Suppeaa ja laajaa politiikkaa

Kuin tilauksesta edellisen blogaukseni jatkoksi kirjoittaa (HS 25.2.2008) nuoremman polven politiikan tutkija Timo J. Tuikka Jyväskylän yliopistosta erilaisista politiikan tulkinnoista. Hänen mukaansa Suomessa elää politiikan käsitteen ja käytännön suppea tulkintamalli, jonka pohjalta voi esimerkiksi väittää, etteivät nuoret ole kiinnostuneita politiikasta. Tuikan mukaan Suomen poliittinen järjestelmä on kuitenkin aina ollut kriisissä, ainakin puoluepolitiikan ahtaasta näkökulmasta tarkastellen. “Milloin osallistumisintoa on ollut liikaa, milloin liian vähän – koskaan se ei ole ollut sopivaa”.

Vaikka puoluepolitisointi ja puoluevastakohtaisuudet ovat edellisistä vuosikymmenistä laimenneet, tekevät nuoret edelleen politiikkaa vaikuttaen “esimerkiksi internetin, henkilökohtaisten kulutusvalintojen ja moninaisten mielenilmausten kautta”. Kun politiikan määritelmää laajennetaan näin, alkavat yhtenäistyvä puoluekenttä, hallinnointi ja urautunut äänestäminen vaikuttaa Tuikan mukaan epäpoliittisilta ilmiöiltä, joiden läpi “arjen politiikka” ei näy. Vakiintuneiden poliittisten käytäntöjen lisäksi tällä on vaikutuksensa myös politiikan tutkimukseen, siihen miten poliittinen määritellään ja miten sitä mitataan.

Tuikka väittää kansalaisyhteiskunnan ja valtioon kiinnittyvien puolueiden välillä olevan ammottavan kuilun. Mitään erityisiä keinoja kuilun ylittämiseksi tai silloittamiseksi hän ei esitä, mutta viittaa nuorten esittämään haluun päättää nykyistä enemmän itseään koskevista, lähellä olevista asioista osallistumalla esimerkiksi koulujen päätöksentekoon. “Katuja ja taloja valtaaville aktiivisille nuorille voisi vinkata, että myös puolueiden paikallisten nuoriso-osastojen valtaus käy nykyään melko helposti. Niiden kautta saa näkemyksiään läpi, eikä poliisikaan tule valtauksen jälkeen hätistelemään.” Tällä Tuikka tuskin kuitenkin vihjaa siihen, että poliisin väkivaltaa pitäisi erityisesti pelätä. Sellainen tilanne olisi demokratian kannalta hälyttävä.

Demokratiavaje

“Politiikka on ollut viihdettä jo kauan, mutta kukaan ei ole halunnut sitä myöntää. Alushousujaan, lapsettomuuttaan, stressiään, yksinäisyyttään, erojaan ja burn outejaan esittelevien poliitikkojen rinnalla moni iskelmälaulajakin on haukkonut henkeä, että noin alas mäkään en sentään vajoa. Silti on ollut sympaattista pitäytyä illuusiossa, että kaiken takana on asiaakin. Se sopii politiikoille, koska asioita heitä on valittu eduskuntaan ajamaan. Ja se sopii toimittajille, joiden on mukava luulotella itselleen, ettei tässä mitään viihdetoimittajia olla, vaan loppujen lopuksi kyseessä on suurista, meitä kaikkia koskettavista asioista.” (J. Lehtola, 16.2.2008)

Asiapolitiikan illuusiota pitää yllä oikeusministeri Tuija Brax (vihr.) Aamulehden (23.2.2008) raflaavasti otsikoidussa haastattelussa (etusivulla “Demokratian kriisi voi kasvattaa väkivaltaa”, sisäsivulla “Suomalainen demokratia romahti banaanivaltiotasolle”). Brax sanoo suomalaisen demokratian olevan kriisissä, kun alle puolet “meistä” pitää demokratiassa elämistä erittäin tärkeänä. Tilastoilla voi kärjistää ja valehdella, eikä tästäkään tuloksesta voi suoraan päätellä demokratian kriisiä. Toisaalta oikeusministeri pohtii sosiaalisen pääoman vähenemistä, 1990-luvun alun laman pitkää varjoa ja “laman lapsia”, jotka eivät usko politiikkaan, eivätkä äänestyskopissa tapahtuvaan poliittiseen vaikuttamiseen.

Mutta uskooko tähän poliitikko, joka menee käräjille väittäen maineensa tahriutuneen jostain jonninjoutavasta kirjasta? Tai se, joka järjestää tiedostustilaisuuden kertoakseen olevansa raskaana ilmoittautuen samalla puoluejohtajakilpaan. Puhutaan politiikan estetisoitumisesta, imago- ja brändipolitiikasta, mediapolitiikasta, politiikan popkulttuuristumisesta; politiikka ja kuluttaminen samaistetaan toisiinsa, Nuorkokoomus jakaa kondomeja joissa lukee Kenen joukoissa seisoo? Voi luoja, Juha. Ootsä kuullut, et Jaana Pelkosesta tuli Kokoomuksen viestintäministeri Suvi Lindénin eduskunta-avustaja.

