Valistusfilosofi Michel Onfrayn haastattelu

Michel Onfray (s. 1959) sanoutui vuonna 2002 irti lukion filosofianopettajan virasta ja perusti Caenin kaupunkiin lähelle kotiseutuaan vapaan ja maksuttoman ‘kansankorkeakoulun’ (L’Université populaire de Caen). Jasmina Šopova haastatteli Onfray’ta YK:n the Courier-lehteen (No 9, 2007); haastattelun suomennos julkaistaan tässä ilman asianomaisten lupaa.

Sanoit kerran että filosofia ei tule taivaista, vaan kumpuaa maan kamaralta. Selittäisitkö tätä?

Filosofiaa voi harjoittaa monin tavoin, mutta tästä moninaisuudesta hallitseva historiankirjoitus on valinnut yhden tavan, eli juutalaiskristilliseen maailmankuvaan verrattavissa olevat idealistis-hengelliset sukujuuret ja tehnyt niistä totuuden filosofiasta. Kaikki muu, mikä menee ristiin tämän osittaisen ja puolueellisen näkökulman kanssa, hylätään. Näin käy lähes kaikille ei-länsimaisille filosofioille, etenkin itämaiselle viisaudelle, mutta myös aistilliselle, empiiriselle, materialistiselle, nominalistiselle ja hedonistisille nykyajattelulle, sekä kaikelle, mikä voidaan nimetä “epäplatoniseksi filosofiaksi”.Kantin ja kristillisyyden nimissä tulkittu t aivaista putoava filosofia, Platonista Levinakseen, tarvitsee tuonpuoleisen maailman ymmärtääkseen, selittääkseen ja oikeuttaakseen tämänpuoleisen. Mutta filosofian toinen perinne kumpuaa maasta tyytyen tähän tämänpuoleiseen maailmaan, joka on jo itsessään sisällyksekäs.

Määrittelet itsesi hedonistiseksi filosofiksi. Mitä tämä tarkoittaa?

Hedonismi on yksi niistä filosofioista, jotka eivät käy yhteen juutalaiskristillisyyden kanssa ja jotka siksi on hylätty. Hallitsevan askeettisen ihanteen vastaisesti hedonismissa korkein hyvä yhdistetään omaan ja muiden nautintoon; herkuttelu ei kuitenkaan ole sallittua muiden kustannuksella. Nautinnon tasapainon saavuttamiseksi meidän on kosketeltava asioita eri kulmista – poliittisesti, eettisesti, esteettisesti, eroottisesti, bioeettisesti, pedagogisesti,historiallisesti… Olen kirjoittanut kirjoja saman maailmankuvan näistä puolista.

Sinua on syytetty ateismistasi, jopa tappouhkauksin. Miten vastaat?

Huomaan että uskovaiset todistavat ajatukseni oikeiksi kun sanon että monoteismi on pohjimmiltaan suvaitsematonta, kostonhimosta ja älyllisesti tuhoisaa…. Jos minut uhataan tappaa sen vuoksi, että sanon jonkun uskonnon olevan suvaitsematonta, tämän uskonnon kannattajat todistavat väitteeni valitettavan todeksi. Euroopassa elämme demokratioissa, muualla – muuna aikana ja muissa paikoissa – näitä uhkauksia ei tulisi: olisin vain päätäni lyhyempi.

Olet toiminnan filosofi joka taistelee monella rintamalla. Kuinka filosofi tekee itsestään nykyisin “hyödyllisen”?

Kääntämällä radikaalisti selkänsä akateemiselle, ‘tohtoriaaliselle’ asioiden tarkastelulle, eli välttämällä puhumasta vaikeaselkoisesti, epäselvästi, epätäydellisesti vain niille muutamille jotka fanittavat lahkolaisuutta ja joilta tulee itseään yhdessä insestisesti uusintamalla. Ilmaisemalla itseänsä selvästi ja yksinkertaisesti, kuten Seneca tai Cicero, ja lopettamalla luennoimisen jokaiselle tyytymällä pysyttelemään “verbien valtakunnassa”, jossa asiat käyvät helposti. Ja silti yrittäen tuottaa eksistentiaalisia filosofisia vaikutuksia entisaikojen filosofien tapaan niille varatuissa paikoissa kuten “kansankorkeakouluissa” (universités populaires).

Voiko perustamaasi Caenin kansankorkeakoulua verrata Epikuroksen Puutarhaan?

