Hyvä Hanna!

Umbra-yhtyeen laulaja Hanna Mansnerus on voittanut lauantaina 29.9. pidetyn valtakunnallisen Rocklyriikka 2007 kilpailun. Voittoisan Bussi-kappaleen löytää ja kuulee täältä. Matteus-efekti (“Sillä sille, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta siltä, jolla ei ole, otetaan sekin pois, mikä hänellä on”, Matteus 13:12) näyttää toimivan tässäkin, ainakin alkuosaltaan. Vasta äsken Hannalle myönnettiin tunnustus vuoden parhaasta pro gradu-tutkielmasta Sibelius Akatemian musiikkikasvatuksen osastolla. Iloitkaamme Hannasta! Ja musasta puheen ollen, tästä kuulet hienoa matskua… Move on up.

Tulevaisuuden uudisraivaajat

Sosialisaatiolla tarkoitetaan yleensä sitä sukupolvien välistä vuorovaikutustapahtumaa, ”jonka tuloksena uusi sukupolvi valmistautuu toimimaan yhteiskunnan eri tehtävissä ja kehittämään niitä edelleen sekä tulemaan osalliseksi yhteisön kulttuurista ja kykeneväksi kehittämään sitä edelleen” (Annika Takala, Uuden sukupolven vaihtoehdot, 1974, s. 17). Sosialisaatio viittaa sekä yhteiskunnallisiin kasvatusinstituutioihin että näissä tapahtuvaan vuorovaikutukseen vanhempien ja nuorempien sukupolvien välillä.

Sosialisaatiosta käydyssä keskustelussa tutkijat ovat puhuneet niin sanotusta sosialisaation nurinkääntymisestä, millä he tarkoittavat sekä kasvatusinstituutioiden perinteisen aseman murenemista että muutoksia sukupolvien välisissä vuorovaikutussuhteissa. Jo antropologi Margaret Mead eritteli näitä muutoksia teoksessa Ikäryhmien ristiriidat (1971) väittäen siirrytyn sellaisesta kulttuurista, jossa lapset oppivat vanhemmiltaan ja toisiltaan kohti sellaista tilannetta, jossa vanhemmat oppivat myös lapsiltaan. Hahmotellessaan tällaista maailmaa, jossa lapset ja nuoret astuisivat johtoon vieden meidät tulevaisuuteen, hän tuskin ajatteli Kid Nation nimiseen tositelevisio-ohjelmaan lavastettua tilannetta.

Kid Nation on yhdysvaltalaisen CBS-kanavan tuottama tositelevisiosarja, jossa 40 kahdeksasta viiteentoista vuotiasta lasta asuu keskenään 40 päivää Bonanza City -nimisessä kaupungissa Uudessa Meksikossa. (Keskenään asuminen on toki suhteellista, kun ympärillä pyörii ohjaajia, kameraryhmiä, catering-porukkaa, palokunta, puvustajia jne.). Esittelytekstin mukaan lapset ”rakentavat uudisraivaajien tapaan oman, uuden maailmansa. He joutuvat kohtaamaan aikuisten juttuja samalla kun yrittävät selviytyä perinteisistä lasten jutuista kuten koti-ikävästä, ryhmäpaineista ja halusta rikkoa sääntöjä. Jaksot päättyvät kokoukseen jossa lapset palkitsevat jonkun toisistaan 20 tuhannen dollarin palkinnolla. Päätösjaksossa odottaa uskomaton koe, suurimmat palkinnot ja erikoisyllätys jokaiselle lapselle.”

Ohjelmaa on verrattu William Goldingin romaaniin Kärpästen herra, mutta se muistuttaa myös A.S. Neillin perustamaa Summerhill-koulua. Ohjelmaa vastustamaan on noussut Vastuulliset vanhemmat ja Raging grannies -tyyppisiä järjestöjä ja lapsiasiantuntijoiden yhdistyksiä. Asialla ovat olleet myös näyttelijöiden ammattiliitot vastustaen lapsityövoiman käyttöä ja lasten heikkoja työolosuhteita. Tavalliseen tapaan ohjelman on väitetty asettavan lapset alttiiksi psyykkisille ja fyysisille riskeille ja esitetty joukko muita vahingollisia vaikutuksia. Ohjelmaan lapsensa ilmoittaneet vanhemmat on syyllistetty. Näihin asioihin on alusta asti saanut ottaa kantaa ohjelmasarjan blogissa.

