdollisuuksien, tiedon muotojen, arvojen, identiteettien ja sosiaalisten suhteiden laajentaminen ja syventäminen, joiden puitteissa demokratiaa opitaan ja koetaan. Osaltaan tämä korostaa tiedostamisen ja vastuun merkitystä oppimiselle ja yhteiskunnalliselle toiminnalle ja osaltaan sitä, että osana normatiivista tehtäväänsä pedagogiikka tarjoaa opiskelijoille edellytykset tiedostaa “onnettomuudesta ja inhimillisestä kärsimyksestä vastuullinen sosiaalinen järjestys ja velvollisuus auttaa hädänalaisia” (Bauman 2000, 215).

Kaikkein tärkeimmät korkeakoulutusta koskevat haasteet eivät ole luonteeltaan teknisiä, välineellisiä, taloudellisia tai sotilaallisia. Tosiasiassa kaikkein suurin haaste koskee kollektiivista tavoitetta kehittää politiikkaa, joka ylittää kansallisvaltion ja tekee yliopistosta uudelleen julkisen sfäärin, jossa pystytään kohtaamaan niiden globaalien ongelmien suunnaton määrä, jotka tuottavat tarpeetonta inhimillistä kärsimystä, törkeää epäoikeudenmukaisuutta, syrjäytettyjen ryhmien meneillään olevaa hyväksikäyttöä, nopeasti kasvavan kertakäyttöihmisten joukot, lisääntyvää sosiaalista ulossulkemista ja autoritaarisuuden uusia muotoja. Korkeakoulutus on moraalista ja poliittista toimintaa, jossa on taisteltava kaikkia dogmaattisuuden muotoja vastaan, sitouduttava kaikkein merkittävimpiin inklusiivisen demokratian periaatteisiin, harjoitettava ankaraa itsekritiikkiä ja luotava tulevaisuuskuva, jonka pohjalta opiskelijat voivat toimia valistuneina, kriittisinä kansalaisina aktiivisesti osallistuen sekä hahmottaen ja halliten maailmaa, jossa otetaan vakavasti kasvatuksen ja demokratian suhde.

Mikäli yliopistoissa korostetaan valistuksen diskurssia, etiikkaa ja visiota sekä militarisoitumisen, poliittisen ortodoksian ja markkinafundamentalismin ylittävää demokraattista politiikkaa, tutkijoiden ja heidän liittolaistensa on tärkeää taistella taatakseen vakinaiset työpaikat, muuttaakseen määräaikaisuudet vakinaisiksi toimiksi, laajentaakseen osa-aikaisten etuisuuksia ja ottaakseen vallan opettajille ja opiskelijoille. Vakinaisten työsuhteiden suojelu tarkoittaa akateemisen vapauden varjelemista, kunnon palkkoja ja asemaa yliopiston hallinnossa. Heikosta opettajakunnasta tulee ilman oikeuksia ja valtaa oleva opettajisto, jota hallitaan pelolla, eikä niinkään jaetuin velvollisuuksin. Se altistetaan työvoiman väärinkäytön taktiikoille, lisääntyville työmäärille, vuokratyön käytölle ja erimielisyyksien tukahduttamiselle. Osa-aikaisille täytyy antaa mahdollisuus päästä irti työsuhteisiin liittyvästä hyväksikäytöstä ja saada lyhyessä ajassa vakituisen työ siihen kuuluvin eduin ja mahdollisuuksin vaikuttaa työn hallintaan. Nyky-yliopistoissa valta on hallinnolla, jota kontrolloivat säätiöt ja asiamiehet; valta on siirretty pois niiltä, jotka tosiasiassa tekevät työt – siis opetushenkilökunnalta, toimistotyöntekijöiltä ja opiskelijoilta. Taistelussa yhtiövaltaa, yhdenmukaistamista ja militarisoitumista vastaan on kiinnitettävä huomio tutkinto-opiskelijoiden työolosuhteisiin; he tosiasiassa muodostavat palvelutyöntekijöiden alipalkatun, ylityöllistetyn armeijan, jolla ei ole minkäänlaista todellista valtaa eikä etuisuuksia.

Vastaavasti kysymys siitä, mitä eettisellä tutkimuksella tarkoitetaan täytyy ymmärtää poliittiseksi ja valtaa koskevaksi kysymykseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että kieltäydytään yhteistyöstä epädemokraattisten voimien kanssa, joiden tähtäimenä on yhtiöittää yliopiston toimintoja, hiljentää tutkijat, erottaa tekemisen erinomaisuus tasa-arvon periaatteesta ja militarisoida tieto. Nykyiset yliopistoon kohdistuvat paineet vievät sitä poispäin perinteisistä velvollisuuksista opettaa opiskelijoille kriittistä ajattelua, itseä koskevan tiedon liittämistä itseä laajempiin sosiaalisiin yhteyksiin, ottamaan riskejä, kehittämään sosiaalista vastuuntuntoa ja oppimaan, kuinka virallinen valta tehdään tilivelvolliseksi.