Perustin toisen vastaavan Argentaan, Normandiaan, vapaiden markkinoiden tuhoamaan sekä vallanpitäjien ja hallinnon hylkäämään kotikaupunkiini. Mietin, millaista voisi olla aikamme mikrofasismia vastaan suunnattu mikroresistanssi epikurolaisuuden inspiroimassa avoimessa jälkiteollisen modernin aikana toimivassa yhteisössä.

Sinulle mikään ei ole universaalia. Voiko tämän yhdistää UNESCOn edistämään kulttuurisen moninaisuuden ajatukseen?

Ei, jotkut asiat ovat universaaleja. Uskon esimerkiksi että mies on naisen veroinen, valkoinen mustan, filosofian tohtori Niilin varrella elävän maatyöläisen. Tai että ateisti on yhtä arvokas tai arvoton kuin hurskas juutalainen ja vammainen vastaa urheilusankaria. Toisin sanoen olevainen on toisen olevaisen veroinen riippumatta siitä, mitä ne ovat. Tämä on uskoakseni ensimmäinen universaali asia. Toinen on se, että onnellinen ihminen on parempi kuin onneton, ja että universaalin nautinnon lisäämiseksi ja kärsimyksen vähentämiseksi pitää tehdä kaikkensa. Ja lopuksi uskon tietenkin kulttuurien moninaisuuteen ja niiden suojelun tarpeeseen. Mutta uskon myös, että toiset kulttuurit ovat toisia parempia. Ajattelen todellakin että sivilisaatio, jossa pienten tyttöjen sukupuolielimiä ei silvota on arvokkaampi kuin se, jossa heidät runnellaan. Vastaavasti se sivilisaatio, jossa voi vastaustaa maan henkistä ja maallista johtoa, on arvokkaampi kuin se, jossa joutuu ajatustensa tähden hirteen. Uskon sen sivilisaation olevan paremman, jossa homoille taataan samat oikeudet kuin heteroille kuin sen, jossa heidät teljetään vankilaan jne.

Olen valistusfilosofi, joka ajattelee valon olevan suotavampaa kuin pimeyden ja Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen edustavan parempaa kuin ikivanhojen mytologioiden laintaulut.

* Onfraylta on julkaistu 23°45 -kirjasarjassa Tapani Kilpeläisen kääntämä Kapinallisen politiikka, josta ote Voima-lehdessä.

Esteellisyys yliopistossa

Hyvistä hakijoista on yliopistossa helppo valita paras. Aina paras ei kuitenkaan tule valituksi.

Valintaa voivat ehkäistä tieteelliset hyvä veli- ja sisar-verkostot, joiden rihmastot ulottuvat moneen paikkaan. Myös tieteellinen ”heimo” tai ryhmä pitää rekrytointitilanteissa omaa puoltaan. Se haluaa kasvattaa voimaansa suhteessa kilpailijoihin. Siksi se tarvitsee samaan suuntaan katsovia, saman teorian ja metodologian jakavia.

Valintatilanteissa on usein kysymys pelitilanteesta, kauhun tasapainosta. Tehdään palvelus palveluksesta. Me tuemme teidän koplaustanne, jos te tuette meitä. Kännykät pirisevät ennen ratkaisevaa kokousta. Käytävillä kuiskutellaan, huoneissa huohotetaan. Lähetellään sähköposteja ja kirjelmöidään päättävien elimien edustajille. Olen syyllistynyt tällaiseen – mutta tietysti vain silloin, kun parasta ollaan sivuuttamassa.

Kysymykseen voi tulla myös ryhmäsolidaarisuus: vakaalla toimella palkitaan se, joka on hoitanut erilaisia viransijaisuuksia yliopistolaitoksella kuuluen jo ”oman talon väkeen”. Näin käy silloinkin, kun tieteelliset näytöt eivät ole kummoisia tai edes odotettavia.

Virka voi napsahtaa myös armon varassa, kuten joskus käy jo varttuneessa iässä olevalle. ”Tuo on notkunut täällä jo ties kuinka kauan, annetaan sille virka palkinnoksi. Se on ansainnut sen.” Lisäksi on olemassa muita tutkijarekrytointiin vaikuttavia korruption muotoja.

Valintatilanteet ovat kamalaa katsottavaa, kun taistellaan tutkimusrahasta, tieteellisestä maineesta ja oman oppialan tai koulukunnan elintilasta. Rekrytointia voi yrittää hallita esteellisyyssäännöillä, joiden pitäisi koskea kaikkia, kaikissa tilanteissa.