Sosialisaation nurinkääntyminen on ollut esillä myös, kun tutkijat ovat miettineet mediaympäristön vaikutuksia sukupolvien välisiin suhteisiin. Jotkut ovat nimittäneet nykypäivän lapsia ja nuoria ”digitaalisiksi alkuperäisasukkaiksi”, jotka omaksuvat digitaalisessa maastossa vaaditut tiedot ja taidot äidinkielen tavoin kuin luonnostaan. Aikuiset sen sijaan ovat ”digitaalisia maahanmuuttajia”, jotka joutuvat opettelemaan alusta muuttuneen ympäristön toimintatavat.

Paremman huomisen varalle antropologi Mead korosti kommunikaatiota niiden kanssa, jotka ”syvimmin ovat tekemisissä tulevaisuuden kanssa – niiden nuorten jotka ovat syntyneet uudessa maailmassa”: ”kulttuurien kehitys tulee olemaan riippuvainen jatkuvasta vuoropuhelusta, jonka avulla omasta aloitteestaan vapaasti toimivat nuoret voivat johtaa vanhempansa tuntemattomaan suuntaan. Silloin vanhempi sukupolvi pääsee osalliseksi uusista, kokeellisista tiedoista, joita ilman on mahdoton tehdä mielekkäitä suunnitelmia.” (s. 117)

Tästäkö Kid Nationissa on kysymys? Koska pääsemme seuraamaan Big brotherin sijasta lasten tähdittämää Little brotheria?

Lauantai on viikon mukavin päivä

Lauantai on viikon mukavin päivä: kun lukuvuosi ja luentosarjat ovat alkaneet, ja rehtorini Krista Varantola – upea, viisas nainen – pitänyt humanistishallinnollisen avajaispuheensa, jota Åbo Underrättelserin kolumnissa kehua retostellaan, voi viettää vapaata päivää ja hengittää. Puhetta kehuu myös joku kollega. Olkoon niin, mutta jos ulkoisesta arvioinnista – tai auditoinnista niin kuin se kuuluu – halutaan tehdä osa päivittäistä työtäni, kuten rehtorini toivoo, en tiedä mitä ajatella. Enkö arvioi jo nyt toimintaani päivittäin, joskus raskaimman jälkeen? Jos vielä pitää arvioida lisää, niin pantakoot asialle ulkopuoliset arvioijat ja jätettäkööt minut tekemään työtäni; lukemaan, opettamaan ja kirjoittamaan, itkemään ja laulamaan.

Aamiaisen ja sanomalehtien jälkeen viimeistelen pyydetyn kirja-arvion eräästä suomennetusta tietokirjasta vanhojen muistiinpanojeni pohjalta. Kierrän Osmonpuiston kautta Tammelantorin nurkille ja siitä Emil Aaltosen puistoon. Siunatun ajattelutilan voi löytää täältäkin. Lehmukset ovat tahmanneet puiston penkit, joita on raijattu sinne tänne auringon ja varjojen, ja seurueiden mielioikkujen mukaan. Istun penkille, josta näkyy Raimo Utriaisen suihkukaivoveistos, Emil Aaltoselle omistettu, ja sen toisella puolella nuokkuvat pultsarit. Aurinko lämmittää kasvoja kun opiskelen Risto Ahdin kirjaa Kriittinen minä. Kirja on helppotajuinen mutta lukutaitoni huono.

Ahdin mukaan kasvaminen aikuiseksi tarkoittaa kritiikin ja itsekritiikin taitojen katoamista, sillä meillä ei ole ohjausta kuten lapsina jolloin “elimme kokonaisvaltaisen kritiikin ja ankaran / isä-äidin diktatuurissa”. Lapsuuden jälkeen maailma alkaa avautua, maailmankuva laajeta ja myös vastaanottokyky lisääntyä, kokemukset ja havainnot karttuvat, yhdessäolon tilanteet “muuttuvat hallitsemattomiksi sarjoiksi näytelmiä / ja rooliasuja, / roolisuorituksia”.

Kristalle, ja meille muille:

“Aikuisina meidän tuomarimme vaihtuvat kaiken
aikaa, meihin ei kiinnitetä sitä huomiota, jota
tarvitsisimme pysyäksemme edes jossain määrin
ehjinä ja itsestämme tietoisina.
Meistä tulee laittomia, monipersoonaisia
anarkisteja.”

Kun illalla kävelen Emil Aaltosen puiston läpi uudelleen kohden kaupunkia, näen samat puliukot kuin päivällä, toisen käpertyneenä penkille, toisen maassa, jalat vääntyneinä ruohon pehmeyteen.