Yliopisto-opettajien haaste on rakenteellinen ja ideologinen. Rakenteelliselta kannalta opettajien, opiskelijoiden ja toimistohenkilökunnan täytyy organisoitua ammattiliitoiksi voidaan panna kampoihin kasvavalle sotateollis-akateemiselle kompleksille. Yliopistoilla on valtavia voimavaroja, jotka voidaan mobilisoida opettajien sortamiseksi ja toimistotyöntekijöiden hyväksikäyttämiseksi. Lisäksi niillä voidaan estää opiskelijoiden oikeus kunnolliseen kasvatukseen. Kun taistellaan tällaista voimaa vastaan, työntekijöiltä ja opiskelijaliikkeeltä vaaditaan joukkovoiman käyttöä, jolla vaikutetaan yliopiston hallintaan. Tällaiset joukkoliikkeet voivat yhdistää voimansa paikallisten toimijoiden kanssa, liittyä kansallisiin ja kansainvälisiin organisaatioihin kehittäen monimuotoisia strategioita, joilla yliopistot otetaan uudelleen haltuun yhtiöiltä ja muutetaan militarisoitumista, heikkoa kansalaisuutta ja imperiumin rakentamista kannattavien yksityisten ja julkisten voimien suunta. Haluan korostaa monimuotoisen tilanteeseen puuttumisen tarpeellisuutta, joka lähtee ainelaitosten haltuun ottamisesta ulottuen näitä laajempien tiedekuntarakenteiden organisoimiseen. Parhaimmillaan opettajien ja opiskelijat pitäisi yhdistyä voidakseen puhua yhdellä äänellä ja käyttääkseen kollektiivista valtaa.

Olennainen kysymys koskee opettajien mahdollisuuksia käyttää tietojaan ja taitojaan tiedostamaan yhtiö- ja sotilaallisten arvojen, identiteettien ja käytäntöjen luoma tilanne, jossa aliarvioidaan kriittistä oppimista ja heikennetään käypiä poliittisen toimijuuden mahdollisuuksia. Viime vuosina kampuksilla ja niiden ulkopuolelle tapahtuva aktivismi on poikinut monia opiskelijatapahtumia, joissa on vastustettu niin hikipajoja kuin yliopistojen lisääntyvää militarisoitumista. Tämä liikehdintä tarjoaa esimerkkejä kollektiivisesta toiminnasta, jolla vastustetaan yhtiöiden yhä lisääntyvää erkaantumista perinteisestä politiikasta ja julkisista velvoitteista ja samalla kieltäydytään oikeiston yrityksistä “korvata poliittinen itsenäisyys markkinoiden itsenäisyydellä ikään kuin markkinoilla olisi oma moraali ja tahto” (Comaroff & Comaroff 2000, 332). Samuel Weberin käsityksen mukaan tässä siirtymässä näyttää olevan kysymys “julkisiin palveluihin yleensä ja yliopistoihin ja kasvatukseen erityisesti liittyvien sosiaalisten arvojen perustavanlaatuisesta poliittisesta uudelleen määrittelystä” (sit. Simon 2001).

Opettajakunnan haasteena on oppia tästä opiskelijoiden liikehdinnästä niin paljon kuin mahdollista sen taistelun syventämisestä ja laventamisesta, joka koskee sellaisten pedagogisten lähestymistapojen ja sosiaalisten liikkeiden kehittämistä, joita voidaan käyttää jäsentämään toisaalta korkeakoulutuksen julkisten arvojen ja yhtiöiden edustaman kaupallisten arvojen näkemyksellistä jännitettä, ja toisaalta hyvinvointivaltiota, julkisia palveluja ja julkista hyvää koskevia hyökkäyksiä vastaan käytävää taistelua. Mikäli yhtiöiden ja militaristisen kulttuurin valta aiotaan kyseenalaistaa, kasvattajien on otettava huomioon yhteisöjen apu sekä erilaisten intressien, säätiöiden, sosiaalisten liikkeiden ja muiden voimavarojen käyttö varmistaakseen julkisten yliopistojen riittävä rahoitus, jottei niissä tarvitse kallistua yhtiöiden sponsorointiin tai puolustus- ja suojeluviranomaisilta ja sotateollisuudelta tulevaan rahaan.

Julkisina intellektuelleina tutkijat voivat oppia edellä mainitun kaltaisista kamppailuista luomalla yliopistosta vireän kriittisen oppimisen ja ehdottoman pedagogisen ja poliittisen vastarinnan tyyssija; paikka jossa opiskelijat pystyvät ymmärtämään, mikä on totta, oikein, vastuullista, merkityksellistä ja mahdollista paitsi henkilökohtaisen menestymisen kannalta myös osana elävän demokratian puolesta käytävää taistelua. Hallitsevan järjestyksen valta piilee talouden lisäksi ideoiden ja kulttuurin alueella. Siksi intellektuellien täytyy ottaa kantaa, puhua julkisuudessa ja mennä mukaan vaativaan työhön, jolla paljastetaan yhtiökulttuurin opettamista ja oppimista koskevat loukkaukset.

