Itsenäisyyspäivän aattona kävin työpäivän päätteeksi Lukulaarissa. Se on hyvin varustettu divari Hämeenpuiston ja Puutarhakadun kulmassa, josta saa miltei kaikki kauden kirjat alle puoleen hintaan. Joku kärrää sinne systemaattisesti lukemattomat arvostelukappaleensa. Ja lisäksi omistaja myy Sammakkoa ja Sanasatoa sekä pelastaa makulatuurilta erilaisia jäännöseriä. Ostin neljällä eurolla Kristian Smedsin kirjoittaman näytelmän Huutavan ääni korvessa, joka on ilmestynyt WSOY:n näytelmäkirja-sarjassa. Kirjan lopussa olevan Mikan vuodatuksen luin kotona ääneen muiden “iloksi”. (Matsku on ääneen luettuna sen verran rankkaa, että toisissa huoneissa säädettiin mankkoja ja tv:tä lujemmalle).
Tässä nuoren miehen monologissa Smeds pukee sanoiksi sen, missä nyt ollaan, fasistisia mielialoja ruokkivan Suomen koko kuvan, johon sopivat muukalaisviha ja siirtolaiskysymys, katkeruus, pettymys ja homofobia; poliittinen passiivisuus ja väljähtynyt politiikka, joka ei resonoi ihmisten tarpeisiin, “vanhusongelma”; ylipäätään kaikki sellaiset vihaelementit (“jota kukaan ei vie multa pois sillä tää viha on ainoa asia, mitä tää yhteiskunta ei oo vieny multa pois”), joista Smeds ennustaa Suomessa syntyvän poliittisen murhan viiden vuoden päästä. Ennustus menee kuitenkin vikaan. Ei saatu poliittista murhaa vuonna 2008, saatiin YouTubesta ja irkeistä opittua soveltava, poliittiseen terrorismiin viittaava joukkoteloitus vuonna 2007. (Ja juuri nyt pamahtelevat Tampereen keskustassa ilotulitusraketit).
Myös sotaveteraanit saavat Mikalta osansa: “Ei näistä oo ollu mitään apua sitten viime sotien, eikä muuten ollu sielläkään. Mitähän vittua te oikein siellä nysväsitte? (– Ammuttiin, ammuttiin…) Ammuttiin, ammuttiin! Voi vittu! Heti ku vähän ammuttiin takas niin sitä juostiin karkuun niin että pöpeliköt vaan soi… Teillä oli koko Saksan armeija takana. Ja mitä te teitte? Veistelitte jotain saatanan puukuksia ja lampunjalkoja Viipurin mettiköissä.” Kaikkiaan Mikan mielestä Suomessa on korkea aika lopettaa kokoomussosiaalidemokraattiset lätinät hyvinvointivaltiosta ja ajaa Suomi turbovaihteella “voittajien kastiin, sinne ydinosaamisen ja innovaation kärkeen”.
Esipuheessa Smeds kertoo näytelmätekstin syntyneen “suuresta henkilökohtaisesta henkisestä hädästä ja ahdingosta. … Huutavan ääni korvessa on vilpitän yritys luoda yhteys toiseen ihmiseen, herättää meitä kaikkia hetkeksi siitä unesta, johon olemme joukolla vaipuneet. Vapauttaa meitä kaikkia puhumaan sekä omista että maamme asioista, ottamaan rohkeasti kantaa, keskustelemaan, tuntemaan, itkemään, nauramaan ja pelkäämään tulevaisuutemme puolesta. … Siinä toivon mukaan tiivistyy monen suomalaisen ihmisen nykypsykopatologinen tila: on aivan helvetisti kysymyksiä, mutta ei yhtään vastauksia.”
Näitä kysymyksiä esittää myös Smedsin teatteri liittyen siihen valistuksen emansipatoriseen perinteeseen, joka alkaa Spinozasta, Rousseausta, Kantista, Hegelistä ja Marxista, ja jossa vapauden ajatellaan merkitsevän ennen kaikkea vapautta sorrosta sekä kaikkien yhdenvertaisuutta, jota tavalliset suomalaiset näyttävät pitävän tärkeimpänä perusoikeutena.