Soveliaita käytäntöjä on kirjattu hallintoelinten esittely- ja kokousmenettelyjen asianmukaisuuden ja läpinäkyvyyden varmistamiseksi. Ja silti sattuu, että virantäyttöä varten lausuntoa pyydetään professorilta, joka on kirjoittanut jonkun hakijan kanssa useamman kuin yksi tai kaksi tieteellistä artikkelia.

Ja käy myös niin, että lausunnon kirjoittanut professori istuu valinnasta päättävässä tiedekuntaneuvoston kokouksessa eikä ole kommonaan. Hänen yhteistyökumppaninsa ei kuitenkaan ole kärkihakijoiden joukossa, ja tämä antaa perusteen osallistua valintaan. Tämä on ollut perusteena myös suostumukselle kirjoittaa lausunto ikään kuin professori jo tehtävään ryhtyessään tietäisi, kuka hakijoista menestyy, kuka ei. Näinhän toki usein on, mutta tämä ennakkotieto parhaista ja paskimmista – vaikka kuinkakin oikea – ei voi kumota muodollista esteellisyyttä.

Myös valta ui kuvioon. Ehkä ”yhteistyötä” tehnyt professori ei edes halua kumppaniaan (lypsylehmäänsä, orjaansa, opiskelijaansa) pysyvään asemaan, vaan tahtoo pitää tämän vallassaan, odottamassa alisteisessa asemassaan.

Esteellisyyssäännöksen välttämätön ehto on, että jonkun asianosaisen harkinta pelaa, mutta tämä ei vielä riitä. Esteellisyyssäännöksen täytyy perustua muuhun kuin tilannekohtaisesti muuttuvaan harkintaan, neuvotteluun tai tulkintaan. Se on oikeudenmukaista hallintotapaa määräävä muodollinen perusnormi. Ja tämä säännöksen muoto määrää – toimiakseen kunnolla eli ilman henkilökohtaista harkinnanvaraa – esimerkiksi sen, ettei hakijalla ja lausunnonantajalla tai päätöksentekoon osallistuvalla voi olla tieteellisin julkaisuin osoitettua vastikäistä keskinäissidosta.

Dinosaurukset vastaan Wikiopistot

Suomen korkeakoululaitosta on kehitetty melko mielikuvituksettomasti kansainvälisten mallien mukaan kohti kovenevaa maailmanmarkkinakilpailua. Uusia koulutuspoliittisia avauksia ei ole ollut, vaan kaikki – viimeksi innovaatioyliopisto – on perusteltu kilpailukyvyn lisäämisellä tai kilpailussa mukana pysymisellä. Asemien turvaamiseksi tehdasmaiseen koulutukseen on luotu yhä uusia suojattuja käytäntöjä esimerkiksi koventamalla korkeakoulujen arviointia, vaatimalla lisää tuottavuutta ja tarkentamalla tutkintojen mittaamista. EU:n koulutuspolitiikka on lisännyt tähän yhden uuden byrokraattisen renkaan.

Massamuotoinen korkeakoulutusjärjestelmäajattelu palveli tarkoitustaan pitkälle 1960-lukua, kun kansallisvaltiopohjaisen hyvinvointijärjestelmän rakennustyö oli kesken. Nykyisin kansalliset korkeakoulujärjestelmät ja niiden raskaat poliittishallinnolliset ohjausmekanismit ottavat enemmän kuin antavat eivätkä vastaa sitä todellisuutta, jonka hallinnasta niillä kuvitellaan kamppailtavan. Ne ovat häviämässä ‘elintilakamppailun’ kuin dinosaurukset, ja niiden tilalle on kasvamassa kevytrakenteisten oppimisverkostojen maailma.

Lukuisat tutkijat ja opiskelijat eivät enää tosiasiallisesti elä ‘dinosaurusten aikaa’ vaikka saattavatkin elää ja saada toimeentulonsa osana kansallista korkeakoulutuskoneistoa. Tiedostaen nykyjärjestelmän ja todellisuuden epäsuhdan he ovat mukana alansa verkostoissa. Tärkein viiteryhmä ei useinkaan löydy omalta laitokselta tai tutkimuksen huippuyksiköstä, vaan tietoverkkojen näkymättömästä yliopistosta (invisible college). Ja tämä mukana oleminen ja yhdessä toimiminen saattaa olla myös erillisen oppiainelaitoksen hyvän tai huonon menestyksen salaisuus.