Intellektuellien tulee suunnata opetustaan sosiaaliseen muutokseen, kytkeä oppiminen julkiseen elämään, linkittää tieto vallan toimintaan ja sallia ihmisoikeuksia ja niiden loukkauksia koskevat monimuotoiset kysymykset kriittisessä ja avoimeen ajatustenvaihtoon perustuvassa opetuksessa. Tämä tarkoittaa myös astumista ulos luentosalista ja työskentelemistä muiden kanssa sellaisten julkisten tilojen luomiseksi, joissa on mahdollista paitsi “muuttaa ihmisten nykyhetkeä koskevia ajattelutapoja, myös rohkaista heitä tekemään asioita toisin” (Guinier & Smith 2002) sekä yhdistää kriittinen mielikuvitus julkisessa tilassa tapahtuvan aktivismin mahdollisuuteen. Pedagogiikka on raja-alue, jolla opiskelija kykenee kohtaamaan eettisesti ja poliittisesti ajattelun ja kokemuksen yhdistävän kudoksen, teorian ja praksiksen, ideat ja julkisen elämän. Kaikessa toteuttamiskelpoisessa pedagogiikassa on kysymys muusta kuin jo tiedetyn vahvistamisesta; pedagogiikassa vavisutetaan tavanomaista ajattelua kestävän teoreettisen analyysin voimalla. Yrityksenä liittää kritiikin maailmallinen alue demokraattisiin arvoihin, jotka mahdollistavat tämän kritiikin, pedagogiikassa kieltäydytään pitämästä teoriaa päämääränä itsessään olettamalla, että siinä sosiaaliset ongelmat voidaan ymmärtää “kiistämättä niiden ilmenemistä valtioelämässä” (Brenkman 2000,130).

Tällaisen kritiikin ja vastarinnan hengessä kasvattajien on murtauduttava ulos siitä, mitä Pierre Bourdieu (1999, 26) kuvasi “uudenlaiseksi uskoksi uusliberalismin teoreetikoiden vakuuttelemaan historialliseen vääjäämättömyyteen” voidakseen “keksiä uusia kollektiivisen politiikan muotoja”, joilla he pystyvät vastustamaan yhtiö- ja sotilasvallan etenemistä ja ajattelemaan terrorismia vastaan käytävän sodan ja kaikkialle arkipäivään ulottuvan järjestyksenpidon ja tarkkailun tuolle puolen, joiden loppua ei ole näkyvissä. Tämä ei tule olemaan helppo tehtävä, mutta se on välttämätön jos demokratia aiotaan voittaa takaisin finanssimarkkinoiden vallalta, hillittömän kapitalismin darwinistisilta arvoilta ja niiltä ideologisilta ja aineellisilta voimilta, jotka kiidättävät kansallisen turvallisuusvaltion kasvavaa voimaa. Tutkijat voivat antaa panoksensa tähän kamppailuun muun muassa puolustamalla julkisen elämän laatua tuottavaa korkeakoulutusta ja sellaista opetusta, jossa demokratian arvot asetetaan kaupallisten arvojen edelle, sekä taistelemalla kollektiivisesti ammattiliitoissa sellaisten institutionaalisten ja ideologisten edellytysten puolesta, jotka ovat välttämättömiä opettajien ja opiskelijoiden varustamiseksi siviilirohkeutta ja sitoutuneen kriittistä kansalaisuutta edellyttävillä kyvyillä. John Dewey väitti kerran, että “demokratian täytyy syntyä uudelleen jokaisessa sukupolvessa ja kasvatus on tämän prosessin kätilö” (sit. Hollander 2000). Elämme sellaista aikaa jolloin kasvatuksen pitää syntyä uudelleen, mikäli demokratia aiotaan säilyvän Yhdysvalloissa ja maailmassa yleensä.

Ja pelissä on muutakin kuin korkeakoulutuksen ja julkisen hyvän välisen suhteen määrittelyn legitimaatiokriisi, vaikka tätäkään ei sovi aliarvioida. Olennaista on tiedostaa, että juuri sillä hetkellä, kun Yhdysvalloissa tarvitaan kipeästi kriittistä ajattelua, valistunutta dialogia ja tiukkaa tilivelvollisuutta, nämä kansalaisuuden arvokkaat osatekijät ovat yliopistoissa niiden äärioikeistolaisten hyökkäyksen kohteena, jotka pitävät näitä kansalaisuuden käytäntöjä epäamerikkalaisina osoittaen näin syvää vihaa demokratian perusperiaatteita kohtaan. Lisäksi on tiedostettava, että korkeakoulutuksella menee huonosti laukkaavan uusliberalismin kontekstissa jossa julkisia palveluja myydään ja kaikki tavaraistamattomat demokraattiset arvot alistetaan markkinadiktatuurille. Korkeakoululaitos ei myöskään pärjää kansallisen turvallisuusvaltion ylideterminoituja suunnitelmia vastaan vaihtaa yksilönvapaudet, ellei peräti demokratiaa itseään, yksilön turvallisuuteen ja henkilökohtaiseen suojaan kotimaassa sillä aikaa kun demokratiaa levitetään siekailemattomasti ulkomaille miehityksin, pommein ja korkean teknologian asein.

