Myrsky teatterisalissa

Valtiosihteeri Risto Volanen käytti rohkeasti julkista järkeään Helsingin Sanomissa (18.12.2007) ilmaistessaan “yksityishenkilönä” pelkonsa “totalitäärisen juonteen” paluusta suomalaiseen yhteiskuntaan. Tätä juonnetta ovat Volasen yhteiskuntaopin mukaan olleet luomassa monet “leikitellen kuolemalla” ja opettaen käyttäytymismallia: viime aikoina niin Kristian Smeds muun muassa Tuntematon sotilas-romaanin teatterisovituksella kuin Tehy lakonuhallaan, ennen poliittinen vasemmistojohto ja Suomen kommunistisen puolueen vähemmistöön kuuluneet luokkakantaiset, eli niin kutsutut taistolaiset. Laajoin piirroin Volanen kuvaa, kuinka tuomitsematta ovat jääneet sosialismin varjossa olleessa Suomessa niin Neuvostoliiton (1922–1991) harjoittama suurvaltapolitiikka (Tšekkoslovakian miehitys 21.8.1968) kuin iskut New Yorkin kaksoistorneihin 11.9.2001. Suomalainen demokratia on vaarantunut, väkivaltakuvastot ovat lisääntyneet taiteissa ja viihteessä, huipentumana Jokelan koulun surmat.

Näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja Jari Juutinen kirjoittaa: “Jos osaan yhdistellä Volasen teesejä oikein, se [totalitarismin vaara, JS] väijyy pienipalkkaisten naisten lakko-oikeudessa sekä ‘vasemmistolaisessa’ taiteessa, saaden lopullisen kuvauksensa Jokelan tapahtumien kaltaisissa katastrofeissa.” Juutisen mukaan valtiosihteeri käyttää yhteiskuntatieteiden tohtorin arvon antamaa viisauttaan etsimällä totalitarismin syitä vääristä suunnista:

“Eikö valtiosihteerin yksityishenkilönä, ja sitä kautta meidän kaikkien ihmisinä kannattaisi mieluummin kiinnittää huolestuneet katseemme siihen väkivallan ihannointiin, jota viihdeteollisuuden tuotteet tunkevat koteihimme television, pelien ja lelujen kautta? Käytännössä ilman ikärajoja. Tuntikaupalla. Joka päivä. Tai nyt jo toisessa polvessa etenevään työttömyyteen ja railona repeävään kuiluun suomalaisten välillä. Tai köyhyyden, eriarvoisuuden, henkisen pahoinvoinnin ja päihteiden käytön lisääntymiseen. Tai yhteiskuntaan, joka palvoo sankareina niitä yksilöitään, jotka ensimmäisenä lipeävät yhteisestä rintamasta viemällä verokirjansa sinne, missä verotusta ei ole. Esimerkkejä totalitarismin todellisista kasvualustoista kyllä riittää.”

Volanen liittyy “yksityisine” mielipiteineen niiden laajaan joukkoon, jotka uskovat taiteilla todella olevan yhteiskunnallista merkitystä, vaikutettavan ihmisten mieliin ja yleiseen mielipiteenmuodostukseen samaan tapaan kuin kirjailija Paavo Haavikko Suomen Kuvalehden (21.12.2007) haastattelussa: “Ei taiteessa voi antaa käskyjä ja malleja ihmisten tuhoamiseksi, se on niin vahva signaali ja menee niin vahvasti ihmisen psyykeen. … Ihminen on apina, joka oppii esimerkistä.”