Brax pohtii: “Onko meiltä katoamassa herkkyys tajuta, että camoon, tämä on Suomi – me voidaan hoitaa tämä, eihän me tätä haluta.” Populisti kysyy: Ketä ovat nämä “me”? Mikä on tämä “Suomi”? Ja mikä helvetin herkkyys? Come on, Tuija, lue Yhdysvallat-Suomi-Yhdysvallat -politiikan sanakirjasta: sillä ettei halua (kansallisen omaisuuden myyntiä, yrityspakoja, työpaikkojen viemistä muualle, työn lisäarvon valumista koti- ja ulkomaisille sijoittajille…) ja sillä, että osoittaa sen, ei ole mitään väliä. Nykypolitiikka on hississä oleva nappi, jolla ovien avautumista ja sulkeutumista luulee saavansa nopeutettua, vaikka tosiasiassa napin paineleminen ei vaikuta kuinkaan hissin kulkuun.

Oikeusministeri etsii keinoja kansalaisyhteiskunnan elvyttämisestä muun muassa vapaan järjestötoiminnan verohelpotuksin. Järjestötoiminta ei kuitenkaan kuulu “laman lapsien” ensimmäisiin preferensseihin. Tärkeämpää on kiekko, kamut ja kalja. Mutta kansalaisyhteiskunta on tosiaan oikein kiva juttu silloin, kun valtion asiat ovat karanneet käsistä, ja kun isoille jutuille ei oikein mahda mitään. Valtiovarainministeri Raimo Sailaskin tulee aina välillä median kautta tänne meidän kansalaisvaikuttajien, blogistien ja otakantaa.fi:hin ahkerasti kirjoittavien kansalaisyhteiskuntaan kertomaan, mitä Suomessa tapahtuu ja mitä seuraavaksi pitää tehdä.

Asiaan on kiinnittänyt huomiota Matti Wiberg (HS 23.2.2008), jonka mukaan “ongelma ei ole se, että Sailas antaa haastatteluja, vaan se, ettei hän juuri muuta annakaan kuin haastatteluja”. Valtiovarainministeriöstä kun ei Wibergin todistuksen mukaan anneta sanojen takeiksi informaatiota siitä, missä “me” “Suomessa” mennään. Jaa jaa jaa: mitä tehdä demokratiavajeelle, jos on itse osa ongelmaa?

Maa hengittää

Mun piti olla tänään Rovaniemellä alani tutkijatapaamisessa, mutta elämä pysähtyi enkä päässyt junaan. Esitelmän valmistin, ja sen voi lukea tästä, tai tuolta ylhäältä, vihreässä palkissa olevan nimeni kautta.

Tänään tekee mieleni muistella Pentti Saarikosken kirjoittamaa Mariaa ja Metodiusta. Siinä Metodius-niminen pikkupoika ihmettelee, minne hänet lukemaan opettanut Maria muuttaa asumaan, kun maanomistajat ovat purkaneet hänen asuntonsa: “Kolme asuntoa on ihmisellä: ruumis, vaatteet ja talo. Kun ihminen tulee vanhaksi, puretaan ensin talo pois häneltä, sitten riisutaan vaatteet, ja lopuksi otetaan ruumis pois, niin että jäljelle jää vain luuranko, joka on ihmisen sielu.”

Metodius kysyy, hengittääkö luuranko. “Kun ihmisellä on ruumis, vaatteet ja talo, se tarvitsee voimaa hengittääkseen, mutta sitten kun se on pelkkä luuranko ja sielu, maa hengittää sen puolesta”.

Meillä on varaa köyhtyä

Näin ajattelee taiteilija Teemu Mäki tässä kolumnissaan.

Historia ei ollutkaan puolellamme…

Kaksi haastattelua kannattaa lukea. Toisessa ajatuksiaan esittää Jorma Kalela, toisessa Samir Amin. Molemmat ovat poliittisen historian pitkänlinjan ammattilaisia, emeritusprofessoreita kumpikin: Jorma Kalelan haastattelu löytyy tästä, ja Samir Aminin tästä.

On niin helppo olla onnellinen

“Suurituloisten uskoisi painottavan vapaa-ajan lisäystä enemmän kuin pienituloisten. On historiallisesti erikoinen tilanne, että rikkaat tekevät enemmän työtä kuin köyhät. Milloin koulutetut järkiintyvät?” Näin veistää vihreiden aivo, Osmo Soininvaara Opettaja-lehden (25.1.2008) haastattelussa.

