Kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värri ja alan tutkija Olli-Jukka Jokisaari väittävät oheisessa kirjoituksessaan, että yksilö- ja sosiaalipsykologiset selitykset eivät auta ymmärtämään äskettäisiä surmatöitä. On ymmärrettävä yhteiskunnan kokonaistilanne, jota vasten yksittäiset teot heijastuvat.
”Viime elokuussa neljä nuorta tunkeutui Tampereen Nekalassa kahden avuttoman alkoholistin, invalidi-isän ja hänen poikansa, kerrostalokotiin ja teurasti heidät. Sen jälkeen nuoret yrittivät sytyttää varattomien kotina tunnetun puukerrostalon tuleen. Nekalan nuoria murhaajia on kuvattu syrjäytymiskierteessä oleviksi “luusereiksi”.
Mikä yhdistää Tampereen petomaiset tappajat Tuusulan koulumurhiin, joiden säälimätöntä tekijää on kuvattu koulussa menestyneeksi? Vastaus on hyytävä viha heikkoutta kohtaan. Psykologiset selitykset eivät tavoita kuin osaksi pahuuden alkuperän näissä hirviömäisissä teoissa.
Jokelan surmaajan kaoottiset manifestit, esimerkiksi sekavat Nietzsche-sitaatit, ovat jo kirvoittaneet omalaatuisia tulkintoja siitä, että murhaaja oli lahjakas ja siksi väärinymmärretty. Koululaitos ei joidenkin mukaan kykene ymmärtämään lahjakkaita.
Nämä tulkinnat ovat irvokkaita, jopa eettisesti arveluttavia, koska niiden seurauksena pahuus saa yksinkertaisen sosiaalipsykologisen selityksen ja alamme vähitellen ymmärtää psykopaattimurhaajaa aiheuttamansa tragedian uhrina.
Yhteistä kapeille yksilö- tai sosiaalipsykologisille selityksille on pyrkimys eristää selitettävä ilmiö niistä yhteisöllisistä rakenteista, jotka luovat tunnekylmyyttä, täydellistä empatiakyvyn puutetta ja minän kaikkivoipaisuuden tunnetta. Yksilön toimintaa ei voi selittää analysoimatta yhteiskunnan tilaa.
Millainen yhteisö tuottaa narsistis-autoritaarisen persoonallisuustyypin, jolle on ominaista ylikorostunut egoismi ja viha itseään heikompia kohtaan? Sosiologi Richard Sennettin mukaan nyky-yhteiskunnan rakenteita jäytää pahiten vähäosaisiin kohdistuvan kunnioituksen ja arvostuksen puute.
Perussyynä on se, että koko yhteiskunta on muuttunut kylmäksi kilpailuyhteiskunnaksi. Kilpailuyhteiskunta tuottaa joillekin menestystä, joka perustuu perin juurin siihen, että on myös häviäjiä. Jotkut syrjäytyvät ja voivat pahoin. Menestymisen pakko luo yhteiskuntaan aggression ja tunnekylmyyden ilmapiirin.
Kuten filosofi Jyrki Hilpelä on todennut, ajan henki korostaa vitaalisuutta, nuoruutta, ruumiin terveyttä ja kauneutta. Joustavuus, laskelmoivuus, muutosalttius ja aggressiivisuus ovat markkinavoimien katsannossa hyödyllisempiä kuin moraaliset luonteenhyveet.
Nopean menestyksen simulointi, empatiakyvyttömyys ja sosiaalisen välittämisen puuttuminen ovat vaarallinen yhdistelmä. Kun kaikkea toimintaa on alettu arvottaa liiketoimintana, elämäntapamaterialismista on tullut vallitseva todellisuus, jossa kansalaisuuden merkitys on rappeutunut pelkäksi työmarkkinakansalaisuudeksi ja kuluttajaksi.
Kovan markkinatalouden materialistinen aika miltei huomaamatta suhteellistaa persoonan arvon itsessämme ja toisissa: kuka tahansa tuloskuntonsa tai -uskottavuutensa menettänyt voi pudota vähäosaisten joukkoon, siis arvostuksen ja kunnioituksen ulkopuolelle. Putoamisen pelko, masennusoireet ja pinnanalainen aggressio ovat yhteisiä kokemuksia sekä koulunuorisolle että aikuisväestölle.
Se yhteisyys, jonka yksilöt jakavat nykyisessä yhteiskunnassa, on paradoksaalisesti yksilöiden vastakkainasettelua: yksilöt joutuvat asettamaan tehokkuus- ja kyvykkyyskilpailuun oman psyykensä. Voittajat ovat vahvoja, ja pudonneet ovat ansainneet kohtalonsa. Toisen ja toiseuden tunnustaminen, joka on yksi keskeisistä yhteiskuntaa ylläpitävistä tekijöistä, kuihtuu äärimmäisen tehokkuuden ja kyvykkyyden tavoittelussa.
Samalla, kuten Theodor Adorno on yhteiskunta-analyysissään esittänyt, yksilön arkaaiset impulssit eivät tule käsitellyiksi vaan kohdistuvat joko itseen tai toisiin. Tuloksena on nihilismiä, joka tuottaa puhetta lahjakkuuksista, sankareista ja putoajista, joiden osa on heistä itsestään kiinni.
Kun talouselämä on korotettu uskonnon, isänmaan ja moraalisen auktoriteetin rooliin, myös kasvatus on mukautumassa pelkäksi hyödyn välineeksi. Kilpailukyky ja tehokkuus ovat lastenkasvatuksenkin välineellistäviä moraalinormeja.
Kun lapsia koulutetaan tuleviksi superosaajiksi, kasvuympäristö on vailla etiikan perinteisiä hyveitä, joiden tavoittelu on ollut kasvatusajattelun ehkä kestävintä perustaa. Perushyveitä ovat ennen kaikkea kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, lempeys ja toisen kunnioittaminen.
Mutta juuri nämä luonteenhyveet ovat kriisissä. Lapset ja nuoret joutuvat työstämään kehitystehtäviään ja rakentamaan keskeneräistä minuuttaan menestyksen aikakaudella, vailla eettistä perustaa.
Teknistaloudellinen edistys on armoton ehdollistaessaan yksilön hakemaan tunnustusta jatkuvalla todistelulla tehokkuudestaan ja kyvykkyydestään.
Minuus joutuu luomaan itsestään selviytymistarinaa jokaisen taistellessa toistaan vastaan. Tuossa taistelussa viha, pettymys ja katkeruus ylittävät sen Nietzschen hellimän johtoajatuksen, että elämälle on sanottava kyllä. Hirviömäiseen nihilismiin vajonnut yksilö oikeuttaa oman olemassaolonsa riistämällä elämän muilta. Tuo nihilismi on elimellinen osa nykyistä yhteiskuntaa.”
Kirjoitus on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 17.11. ja julkaistaan tässä kirjoittajien luvalla.
Aiheen syventämiseksi, lataa tästä:
Adorno, Theodor 2007. Kasvatus Auschwitzin jälkeen. Teoksessa Koivisto, Juha, Mäki, Markku & Uusitupa, Timo (toim.). Mitä on valistus? Tampere: Vastapaino.
Aittola, Tapio, Eskola, Jari & Suoranta, J. (toim.) 2007. Kriittisen pedagogiikan kysymyksiä. Tampere: Tampereen yliopiston kasvatustieteiden laitos.
Jokela-ilmiö. Sikermä nuorisotutkijoiden näkökulmia. Nuorisotutkimusseuran ja Nuorisotutkimusverkoston verkkojulkaisuja 17.