Jos yliopistojen ongelmia koskevien ratkaisujen halutaan olevan tehokkaita, niitä ei voida erottaa rikkaiden ja köyhien välisen epätasa-arvon kasvusta kaikkialla maailmassa. Tällaista hurjistunutta kapitalismia täytyy uhmata niin kotimaassa kuin muualla monilla tavoilla, ideologisesti, kulttuurisesti, taloudellisesti ja poliittisesti. Stuart Tannock (2006, 50) on oikeassa vaatiessaan, että “[m]ikäli haluamme luoda kattavan käsityksen siitä, miten korkeakoulutus voisi palvella julkista hyvää, meidän täytyy … tehdä selväksi, että puhuessamme epätasa-arvosta, ajattelemme maailmanlaajuisesti. Ja vaikka tätä on vaikea käsitteellistää, meidän täytyy sisällyttää käsitykseemme ‘julkisesta’ ja ‘julkisesta hyvästä’ yliopistokoulutuksen saaneet ja ne, joilla sitä ei ole kaikkialla, ei vain omassa maassamme.” Kasvattajien ja muiden tulee organisoitua kollektiivisesti vastustamaan yliopistojen hiipivää yksityistämistä, tehdä loppu enemmän ja vähemmän koulutettujen palkkaeroista, suojella akateemista vapautta, säilyttää vakituisten virkojen vahvat työehdot, saattaa osa-aikaisten tutkijoiden kasvava armeija vakituiselle virkauralle, puhua sitoutuneen oppineisuuden puolesta, tehdä kriittisestä kasvatuksesta keskeinen tapa ymmärtää luokkahuoneessa tapahtuvaa opetusta ja oppimista, ja luoda kansainvälinen organisaatio puolustamaan kaikkea koulutusta julkisena hyvänä, joka on olennaista globaalin demokratian todelliselle tarkoitukselle.

Yhtä tärkeää on muuttaa militarisoitumista ja Irakin sotaa vastustava kamppailu korkeakoulutusta demokraattisena projektina puolustavaksi taisteluksi. Yksi mahdollisuus on vaatia korkeakoulutukseen pääsyä kaikille niille tässä maassa, jotka haluavat tällaisen koulutuksen. Jos Yhdysvaltain hallitus pystyy syytämään miljardeja dollareita aseisiin ja sotaan, joka on tehnyt maailmasta entistä epädemokraattisemman paikan, se varmasti kykenee omaksumaan lunastuspolitiikan jakamalla puolustusmenot uudelleen kasvatuksellisiin tarpeisiin; tarjoamaan avustuksia, apurahoja ja korottomia lainoja jokaiselle yhdysvaltalaisopiskelijalle, joka kelpuutetaan tällaiseen apuun. Tällainen vastarinta vaatii sellaista uutta poliittista keskustelua, jossa valta otetaan vakavasti, ymmärretään politiikka kritiikiksi ja mahdollisuudeksi, käsitetään demokratia progressiiviseksi ja jatkuvaksi kamppailuksi, ja rakennetaan sosiaalisista liikkeistä sellaisia organisatorisia voimia, jotka tekevät sisällöllisesti toteuttamiskelpoista politiikkaa. Tämä saattaa kuulostaa erityisen utopistiselta laajalle levinneen kyynisyyden ja toivottomuuden aikana; silti toivo kuuluu sekä yhdistyvän toimijuuden ja sosiaalisen vastuun että sellaisen tulevaisuuden tähtäävän kuvittelun ennakkoehtoihin, jossa ei toisteta tätä päivää.

Yhdysvaltalaiseen korkeakoulutukseen ja vapauteen kohdistuu nykyisin kolme uhkaa. Militarisoitumisen kannalta korkeakoulutus tarjoaa identiteettejä, subjektipositioita, tietoa, inhimillisiä resursseja ja oikeutusideologioita, jotka asettavat sen kansallisen turvallisuusvaltion puristukseen. Yhtiöitymisen näkökulmasta yliopisto on bisnesmaailman apulainen, mikä näkyy korkeakouluoppimisen uudelleen sijoittamisena parhaimmillaan joko koristeelliselle paikalle, vapauttaen sen minkäänlaisesta kriittisestä kasvatuksesta, tai välineelliseen asemaan, ja huonoimmillaan tehden siitä jonkinlaista treenaamista. Periaatteellisen konservatismin karikatyyrinä uusi ideologinen fundamentalismi, niin poliittisessa ja taloudellisessa kuin uskonnollisessa muodossaan, näkee demokratian vajeeksi, ja yliopiston terrorismin vastaisen sodan heikoksi lenkiksi sekä esteeksi päästä irti kaikista valistuksellisen järjen rippeistä – kritiikin, keskustelun, ajattelevaisuuden, vastuullisuuden ja arvostelukyvyn perinteestä – liputtaakseen esteetöntä amerikanismia.

