Hyvistä hakijoista on yliopistossa helppo valita paras. Aina paras ei kuitenkaan tule valituksi.

Valintaa voivat ehkäistä tieteelliset hyvä veli- ja sisar-verkostot, joiden rihmastot ulottuvat moneen paikkaan. Myös tieteellinen ”heimo” tai ryhmä pitää rekrytointitilanteissa omaa puoltaan. Se haluaa kasvattaa voimaansa suhteessa kilpailijoihin. Siksi se tarvitsee samaan suuntaan katsovia, saman teorian ja metodologian jakavia.

Valintatilanteissa on usein kysymys pelitilanteesta, kauhun tasapainosta. Tehdään palvelus palveluksesta. Me tuemme teidän koplaustanne, jos te tuette meitä. Kännykät pirisevät ennen ratkaisevaa kokousta. Käytävillä kuiskutellaan, huoneissa huohotetaan. Lähetellään sähköposteja ja kirjelmöidään päättävien elimien edustajille. Olen syyllistynyt tällaiseen – mutta tietysti vain silloin, kun parasta ollaan sivuuttamassa.

Kysymykseen voi tulla myös ryhmäsolidaarisuus: vakaalla toimella palkitaan se, joka on hoitanut erilaisia viransijaisuuksia yliopistolaitoksella kuuluen jo ”oman talon väkeen”. Näin käy silloinkin, kun tieteelliset näytöt eivät ole kummoisia tai edes odotettavia.

Virka voi napsahtaa myös armon varassa, kuten joskus käy jo varttuneessa iässä olevalle. ”Tuo on notkunut täällä jo ties kuinka kauan, annetaan sille virka palkinnoksi. Se on ansainnut sen.” Lisäksi on olemassa muita tutkijarekrytointiin vaikuttavia korruption muotoja.

Valintatilanteet ovat kamalaa katsottavaa, kun taistellaan tutkimusrahasta, tieteellisestä maineesta ja oman oppialan tai koulukunnan elintilasta. Rekrytointia voi yrittää hallita esteellisyyssäännöillä, joiden pitäisi koskea kaikkia, kaikissa tilanteissa.

Soveliaita käytäntöjä on kirjattu hallintoelinten esittely- ja kokousmenettelyjen asianmukaisuuden ja läpinäkyvyyden varmistamiseksi. Ja silti sattuu, että virantäyttöä varten lausuntoa pyydetään professorilta, joka on kirjoittanut jonkun hakijan kanssa useamman kuin yksi tai kaksi tieteellistä artikkelia.

Ja käy myös niin, että lausunnon kirjoittanut professori istuu valinnasta päättävässä tiedekuntaneuvoston kokouksessa eikä ole kommonaan. Hänen yhteistyökumppaninsa ei kuitenkaan ole kärkihakijoiden joukossa, ja tämä antaa perusteen osallistua valintaan. Tämä on ollut perusteena myös suostumukselle kirjoittaa lausunto ikään kuin professori jo tehtävään ryhtyessään tietäisi, kuka hakijoista menestyy, kuka ei. Näinhän toki usein on, mutta tämä ennakkotieto parhaista ja paskimmista – vaikka kuinkakin oikea – ei voi kumota muodollista esteellisyyttä.

Myös valta ui kuvioon. Ehkä ”yhteistyötä” tehnyt professori ei edes halua kumppaniaan (lypsylehmäänsä, orjaansa, opiskelijaansa) pysyvään asemaan, vaan tahtoo pitää tämän vallassaan, odottamassa alisteisessa asemassaan.

Esteellisyyssäännöksen välttämätön ehto on, että jonkun asianosaisen harkinta pelaa, mutta tämä ei vielä riitä. Esteellisyyssäännöksen täytyy perustua muuhun kuin tilannekohtaisesti muuttuvaan harkintaan, neuvotteluun tai tulkintaan. Se on oikeudenmukaista hallintotapaa määräävä muodollinen perusnormi. Ja tämä säännöksen muoto määrää – toimiakseen kunnolla eli ilman henkilökohtaista harkinnanvaraa – esimerkiksi sen, ettei hakijalla ja lausunnonantajalla tai päätöksentekoon osallistuvalla voi olla tieteellisin julkaisuin osoitettua vastikäistä keskinäissidosta.