Puheena olevan keskusteluun liittyvä kirjailija Väinö Linna (1920–1992) pohti 1960- ja 1970-luvuilla kirjoittamissaan esseissä kysymystä, muovaako kirjailija yhteiskuntaa löytäen useitakin vaikutusmuotoja alkaen kielestä kaikille yhteisenä ilmaisuvälineenä ja “yhteiskunnallisena instrumenttina”, ja jatkuen koulu- ja kansalais- sekä aikuiskasvatukseen, jossa kirjailijan teosten vaikutus näkyy parhaimmillaan todellisuuden hahmottamiskyvyn lisääntymisenä ja idealisoitujen yhteiskunta- ja ihmiskäsitysten vähenemisenä. Lisäksi voi kirjailija toimia tiedon kansanomaistajana havainnolliseen esitystapaan ja teosten opetuksen yleissymboliseen luonteeseen tukeutuen. Linna muistuttaa myös, että valtaosa kirjallisuudesta – ehkä taiteesta yleensä – “on ollut luonteeltaan kriittistä, eikä ole ainakaan syntyhetkellään juuri yhteiskunnan yläkerran päämääriä ja tarpeita tyydyttänyt.”

Volasen tämänkaltaisiin vaikutusyhteyksien pohdintoihin liittyvä näkemys taiteen enemmän tai vähemmän välittömästä vaikutuksesta ihmismieleen ja kansanjoukkoihin tekee ymmärrettäväksi hänen huolensa väkivallan tahallisesta lietsomisesta teatterissa. Itse asiassa Volasen kanta muistuttaa niiden media- ja taideteoreetikoiden käsitystä, jotka puhuvat “todellisuuden estetisoitumisesta”. Tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa eri todellisuuden osat kuten media ja taide sekoittuvat kaikessa monimuotoisuudessaan toisikseen tuottaen yksittäisiä, toisistaan irrallisiksi jääviä elämyksiä sen sijaan, että niillä luotaisiin jonkin yksittäisen elämyksen ylittäviä kokemuksia.

Elämyksen ja kokemuksen ero oli tärkeä filosofi Walter Benjaminille (1892–1940). Elämykset lisäävät asioiden hahmottamisen vaikeutta toisin kuin kokemukset, jotka auttavat jäsentämään todellisuutta tarjoten historiallisia ja elettävään aikakauteen liittyviä asia- ja ymmärrysyhteyksiä. Tästä näkökulmasta myös “taide voi olla elämää rikastuttava kokemus silloin kun se liittyy johonkin merkitykselliseen kontekstiin. Jollei näin ole, taidekin jää pelkäksi hetkelliseksi elämykseksi” (Hautamäki, ei vuosilukua). Benjaminin mukaan on olemassa kaksi mahdollisuutta: joko kehitetään sellaisia esittämisen muotoja (mediassa, taiteessa, kasvatuksessa) jotka lisäävät asioiden ja niiden yhteyksien ja taustojen tiedostamista – siis “kokemusta” – tai joudutaan kaiken nielevän estetisoitumisen ja viihteellistymisen pauloihin lisäten pelkkää “elämyksellisyyttä”.

Todellisuuden estetisoituminen tarkoittaa aikalaiskokemuksen horisonttia, toisin sanoen niitä kokemuksen mahdollisuuksia, jotka ylipäätään ovat ihmisten ulottuvilla. Se määrää sekä näkijöitä että tekijöitä muuttaen havaintomekanismeja ja vaikuttaen todellisuuden tulkintoihin. Volanen näyttää puolustavan kantaa, jonka mukaan todellisuus on estetisoitunut, viihteellistynyt ja väkivaltaistunut, ja vastustaa sitä, mitä tästä on seurannut: kaiken pyhän häpäisemistä, kaiken arvokkaan ja pysyvän haihtumista ilmaan. Mutta luullakseni myös Smeds vastustaa suurin piirtein samoja asioita kuin valtiosihteeri. Hänen muotokielensä ei vain avaudu valtiosihteerille, vaikka monet muut ovat ymmärtäneet esityksen pikemminkin väkivallan, pornon ja kuluttamisen estetiikan seurauksien virittäväksi pohdinnaksi kuin niiden provoisoivaksi juhlinnaksi: esitystä on tulkittu paitsi teatterin muotojen ja mahdollisuuksien uudenlaiseksi kehittelyksi, myös hätähuudoksi sen hyvinvointi-Suomen tai “Muumimaan” katoamisesta, jonka puolesta menneet sukupolvet ovat (turhaan) kamppailleet. Myös sukupolvitulkintaa on väläytetty:

“Jos Smedsin ja työryhmän lähtökohta (‘Tämä on uuden sukupolven Tuntematon sotilas’) otetaan kirjaimellisesti, näytelmä ei kuvaisikaan jatkosodan oikeasti kokeneen sukupolven kokemuksia, vaan nykyisten kolmikymppisten omaa elämänkaarta – joka vain esitetään kaikille tutun ja ikonisoituneen tarinan ja tyyppien välityksellä. Subjekti ja objekti vaihtavat paikkaa: tuska ja taistelu lainataan isoisien sukupolvelta. Tähän tuntuvat viittaavan monet näytelmän ratkaisut. Vihollisia eivät ole venäläiset sotilaat vaan nykyisen arkielämän keskeiset apuvälineet, pesukoneet, jotka hajoitetaan lekalla. Perhe-elämän hirveydet Rokka niittää iskemällä sarjassa kirveitä seinään. Lahtinen ei vedä pulkkaa enää vaakasuorassa lumihangella, vaan pystysuoraan kännykkäliikenteen tukiaseman mastoon.” (Virtanen 2007.)

Miten menneisyys elää meissä, miten sen avulla käsittää oma identiteetti, miten testata pyrkimyksiä tässä ja nyt, kun vastuu perinteen jatkuvuudesta tai sen katkeamisesta siirtyy omiin käsiin (mt.). Näin lukien uusi Tuntematon sotilas kertoisi nykyisten kotirintamiesten ja -naisten kokemustodellisuudesta. Ja tähän kai viittaavat ohjaajan omatkin sanat:

“Maailma on kovin erilainen vuonna 2007 kuin se oli vuonna 1954 tai toisen maailmansodan aikaan. Tästä faktasta lähdetään, että maailma on toinen, peruuttamattomasti toinen tänään kuin ennen. Mutta siitä voi olla varma, että ohjaukseni tekee kunniaa Linnalle, hänen yhteiskunnalliselle eleelleen. Tämä esitys ei hae rauhaa. Tämä esitys ei hae konsensusta. Tämä esitys ei kuvia kumartele. Tämä esitys ei hae hyväksyntää. Tämä esitys ei hae yhteistä tunnetta. Tämä esitys ei hae poliittista korrektiutta. Tämä esitys ei hae isänmaallista voitonmarssia.”

Osittain nämä tulkintakeskustelut – taiteen ja todellisuuden suhteiden pohtiminen yleensä – rinnastuvat Smeds–Volanen-keskustelun taustalla olevan Tuntematon sotilas-romaanin (1954) aikanaan saamaan vastaanottoon. Tuolloinkin aikakausi oli vaihtumassa ja uusi sukupolvi uusine tapoineen elää, kertoa ja ilmentää todellisuutta teki irtiottoa vanhasta. Aikalaiskritiikeissä Linnaa syytettiin milloin upseeriston mustamaalauksesta ja lottien häpäisemisestä, milloin ihanteettomuudesta ja liiasta naturalismista. Toisaalta kiitettiin taiteellisista ansioista ja kunnianteosta suomalaisille sotilaille. Itse Linna sanoo kirjoittaneensa romaanin “elävän voiman puolesta” sotaa vastaan.

Smeds on kertonut saaneensa vaikutteensa nimenomaan Linnalta, erityisesti romaanitrilogiasta Täällä Pohjantähden alla (1959–1962). Myös Volanen näyttää jollain tapaa yhdistyvän “linnalaisuuteen” korostaessaan Tuntematon sotilas-romaanin väkivallattomuutta, mitä se ei ole. Teoksessa ei ihannoida väkivaltaa, vaikka sitä siinä monin sodan todellisuuteen kuuluvin muodoin kuvataankin. Ja vaikka Volasen historiallisista päätelmistä, asioiden yhteiskunnallisista ymmärrysyhteyksistä ja siitä, mitä Suomessa ja maailmassa tätä nykyä “tapahtuu todella” voi ja kannattaa olla perustellen eri mieltä, hänen Smedsille esittämänsä kysymys on mitä keskeisin, ja yhä vastaamatta: onko Tuntemattoman sotilaan tämän kertaisessa teatterisovituksessa kysymys julistuksesta vai hälytyksestä?