Kaikki edellä esitetyt epädemokraattiset ideat ja sosiaaliset liikkeet myötävaikuttavat siihen, mistä Hannah Arendt (1983, 4–5) kerran puhui “pimeinä aikoina” – aikakautena, jona julkinen alue on menettänyt “valaisemisen voiman”. Aito politiikka alkaa hävitä ihmisten menettäessä järjestelmällisesti ne vapaudet ja oikeudet, jotka antavat heille mahdollisuuden puhua, toimia ja vastustaa, sekä harjoittaa yksilöllisiä oikeuksiaan tehdä vastarintaa ja jaettua kokemustaan kollektiivisesta vastuusta. Vaikka korkeakoulutus on vain yksi alue, se on kuitenkin yksi tärkeimmistä institutionaalisista ja poliittisista paikoista, missä muokataan demokraattista yksilöllisyyttä ja kerätään kokemuksia demokraattisista suhteista sekä tunnistetaan epädemokraattinen vallankäyttö ja kritisoidaan sitä. Se on myös yksi ainoista jäljellä olevista paikoista, missä nuoret ihmiset voivat ajatella kriittisesti ammentamaansa tietoa oppien arvoja, mitkä eivät pelkistä kansalaisuuden velvoitteita kuluttajuudeksi tai kansallisen turvallisuusvaltion määräyksiksi, ja kehittää todellisen demokratian instituutioiden ja sosiaalisten suhteiden puolustamiselle välttämättömiä käsitteitä ja taitoja.

Kuten Arendt vaati, merkityksellinen käsitys politiikasta ilmenee vain silloin, kun on olemassa konkreettisia paikkoja ihmisten puhua, ajatella kriittisesti ja harjoittaa empatian, arvostelun ja sosiaalisen vastuullisuuden kykyjään. Sellaisissa olosuhteissa yliopisto, uskollisena julkiselle demokraattiselle tehtävälleen, tarjoaa “kaiken toivon mahdollistamaa toivoa” (Bauman 2005, 151) luoden samalla tilan sekä vastustaa nyt elettäviä “pimeitä aikoja” että pitää yllä demokratian kannalta välttämättömiin yhteiskunnallisiin taisteluihin taottua tulevaisuuskuvaa.

* Olen suomentanut tämän tekstin kirjoittajan luvalla teoksen Giroux, Henry A. (2007) The University in Chains. Confronting the Military-Industrial-Academic Complex (Paradigm Publishers) neljännestä luvusta (ss. 200–211).

Asiasta kirjoittaa myös Chris Newfield otsikolla Korkeakoulutus kaupan Suomen Le Monde dilpomatiquessa.

Suomalaista tilannetta kuvaa Heikki Patomäki tekstissään Alistumisen etiikka.

Julma, ihana maa

Suomi on julma maa täynnä julkista tyhmyyttä. Perustuloa vastustavat puolueet kautta linjan, paitsi vihreät. Populismin lisäksi vastustavat kannat perustuvat virheellisille käsityksille. Tätä voi vain ihmetellä, vaikka tietoa asiasta olisi. Jos Timo Soini jätetään laskuista kreisein väite tulee Keskustakristillisetdemaritkokoomus-puolueesta: perustulo laiskistaa, varsinkin nuoret. Niinpä. On parempi pitää yllä KELAn tulonsiirtomyllyä kuin pyrkiä vähentämään byrokratiaa ja sen luomaa kyykytysmentaliteettia. Byrokratiahan ei tunnetusti maksa mitään kuten ei sekään, että ihmiset käyvät nöyrtymässä milloin missäkin luukulla.

Hiukan vastaavalta pohjalta on keskusteltu myös koulujen kesälomien pituudesta, porrastamisesta jne. Kellään ei ole tullut mieleen ajatella kouluvuoden lyhentämistä, koska se ei ole tullut kenellekään mieleen, koska se laiskistaa koululaiset entisestään, ja koska se on pahasta työelämän tarpeille, kilpailukyvylle ja kansantaloudelle, vaikka se olisi oletettavasti hyväksi lapsille, virallisille oppimistuloksille, lasten mielenterveydelle ja yleiselle elämänilolle.

Ja konsulttiaivoisille talousguruille tahdon sanoa: pitkä kesäloma virkistäisi sisämarkkinoita luoden uusia bisnesmahdollisuuksia hoitotyölle kesäleireinä, harrastusten ohjaamisena yms. Mutta Suomessa elämästä ei saa selvitä “helpolla”, ei paljon helpommalla kuin pettuleipää purreet Säkkijärven mummot, eikä luovuutta saa näköjään käyttää sosiaalisen elämän, vain huipputeknologian kehittämiseen. “Liikkumisessa, valokuvaamisessa, ompelemisessa, taikinan sekoittamisessa ja monissa muissa valinnaisten taito- ja taideaineiden toimissa on valtava ihmistä lataava voima”, väittää koulun nykyistä tuntijakoa vastustava mielipidekirjoittaja (HS 15.8.2007). Mutta se ei paljon paina, kun kauppa- ja teknologiapolitiikalla lisätään globaalia kilpailuetua, jolla kuulemma sitten kustannetaan vaipat vauvoille ja vaareille.