Kasvatuksen venture capital

Keskusteluissa baltialaisten kollegojeni kanssa en voi välttää PISAa – suomalaislasten kansainvälisesti vertailukelpoisia koulusaavutuksia. Paikalliset kasvatustieteilijät ja koulutusbyrokraatit tuntevat Suomen korkeasta koulutuksesta. Ero meidän ja heidän välillään on monella tavalla räikeä. Meillä sivistyksellä – tai sillä koulutusjärjestelmän 150-vuotisella kehityksellä, mitä sivistykseksi yleensä kutsutaan – rakennettiin kansakuntaa aivan konkreettisesti ja luotiin taloudellisen vaurauden pohja. Nyky-Baltiassa, ainakin Virossa ja Latviassa, kansakunnan ja talousvaurauden perusta on aivan toinen kuin meillä.

Yleistäen: Suomi oli 1800-luvulla ja 1900-luvun jälkipuolelle asti köyhä maa, joka ponnisteli maailmanmitassa korkeaan materiaalis-sosiaaliseen hyvinvointiin koulutuksen ja sivistyksen avulla. Näin meidät on opetettu ajattelemaan ja näin se kai jotakuinkin onkin, unohtamatta historiallisia sattumia, hyväksi väitettyä herraonnea tai itävoimaista teollisuus- ja kauppapolitiikkaa.

Myös Baltian maat jäivät köyhiksi kun imperiaalistinen roistovaltio nimeltä Neuvostoliitto romahti, mutta Baltiassa tie vaurauteen näyttää olevan täysin toinen kuin Suomen. Näihin maihin on vuoden 1991 jälkeen pumpattu ennen näkemätön määrä ulkomaista riskisijoitus- ja muuta rahaa, jolla ei tunnetusti ole isänmaata. Tämän rahan kiertokulkuun ja taloudellista globalisaatiota pyörittävien riskisijoittajien laskuoppeihin on vaikea sovittaa peruskoulutuksen panosta. Sijoituspääoma ei piittaa lasten ja nuorten peruskoulutuksesta eikä liioin korkeasti koulutetusta väestä. Sille on paljon tärkeämpää työikäinen ja -kykyinen aikuisväestö, joka osaa tarjoilla turisteille alkoholia, siivota hotellihuoneita ja restauroida lyhistyneitä rakennuksia jälleenmyyntikelpoisiksi kansainvälisille real estate-markkinoille. Niinpä peruskoulut kärsivät opettajapulasta, etenkään aineenopettajia ei riitä kouluihin. Varakkaat panevat lapsensa yksityiskouluihin. Kasvatustieteiden status yliopistoissa on erittäin alhainen. Joissain kasvatustieteiden tiedekunnissa ei ole dekaania eikä niihin saada palkattua alan professoreita. Opiskelijakunta on jos mahdollista vieläkin naisvaltaisempaa kuin Suomessa, sillä opetustyö mielletään naisten hommaksi. Opettajien palkka on 300 euroa, professorille maksetaan kolminkertaisesti.

Suomalaisen PISAn ilosanomaa ei voi sellaisenaan kuljettaa vientituotteena muualle tuntematta kelvollisiin oppimistuloksiin johtaneita historiallisia tekijöitä: “sivistyshistoriaa” eli rahvaan kouluttamista kansalaisiksi, opettajankoulutuksen asemaa osana yliopistokoulutusta ja opettajan ammatin korkeaa arvostusta sekä suhteellisen onnistunutta koulutuksen kokonaisjärjestelmää, joka todellisesti yskähtelee ehkä vain ammatillisen koulutuksen osalta. Kysymykseksi jää, mitä Baltiassa tapahtuu sitten, kun talouskasvu tasaantuu tai jopa taantuu. Mitä tekevät kouluttamattomat ja työttömiksi jäävät ihmiset?

Suomessa ihmisille on taattu tiettyjä “peruspalveluita” eli selviytymisen välineitä, joihin verotuloin luodut koulutusmahdollisuudetkin kuuluvat. Sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman lisäksi niillä lisätään aina myös yhteiskuntarauhaa. Näin ei näyttäisi olevan Baltiassa. Mutta tuottaako sikäläinen venture capital -malli sivistystä? Alkaako tricke down-efekti toimia myös kasvatuksen maailmassa niin kuin sen väitetään toimivan uusliberalistisessa taloudessa? Baltiassa eletään uutta maailmanaikaa, jossa hyvän yhteiskunnan opit on omaksuttu muualta kuin Pohjoismaista.