Ja: Volasen huuto “sosialismin kuolemasta” Suomesta – mitä se tarkoittaa? Eikö se jo mennyt 1989, vai tietääkö Volanen jotain, mitä meidän muidenkin pitäisi tietää? Näkeekö hän punaista siellä, missä on mustaa? Mikä porvaria nyt vielä valvottaa?

Jääkö Smedsin rakentama esitys kirjailija Juha Seppälän sanoin “viime kädessä … kulttuurista eliittiä kuohuttavaksi jutuksi”. “Esityksiä ei myyty loppuun sovituksen yhteiskunnallisen tuoreuden tai kumouksellisuuden vuoksi. Ne olisi myyty loppuun minkä tahansa näytelmän tai musikaalin kohdalla, jos sen ympärille olisi saatu synnytetyksi vastaavanlainen hype. … Sukupolvien kuilu ja ristiriita ei ilmene keskusteluna, vaan siinä, että yksi sovitus vanhasta romaanista on pohjimmiltaan sittenkin so fucking what.” Tätä kannattaisi miettiä laajemminkin: mitkä kaikki asiat kuuluvat tulevaisuudessa luokkaan “so fucking what”?

Teatteriohjaajalla on demokratiassa (sanan)vapaus hölistä sekavia siinä missä jollain valtiosihteerilläkin, eikä näiden sanoilta ja teoilta kannata vaatia liikaa “todellisuusvastaavuutta”. Mutta älyperäiseksi vastaukseksi Volasen kysymykseen, julistus vai hälytys? ei riitä Smedsin hätäiseksi vastineeksi kyhäämä tokaisu: “Taide on taidetta, politiikka politiikkaa. Pidetään ne erillään.” Tai Tuntemattoman sotilaan blogiin laitettu kuva Rene Magritten maalauksesta Ceci n’est pas une pipe.

Lähteet

Hautamäki, Irmeli (ei vuosilukua). Uusi media – emansipaation ja determinismin välillä. http://hautamaki.kaapeli.fi/artikkelit/1026312242/index_html (29.12.2007)
Juutinen, Jari (2007). Esimerkkejä totalitarismin kasvualustoista kyllä riittää. Helsingin Sanomat 21.12.2007.
Linna, Väinö (1990). Tuntemattoman sotilaan taustaa. Teoksessa Linna, Väinö: Murroksia. Helsinki: WSOY.
Linna, Väinö (1990). Muovaako kirjailija yhteiskuntaa? Teoksessa Linna, Väinö: Murroksia. Helsinki: WSOY.
Linna, Väinö (1990). Kirjallisuus kansakunnan henkisen tilan heijastajana. Teoksessa Linna, Väinö: Murroksia. Helsinki: WSOY.
Seppälä, Juha (2007). Ihmiset ostavat hypen. http://www.satakunnankansa.fi/blogit/juhaseppala/2007/12/ihmiset_ostavat_hypen.html#more (29.12.2007)
Smeds, Kristian (2007). Taide on taidetta, politiikka politiikkaa. Helsingin Sanomat 19.12.2007.
Kansallisteatterin Tuntematon sotilas-blogi http://www.kansallisteatteri.fi/www/fi/ohjelmisto/index.php?we_objectID=58&show=blogi
Virtanen, Matti (2007). Muumimaan kuolemasta. http://community.stakes.fi/blogs/zeitgeist/archive/2007/12/03/350.aspx (29.12.2007)

Vanhuuden hätävara

Oppiaineeni aikuiskasvatus on tunnetusti monitieteinen ja käytäntöpainotteinen tieteenala, ja sen tutkijalla on mahdollisuus olla kiinnostunut monenlaisista aikuisuuden ilmiöistä. Akateemisen tutkimuksen erityispiirre on kriittisyys ja jo aiheenvalinta voi täyttää tämän kriteerin, kuten Hanna-Mari Alasen väitöstutkimuksessa, jossa hän selvitti psykoosilääkkeiden käyttöä vanhusten pitkäaikaisessa koti- ja laitoshoidossa.