Suomi on ihana maa täynnä yksityistä sankaruutta. Ja siksi nyt tosiasiassa kiinnostaa se, pystyykö Jere sanomaan “ei”. Vastus ei ole vähäisempi kuin kunkku alkoholi & muu kama. Ja tietysti on mielenkiintoista seurata, lopettaako Teemu huipulla, vai lähteekö vielä, 15 vuoden jälkeen, rämpimään vuodeksi rapakkoon? Toivon molempien tekevän oikein, eli lopettavan.

Wikipedian deletionistit ja inklusionistit

Kun Linus Torvalds vuonna 1991 julkaisi “kumouksellisen” käyttöjärjestelmän idun keskustelupalstalle pyytäen porukkaa osallistumaan, syntyi nykyisin laajalti tunnettu vapaa Linux-käyttöjärjestelmä. Vastaavasti Jimmy Walesin ja Larry Sangerin perustaessa Wikipedian vuonna 2001, syntyi ensimmäinen vapaasti muokattava tietosanakirja. Mutta molemmat innovaatiot synnyttivät myös jotain yleisempää. Osiltaan ne edistivät ajatusta, jonka mukaan “informaatio haluaa olla vapaata” ja verkkosovellukset kuuluvat kaikille. Hakkerikulttuurissa ohjelmistoja on pidetty matemaattisten kaavojen tapaan yhteisön yhteisomaisuutena, jolla on tekijänsä, joka mainitaan, mutta ei omistajaa, joka kontrolloi. Periaatteen muotoili alfa-hakkeri Richard M. Stallman jo 80-luvulla: käännetty copyright eli copyleft (kuten Linuxin GPL-lisenssi tai Wikipedian GFDL-lisenssi) antaa kaikille oikeuden levittää ja muokata copyleftattua informaatiota, kunhan edelleenlevitetty versio on myös copyleftattu.

Wikipediaa ja Linuxia yhdistää, että joukot pääsevät vaikuttamaan niiden sisältöön ja kehitykseen. Mutta onko näissä joukkojen tekemissä kontribuutiossa jokin oleellinen ero? Mikä erottaa digitaalisen ohjelman kirjoittamisen ja diskursiivis-semioottisen informaation eli Wikipedia-artikkeleiden kirjoittamisen ja muokkaamisen toisistaan? Kun kehittäjä lähettää koodinpätkän Torvaldsille parannuksena, Torvalds arvioi, toimiiko ohjelma muutoksen jälkeen paremmin. Kun muokkaaja muuttaa Wikipedia-artikkelia, arvioi periaatteessa koko lukijoiden joukko, paraniko artikkeli. Kuten arvata saattaa, ohjelmiston paranemisen arvioiminen on yleensä helmpompaa kuin tietosanakirja-artikkelin paranemisen arvioiminen. Wikipedian paranemisen arvioimisessa ei ole kysymys jonkin tietyn koodausyhdistelmän toimivuudesta, vaan maailmankuvallisista, epistemologisista ja valtaan liittyvistä kiistoista.

Sisään vai ulos?

Kaksi merkittää wikipedian filosofiaa ovat “deletionismi” ja “inklusionismi“. Deletionisteille näyttää olevan tärkeää luoda wikipediasta ennen kaikkea “luotettava” sanakirja, “deletionists hold the point of view that deleting poor articles is the only True Way”. Inklusionistit ovat wikipedistejä, jotka korostavat Wikipedian “vapautta”, ja “favor keeping and amending problematic articles over deleting them.” Näiden lisäksi on syntynyt koko joukko muita näkökantoja ja suuntauksia, jotka yhdessä muodostavat wikifilosofian.