Tähän asti verkostoituminen on ollut lähinnä ammattiryhmittäistä ja erilliskysymyksiin keskittynyttä. Tällaisen erityisverkottumisen rinnalle on etenkin Wikipedian kehitystyön tuloksena syntynyt yleisverkottumista: entistä näkyvämpiä “kollektiivisen älyn” ja yhteistoiminnallisen oppimisen muotoja. Lupaavalta vaikuttaa Wikiversity erikielisine versioineen. Suomeksi on olemassa Teemu Leinosen kätilöimä beta-versio.

Wikiversityn, suomeksi wikiopiston, toiminta perustuu teknisesti wikiin eli kaikille avoimeen ja muokattavissa olevaan tiedonhallintajärjestelmään, joka mahdollistaa monimuotoisen yhteistyöhön perustuvan opiskelun ja oppimisen. Perinteisen ohjelmoidun opiskelun, opinto- ja lukupiirien sekä yksinopiskeltavien aiheiden lisäksi opiskelijat voisivat yhdessä opettajan ja kurssin vetäjän kanssa päättää kurssien, seminaarien ja konferenssien sisällöistä ja tavoitteista. Wikiopistoa on hahmoteltu myös jonain muuna kuin pelkkänä uutena yliopistona; se panee miettimään kasvatuksen ja koulutuksen yhteiskunnallisia perustehtäviä. Mitä ne ovat? Miksi ne ovat? Kenelle ne ovat?

Lähitulevaisuudessa tai edes keskipitkällä tähtäimellä ei ole luultavaa, että Wikiopistot korvaisivat kansalliset korkeakoulut, mutta tähän suuntaan kuitenkin liikutaan. Kysymys on siitä, kuinka kansallisesti suojattu saadaan hedelmällisesti yhdistettyä kansainvälisesti avoimien systeemien kanssa. Joka tapauksessa tämä vaatii koulutukselle asetetuista lyhytnäköisistä voitonpyyteistä luopumista. Sellaiset suomalaisen korkeakoulutuksen nykyiset kehittämissanat kuin kilpailu, laatu ja arviointi olisikin nopeasti korvattava monimuotoisuudella, vapaudella, saatavuudella ja osallistumisella. Kansallista korkeakoulurakennetta ei ole pönkitettävä parsimalla vanhasta uutta, vaan liittouduttava laadullisesti uuden kanssa. Kansa- ja ihmiskunnan ongelmien ratkaiseminen edellyttää yhteistyötä, ei rajoittamista.

Ks. lisäksi: Leinonen, Teemu, Vadén, Tere & Suoranta, Juha: Wikiversity: Free education and free school?

Populismin kaava

Hitler-kortilla tarkoitetaan vastustajan mielipiteiden vertaamista natsismiin tai Adolf Hitleriin. Nykyisin tällaiseksi kortiksi käy taistolaisuus. Kiinnostavaa on, että taistolaiskortti lyödään pöytään niitä vastaan, jotka ovat syntyneet 1970-luvun lopulla tai 1980- ja 1990-luvuilla. “Aktivistit ovat taistolaisia. Vihreät ovat taistolaisia. Eläintensuojelijat ovat taistolaisia. Vähän kaikki erimieliset ovat taistolaisia. Nuoria syytetään vuorotellen täydellisestä epäpoliittisuudesta ja taistolaisesta poliittisesta hurmoksesta. Yrittäisitte jo päättää!”, kirjoittaa Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Esa Mäkinen (HS 22.12.2007).

Ken meistä Kokoomuksen sivistyssiivestä lukee Tampereella päämajaansa pitävää Aamulehteä, on huomannut toimittaja Kari Huovialan erinomaiset oikeistopopulistiset opetukset. Viimeksi silmä kostui hänen kirjoituksestaan “Marxilainen lipsahdus” (Al 5.1.2008), jossa kiinnitetään huomiota presidentin uudenvuodenpuheen virkkeeseen: “Vaikka kansantulo on kasvanut, eivät väestöryhmien väliset tuloerot ole hävinneet” unohtaen sen edellä olevat ja jäljessä tulevat lauseet. Lisäksi toimittaja vertaa Halosen järkeilyä Jehovan todistajien kuviin, joissa leijonat ja lampaat käyskentelevät niityllä sulassa sovussa. “Yhtä kaukana todellisuudesta on hyvinvoinnin tasajako”. Myös Huovialan “todellisuusretoriikka” kiinnittää huomiota: “Reaalimaailmassa ei ole mahdollista hävittää hyvinvointieroja”. Populismin kaava: irrota lause yhteydestään, ota sille jokin asiaankuulumaton vertailukohta, ja vetoa todellisuuteen tai tosiasiaan, jolle ei ole vaihtoehtoa.