Muutama poiminta tutkimuksen tuloksista. Psykoosilääkkeiden käytöstä vanhusten pitkäaikaisessa koti- ja laitoshoidossa on vain niukasti tutkimustietoa, vaikka vanhuksille määrätään runsaasti psykoosilääkkeitä ja toisaalta psykoosilääkkeiden haittavaikutukset lisääntyvät ikääntyessä. Yli yhdeksänkymmentävuotiaista laitoshoidossa olevista vanhuksista psykoosilääkkeitä käytti noin 30 %. Lääkkeellä lievitettiin potilaan tyytymättömyyttä ja negatiivista asennetta ympäristöä kohtaan. Toisaalta sosiaalisesti taitavat vanhukset käyttivät muita vähemmän näitä lääkkeitä. Kotihoidossa olevista joka kymmenes käyttää psykoosilääkkeitä. Käyttöä selittivät muun muassa harhaluuloisuus, depressio, demantia ja kognitiivinen heikentyminen. Asuminen Suomessa – ja jostain syystä Italiassa – lisäsi lääkkeiden käytön riskiä. Kaikkiaan ikääntyneiden psykoosilääkkeiden käyttö on Suomessa maailman korkeimpia sekä pitkäaikaisessa laitos- että kotihoidossa. “Yhdeksän Euroopan maan vertailussa suomalaiset kotihoidon potilaat käyttivät psykoosilääkkeitä noin kaksi kertaa keskimääräistä yleisemmin. Psykoosilääkkeiden käyttö oli Suomen laitoshoidossa yli kolme kertaa yleisempää kuin kotihoidossa.” Keskeisenä tuloksena Alanen pitää “psykoosilääkkeiden käytön yleisyyttä suomalaisessa vanhusten terveydenhuollossa sekä psykoosilääkehoidon ja psykiatristen häiriöiden tai oireiden löyhää yhteyttä”.

Alanen on kirjoittanut väitöskirjansa oppialansa perinteitä noudattaen, mutta sen kliinisen esitystavan takaa nousee esiin jatkotutkimusta ja keskustelua herättäviä kysymyksiä, jotka eivät ole uusia. Miksi lääkkeitä käytetään näinkin runsaasti juuri Suomessa? Millaiset vanhukset käyttävät – tai laitetaan käyttämään – psykoosilääkitystä? Selviääkö ilman lääkitystä olemalla “kiltti” “tyttö” tai “poika”? Missä kulkee vapauden ja pakon raja vanhuudessa, erityisesti laitoshoidetussa vanhuudessa? Saako vanhusta vituttaa ilman että saa psykoosilääkityksen? Olisiko olemassa korvaavia hoitoja; läheisyyttä, ystävyyttä, rakkautta? Mitä muuta ne vaatisivat vanhushuollon ideologialta kuin lisää rahaa ja resursseja? Millainen on sosiaalisen pääoman ja psykoosilääkkeiden käytön suhde? Sosiaalilääketieteilijä Jeddi Hasan osoitti aikanaan väitöskirjassaan sosiaaliryhmän vaikutuksen elinikään. Mitä alempi sosiaaliryhmä, sitä varhempi kuolema. Vanhustenhoito ja kuoleman kohtaaminen eivät ole tasa-arvoisia toimintoja. Ja jokainen aika luo omat epäoikeudenmukaisuuden käytäntönsä myös vanhuudessa. Nyt kun määrällinen hyvinvointi on kasvanut ja elämään on tullut lisää pituutta, olisi kai paikallaan tutkia myös elämän loppupuolen etiikkaa ja laatua laitoksessa ja kotihoidossa. Aikuiskasvatukselle kysymys asettuu nimenomaan soveltavan tutkimuksen ongelmana ja toimintatutkimuksen tapaisena kehittämistyönä.