Yleisesti Wikipedia-filosofiat perustuvat kolmen perusperiaatteen tulkintaan. Nämä periaatteet ovat “tarkistettavuus”, “ei uutta tutkimusta” (NOR) ja “neutraali näkökulma (NPOV). Tarkistettavuus tarkoittaa, että Wikipediassa julkaistavien väitteiden tulee olla “ennestään hyvämaineisen julkaisijan julkaisemia” ja että artikkelissa viitataan näihin julkaisuihin. NORin mukaan wikipediassa ei pidä julkaista muokkaajien omia uusia tutkimustuloksia, vaan seikkoja, jotka on julkaistu jo aiemmin. Käytännössä nämä kaksi periaatetta täydentävät toisiaan. Wikipedian kolmas kulmakivi on neutraali näkökulma (NPOV): “Artikkelit eivät ota kantaa siihen mikä näkökulma tai mielipide on oikea, vaan esittävät kaikki merkittävät näkemykset reilusti ja tasapuolisesti”. Neutraalia näkökulmaa on hankala arvioida. Jotkut saattavat määritellä sen Valistuksen kantilaista käsitystä mukaisesti yleisen ja yhtäläisen järjen universaaliksi käytöksi, mutta kuten viimeisen vuosisadan aikana esitetty kritiikki on osoittanut, tällaisen näkökulman olettaminen on hyvin ongelmallista. Sen näennäisen neutraaliuden tai jopa objektiivisuuden on katsottu kätkeneen monia epäreiluja painotuksia (paternalistisia, sovinistisia, kolonialistisia jne.). Ja vaikka NPOV-periaatteeseen nojaava Wikipedia on ilmeisen laajakatseinen, ei sekään ole kokonaan puolueeton. Kaikkien näkökulmien julkaiseminen vapaasti on tuhoisa sellaisille yhteisönormeille, joissa tiettyjen asioiden tuntemista pidetään haitallisena. Tyypillisesti esimerkiksi seksuaalisuuteen tai uskonnollisiin väitteisiin liittyvät tiedot voidaan kokea yhteisöä hajottavina. Neutraali näkökulma ei kuitenkaan enää voine merkitä universaalia näkökulmattomuutta, vaan tiedon avoimuutta ja pluralismia.

Ajatellaan esimerkkinä NORin ja tarkistettavuuden periaatteita. Kun maailmalla tapahtuu jotain hätkähdyttävää, esimerkiksi huomattava mielensoitus (Smas Asem Kiasmalla ks.) tai väkivallanteko (Virginian yliopiston joukkomurha, ks.) on Wikipedia usein nopea ja sangen tasapainoinen lähde asioista. Miksi? Esimerkiksi Smash Asem -mielenosoituksen kohdalla kaikilla tiedostusvälineillä oli oma syynsä värittää tapahtunutta, kun taas Wikipediassa selkeät provokaatiot karsiutuvat pois. Mutta voidaanko tällainen artikkeli hyväksyä, koska siitä ei (vielä, tai ehkä koskaan) ole olemassa “ennestään hyvämaineisen julkaisijan julkaisemia” artikkeleja, kirjoja tai kuvia? Sama koskee esimerkiksi nousevia taiteilijoita tai muita kykyjä koskevia artikkeleita. Milloin heistä on riittävästi lähdemateriaalia olemassa, etenkin jos he ovat poliittisesti tai muuten kiistanalaisia?

Äärimmäinen deletionismi voi johtaa Wikipediaan, joka on “vain” kollektiivisesti tuotettu kopio olemassaolevasta kirjallisuudesta. Jos tarkistettavuus (esimerkiksi “hyvämaineisuus”) tulkitaan esimerkiksi länsimaisten luonnontieteellisten ja liberaalien ihanteiden noudattamiseksi, deletionismi voi kaventaa Wikipediassa esiintyvän tiedon laatua entisestään. Äärimmäinen inklusionismi huomauttaisi tähän, että Wikipedian todellinen potentiaali vapaana tietosanakirjana voidaan saavuttaa vain, jos sen annetaan kehittyä suuntaan, jossa vastaan voi tulla myös ei-länsimaisia ja vähemmän tunnettuja, tai kokonaan uusia tiedon muodostamisen tapoja. Eikö Wikipedian vahvuus olisi kuitenkin juuri kollektiivinen ja reaaliaikainen tiedon muokkaaminen, jossa toinen toistemme kirjoittamisia opiskellen ja parantaen teemme jotakin vielä olemassaolematonta? Kuten kriittinen kirjastotyöntekijä Anthony Pash blogissaan kirjoittaa: “Vaihtoehtoiset uutiskirjeet, lehdet ja pienet riippumattomat kustantamot julkaisevat suuren määrän käyttökelpoista informaatiota joka jää käyttämättä yksinkertaisesti siksi, että painotamme niin paljon vertaisarvioituja ja muita ‘auktorisoituja’ lähteitä. Menettelemme näin koska emme luota opiskelijoiden itse löytävän luotettavaa ja puolueetonta informaatiota. Ongelma on siinä, että ellemme auta heitä tekemään näitä päätöksiä itse, kohtelemme heitä kuin heikkoja ja riippuvaisia lapsia.”

Wikistemologia

Kysymys on tärkeä ennen kaikkea sellaisten Wikipedian sisarprojektien kuin Wikiyliopisto kannalta, ja liittyy Wikipedian tieto-oppiin: jatkaako Wikipedia länsimaisen rationalismin perinnettä, kasautuvan tiedon ihannetta vai säilyykö siinä mahdollisuus jonkin uuden, vielä tuntemattomien tietorakenteiden jne. avautumiseen? Osaltaan tässä on kysymys myös Wikipedian potentiaalista: vapaan tietosanakirjan ei tarvitse olla deletionistinen (toisin kuin perinteisen tietosanakirjan), mutta otetaanko tämä potentiaali käyttöön, pidetäänkö ovi avoinna, vaikkei ehkä tarkkaan tiedetä, minne se vie? (Vrt. tutkimukset, joiden mukaan kännykkä/netti-sukupolvi muistaa huonommin syntymäpäiviä, puhelinnumeroita yms.)