Rautaisannokseksi kutsuttiin Suomen Armeijan taistelevien joukkojen varustukseen kuuluvaa hätävaraa: 1900 kilokalorin muona-annos oli tarkoitettu äärimmäiseen pakkotilanteeseen. Mutta (ainakin jotkut) upseerit kantoivat mukanaan myös toisenlaista hätävaraa: viiden patruunan pientä pahvirasiaa, jonka kannessa luki siinäkin “rautaisannos”. Se oli tarkoitettu tilanteeseen, josta ei enää selvinnyt kunnialla millään muulla tavoin. Kun olen lukenut, kuullut ja nähnyt monen moista vanhustenhoidon nykyarjesta, tulee miettineeksi, olisiko tulevaisuuden “vanhusongelma” – jonka osaksi olen kasvamassa – ratkaistava tarjoamalla halukkaille jonkinlainen pillerimuotoinen hätävara kunniakkaaksi tavaksi kuolla, kun isot kellot kerran kajahtaa.

Hanna-Mari Alasen väitöskirja verkossa: http://acta.uta.fi/teos.phtml?11023

Itsenäisyyspäivä

Itsenäisyyspäivän aattona kävin työpäivän päätteeksi Lukulaarissa. Se on hyvin varustettu divari Hämeenpuiston ja Puutarhakadun kulmassa, josta saa miltei kaikki kauden kirjat alle puoleen hintaan. Joku kärrää sinne systemaattisesti lukemattomat arvostelukappaleensa. Ja lisäksi omistaja myy Sammakkoa ja Sanasatoa sekä pelastaa makulatuurilta erilaisia jäännöseriä. Ostin neljällä eurolla Kristian Smedsin kirjoittaman näytelmän Huutavan ääni korvessa, joka on ilmestynyt WSOY:n näytelmäkirja-sarjassa. Kirjan lopussa olevan Mikan vuodatuksen luin kotona ääneen muiden “iloksi”. (Matsku on ääneen luettuna sen verran rankkaa, että toisissa huoneissa säädettiin mankkoja ja tv:tä lujemmalle).

Tässä nuoren miehen monologissa Smeds pukee sanoiksi sen, missä nyt ollaan, fasistisia mielialoja ruokkivan Suomen koko kuvan, johon sopivat muukalaisviha ja siirtolaiskysymys, katkeruus, pettymys ja homofobia; poliittinen passiivisuus ja väljähtynyt politiikka, joka ei resonoi ihmisten tarpeisiin, “vanhusongelma”; ylipäätään kaikki sellaiset vihaelementit (“jota kukaan ei vie multa pois sillä tää viha on ainoa asia, mitä tää yhteiskunta ei oo vieny multa pois”), joista Smeds ennustaa Suomessa syntyvän poliittisen murhan viiden vuoden päästä. Ennustus menee kuitenkin vikaan. Ei saatu poliittista murhaa vuonna 2008, saatiin YouTubesta ja irkeistä opittua soveltava, poliittiseen terrorismiin viittaava joukkoteloitus vuonna 2007. (Ja juuri nyt pamahtelevat Tampereen keskustassa ilotulitusraketit).

Myös sotaveteraanit saavat Mikalta osansa: “Ei näistä oo ollu mitään apua sitten viime sotien, eikä muuten ollu sielläkään. Mitähän vittua te oikein siellä nysväsitte? (– Ammuttiin, ammuttiin…) Ammuttiin, ammuttiin! Voi vittu! Heti ku vähän ammuttiin takas niin sitä juostiin karkuun niin että pöpeliköt vaan soi… Teillä oli koko Saksan armeija takana. Ja mitä te teitte? Veistelitte jotain saatanan puukuksia ja lampunjalkoja Viipurin mettiköissä.” Kaikkiaan Mikan mielestä Suomessa on korkea aika lopettaa kokoomussosiaalidemokraattiset lätinät hyvinvointivaltiosta ja ajaa Suomi turbovaihteella “voittajien kastiin, sinne ydinosaamisen ja innovaation kärkeen”.

Esipuheessa Smeds kertoo näytelmätekstin syntyneen “suuresta henkilökohtaisesta henkisestä hädästä ja ahdingosta. … Huutavan ääni korvessa on vilpitän yritys luoda yhteys toiseen ihmiseen, herättää meitä kaikkia hetkeksi siitä unesta, johon olemme joukolla vaipuneet. Vapauttaa meitä kaikkia puhumaan sekä omista että maamme asioista, ottamaan rohkeasti kantaa, keskustelemaan, tuntemaan, itkemään, nauramaan ja pelkäämään tulevaisuutemme puolesta. … Siinä toivon mukaan tiivistyy monen suomalaisen ihmisen nykypsykopatologinen tila: on aivan helvetisti kysymyksiä, mutta ei yhtään vastauksia.”

Näitä kysymyksiä esittää myös Smedsin teatteri liittyen siihen valistuksen emansipatoriseen perinteeseen, joka alkaa Spinozasta, Rousseausta, Kantista, Hegelistä ja Marxista, ja jossa vapauden ajatellaan merkitsevän ennen kaikkea vapautta sorrosta sekä kaikkien yhdenvertaisuutta, jota tavalliset suomalaiset näyttävät pitävän tärkeimpänä perusoikeutena.

Wikipediasukupolvi ja reflektiivinen epävarmuus

Wikipediasta sinänsä on olemassa kasvava määrä tilastotietoa, mutta vapaan sanakirjan luojista eli wikipedisteistä tai sen käyttäjistä ei juuri mitään – lukuunottamatta noin kuuden miljoonan rekisteröityneen käyttäjän lukumäärää. Kiinnostavaa olisi tietää käyttäjien ikäjakaumasta, sillä lapset ja nuoret lienevät löytäneen Wikipedian siinä missä vanhemmatkin. Opettajat ovat joissain kouluissa ottaneet Wikipedian yhdeksi opiskelun ja tiedon hankinnan työvälineeksi. Jotkut sen sijaan pelkäävät sen “epäluotettavuutta”. Joidenkin yliopistolaitosten järjestämillä opintojaksoilla kirjoitetaan wikipedia-artikkeleita opintosuorituksina, joillain toisilla laitoksilla Wikipediaa kavahdetaan tutkimuksen virhelähteenä. Käytännöt ja suhtautumistavat vaihtelevat, mutta niitä jäsentää ainakin kaksi historiallisesti muuttunutta ilmiötä.

Ensinnäkin joukkoviestinnän itsestäänselvästä luotettavuusoletuksesta on Wikipedian myötä siirrytty reflektiivisen epävarmuuden maailmaan. Siinä missä “Yleisradiosukupolvi” oppi katselemaan ja kuuntelemaan yksisuuntaisesti, mediakulutuksen aktiiviisuuden ja kriittisyyden määrän vaihdellessa, siinä “Wikipediasukupolvi” oppii vapaata sanakirjaa käyttäen toimimaan järjestelmällisen epäilyn tai reflektiivisen epävarmuuden periaatteen mukaan. Wikipediaan kasvaneelle kaikella informaatiolla on tekijänsä ja historiansa – jotka paljastuvat yhden napinpainalluksen takaa. Ehkä Wikipedia ei enää olekaan “mustaa valkoisella” vaan liikkuvien pikseleiden kenttä. Wikipedian liikkuvan kentän luotettavuus muodostuu toisin kuin vaikkapa Encyclopedia Britannican, jonka luotettavuus tehdään etukäteen auktoriteettien avulla. Wikipediassa luotettavuus puolestaan on aina vasta “tulossa”.