Maailmankuvallisesta näkökulmasta Wikipedian kehittämisessä on kysymys länsimaisen ja “muun maailman” välisestä suhteesta. Onko Wikipedia eräs länsimaisen ajattelun uusi uljas ulottuvuus, jota perustellaan kolonialistisesta perinteestä tutuin fraasein muiden auttamisena ja tiedon jakamisena (tietystä suunnasta) ottamatta huomioon sitä, että “muut” eivät ehkä halua “apua” eivätkä tyydy siihen, vaan katkaisevat tarjotut tieto/valta -siteet luoden omat käytäntönsä? (Tässäkin suhteessa tärkeää on eri kielisten Wikipedioiden vertaileva tutkimus, eli mitkä teemat painottuvat missäkin?)

Tätä valtaa ja tasa-arvoa koskeva teemaa voidaan lähestyä tiedon ja vallan yhteenkietoutumista tutkineen Michel Foucault’n ‘metodin’ avulla. Jos jotakin – esimerkiksi frenologiaa, oppia kallonmuodon ja älyn yhteydestä – pidetään totena, sillä on vaikutuksia valtaan ja politiikkaan. Vastavaasti jos vaikkapa jokin uskonnollinen suuntaus käyttää valtaa, sillä on vaikutuksia siihen, mitä pidetään totena, tietämisen arvoisena tietona (esimerkiksi koulujen opetussuunnitelmissa ja sitä tietä ihmisten elämissä). Näitä Wikipedian tieto/valta-asetelmia pitäisi tutkia esimerkiksi kysymällä, millaisia valta-efektejä deletionistisella tietokäsityksellä on ja millaisia tieto-efektejä deletionistisella vallalla? Vastaavasti tulisi pohtia inklusionistisen tietonäkemyksen valtavaikutuksia, ja inklusionistisen vallan vaikutuksia (erityisesti läntisiin) käsityksiin totuudesta ja tiedosta. Mitä tapahtuu kun kumulatiivisen ja “järjestäytyneen” asiantuntijatieto-vallan rinnalle tulee “humpuuki” ja asialleen omistautuneiden wikipedisti-asiantuntijoiden rinnalle astuvat julkkikset, kädestä ennustajat, silmänkääntäjät ja maailmanparantajat…

Wikipediassa jotkut näyttävät hyvään orwellilaiseen tapaan olevan tasa-arvoisempia ja “demokraattisempia” kuin toiset ja käyttävät näin ollen huomattavaa valtaa päättäessään muun muassa tietosanakirja-artikkelien merkittävyydestä. Demokratian käsite näyttää olevan konsensuaalisessa käytössä, ja toteutuvan “jäsenäänestyksin”. Näihin liittyvistä äänestysteknisistä seikoista Wikipedian käyttäjien ja kehittäjien keskuudessa riittää keskustelua. Vähemmän puhutaan periaatteellisista kysymyksistä. Siksi voikin muistuttaa ranskalaisfilosofi Jacques Rancièren sanoista: “Demokratia ei perustu minkään asioiden olemukselle tai instituution takaamille muotoseikoille. Se ei ole syntynyt mistään historiallisesta välttämättömyydestä eikä todista mistään tällaisesta. Se perustuu vain tiettyjen siihen kuuluvien tekojen päättäväisyydelle ja lujuudelle. Pelon lisäksi tämä voi herättää vihaa niissä, jotka ovat tottuneet hallitsemaan ajattelua (the magisterium of thought). Mutta niiden keskuudessa, jotka osaavat jakaa älyn yhdenvertaisuuden (the equal power of intelligence) kaikkien kanssa, tämä käsitys demokratiasta voi päinvastoin innostaa rohkeuteen ja iloon.” (Hatred of Democracy, 2007, 97.)

Aina kannattaa pitää mielessä myös iso kuva: mikä Wikipedia oikeastaan on? Onko se “tehdas”, länsimaisin mittarein tasapuolinen ja neutraali tietosanakirja kaikista olennaisista aiheista? Vai onko se “temppeli”, jossa valtaa pitävät “ylipapit” päättävät, mitä Wikipedia tarkoittaa ja pitää sisällään? Temppeli olisi lähellä deletismiä. Entä “basaari”, joka viittaa jo huomattavasti avarampaan käsitykseen Wikipediasta, mutta tuo mukanaan myös ajatuksen ostosta ja myynnistä. Basaarissahan kaupataan monenlaista: tarpeellista ja rihkamaa – ja Wikipedian ympärillä on jo käyty keskustelua siitä, pitäisikö sivuilla sallia mainonta. Tämä liene “kommersialistien” näkökanta. Vai onko Wikipedia vapaana tietosanakirjana “keidas”, joka tiedon lisäksi tarjoaa myös virvoitusta?

Tere Vadén ja JS

Lataa teksti tästä pdf-tiedostona.