Uuden sukupolven etujoukko luo Wikipediaan sisältyvän radikaalin avoimuuden kautta maailmasuhdetta, jossa tieto, tietäminen, oppiminen jne. eivät ole jäätyneitä entiteettejä, vaan muutoksessa olevia prosesseja. Wikipediassa näitä pedagogiikan ontoepisteemisissä perusteissa tapahtuneita muutoksia havainnollistavat näyttöruudulla olevat muokkaa- ja historia-painikkeet. Tällä lienee episteemisiä heijastuksia myös Wikipediasukupolven yleiseen suhtautumiseen mediavälitteiseen todellisuuteen, ja heidän jakamaansa käsitykseensä siitä, mitä tieto ja oppiminen tarkoittavat.

Historia-painikkeen kannalta Wikipedian pelkkä triviaalikin vertailu painettuun mediaan on valaisevaa. Painetussa mediassa lähdekriittinen puntarointi vaatii erityisiä arvioinnin taitoja ja jäljittämistä. Journalistisesti tuotettu media kun peittää jälkensä painomusteeseen, ja jälkien etsiminen ja seuraaminen vaatii vaivannäköä. Siinä missä Wikipedia-artikkelin historia on heti kiinnostuneen nähtävissä, printtimediassa näkyvillä on pelkkä lopputulos. Eihän tämä historian esillä oleminen sinänsä todista mitään jutun aitoudesta, todenperäisyydestä, luotettavuudesta tms. Mutta jo ero sinänsä on tärkeä. Kuten psykoanalyytikko sanoisi: jo pelkästään faktan ääneen sanominen muuttaa tilannetta. Jos kahden ihmisen välinen suhde perustuu valheelle, ja kumpikin tietää tämän, muuttuu tilanne, jos toinen sanoo ennen vaietun tai hiljaisesti hyväksytyn asian ääneen. Sama koskee tietoa: tiedolla on aina ennenkin ollut tekijänsä ja historiansa, mutta Wikipedian tapa tuoda tekijät ja heidän tekemisensä esiin muuttaa kaiken.

Muokkaa-painike on ontoepistemologispedagogisilta efekteiltään kenties vieläkin kumouksellisempi kuin historia-painike. Muokkaus mahdollistaa osallistumisen tiedon yhteiseen luomiseen, ja on kaikkien konstruktivismin nimeen vannovien opettajien toiveuni. Miten kaupallisille koulukirjan kustantajille kävisi, jos kouluissa alettaisiin luoda tietoa itse wikejä ja Wikipediaa hyödyntäen? Entä mihin opettaja opetuksessaan nojaisi, jos hänellä ei olisikaan valmista sabluunaa tuntisuunnitelmien varalle? Olisiko tällä vaikutusta myös opettajankoulutukseen? Pitäähän ajatella, että suomalainen opettajankoulutusjärjestelmä kasvattaa opettajia, jotka osaavat opettaa ilman opettajan työkirjaa. Nythän logiikka on se, että opetussuunnitelman valtakunnalliset perusteet antavat perustan oppikirjojen tekijöille, joiden käden jälkeä muut opettajat noudattavat. Tämä on hyvä oppikirjan kirjoittajille ja isojen talojen kustannusbisnekselle (eli niiden osakkeenomistajille), mutta huono meille tavallisille kunnallisveron maksajille, sekä tietysti oppimisen vapaudelle. Mutta kukapa sitä tahtoo “vapaassa maailmassa”?

Tiedon poliittisesti ja kasvatuspoliittisesti Wikipedian yhteisen muokkaamisen mahdollisuus – tai oikeastaan pakko – tarkoittaisi paitsi säästöjä myös “yhteisvaurauden” kartuttamista. Wikipediasta kaikki voivat ottaa tarpeidensa mukaan ja antaa kykyjensä mukaan. Oppikirjabisneksen, kuten myös tieteellisen tiedon tuotteistamisen ja markkinaistamisen kannalta tämä tietysti kuulostaa hurjan pelottavalta. Mitäs jos ihmiset keksivät, ettei tiedolla tarvitse rahastaa?

Tere Vadén & JS