Soininvaaran kommentissa on kuvaileva (deskriptiivinen), arvottava (normatiivinen) ja kehottava (preskriptiivinen) osa. Ensimmäisen osan mukaan rikkaiden työhön käyttämä aika on lisääntynyt, köyhien vähentynyt. Toisen osan mukaan rikkaat eivät toimi järkevästi, koska eivät palkan ja omaisuuden sijasta pyri kasvattamaan vapaa-aikaansa. Tästä puolestaan syntyy soininvaaralaisessa maailmassa paljon sosiaalisia ongelmia: logistiikkakeskuksiksi muuttuneissa perheissä ärhennellään, kiire jatkuu iltaan asti, juopotellaan, käydään vieraissa ja erotaan, ihmislapsia jätetään heitteille. Ja kolmannen osan mukaan ongelmat vähenisivät, jos ihmiset tekisivät vähemmän töitä. Jos palkankorotukset muutettaisiin vapaa-ajaksi, elämän kaikinpuolinen ilo ja onni lisääntyisivät.

Yksinkertaista, aivan liian yksikertaista. Ikään kuin mainitut yhteiskunnalliset ongelmat olisivat vain tämän päivän ongelmia, ja ratkeaisivat vain yksilöiden tekemin teoin. Tai ikään kuin Soininvaaran mainitsemat suuret sosiaaliset ongelmat, syrjäytyminen ja päihdeongelmat koskisivat niitä, joilla menee työssä ja sen ulkopuolella lujaa. Kuitenkaan nämä ongemat eivät yleensä kuulu J.P Roosin (sinänsä ongelmallista) luokkajakoa käyttäen “herroille” – tai eivät ainakaan välity yhteiskunnan yläkerroksesta sen huoltorenkaaseen – eivätkä heidän käskyjensä “toimeenpanijoille”, tai edes “palvelijoille”, vaan ennen muuta “turhille”; yhteiskunnasta uloslyödyille ja pudotetuille.

Jos minulla on liikaa töitä, miten työt tulevat tehdyiksi, jos jään vapaalle tai sovin lyhemmästä työpäivästä ilman että joku muu ottaa työt tehdäkseen, tai tilalleni palkataan lisää työntekijöitä? Miksei Soininvaara sano mitään tästä viittaa vain epämääräiseen kollektiiviiseen ratkaisuun? Tarvittaisiin politiikkaa, politiikkaa.

Lisäksi Soininvaaran lukuisiin nippeliehdotuksiin (liksan sijaan lyhyempi työpäivä, kesäajan palauttaminen virastoihin, pitemmät lomat, lasten harrastukset iltapäiviin) ja tilastotieteilijän järkeen pitäisi jonkun yhteiskuntatieteilijän ja kasvatustieteilijän lisätä sosiologista ja kasvatustieteellistä mielikuvitusta esittämällä kysymyksiä:

Miksi rikkaat (lähinnä keskiluokkaiset, ylikoulutetetut toimeenpanijat) tekevät enemmän töitä kuin köyhät, pätkä- ja muissa töissä pendelöivät palvelijaluokan edustajat? Onko kysymys elämäntavasta? Vai ajanhengen mukaisesta mentaliteetista? Pelko putoamisestako ajaa töihin vai tylsä elämä? Suositaanko työpaikoilla niska limassa meininkiä? Onko ns. normaali työpäivä inflatoitunut eikä tunnu enää missään? Mitä pitkillä päivillä ja työntäyteisillä viikonlopuilla oikeutetaan? Millaista sosiaalista todellisuutta niillä tullaan tuottaneiksi? Mitä työ on? Onko suomalainen sortoaste kenties kasvanut muun maailman malliin? Kenties köyhien edunvalvonta on onnistunut paremmin kuin rikkaiden? Ajaako ahneus rikkaat töihin? Miten naiset, miehet, nuoret, vanhat kertovat näistä asioista?

Itse tutkisin niinkin objektiivista ja empiirisesti tarkasti mitattavaa ilmiötä kuin “ajanhenki”. Sillä kukaan ei oikeastaan tiedä, miksi pitää raataa paitsi saadakseen entisiä isommat lainat, komeammat matkat ja suuremmat autot ostetuiksi ja maksetuiksi.

“Heii… On niin helppoo olla onnellinen
Heii… Ja tyytyy siihen mitä on” (Olavi Uusivirta)

Tai sitten ei.

Saria mun kanavaan

Tapahtumien kulku. Opetusministeri Sari Sarkomaa (täältä meiltä Kokoomuksen sivistyssiivestä) kertoi jokin aika sitten, että olisi hyvä idea yhdistää eri taiteenalojen korkeakouluja: TeaK, KuvA ja Tampereen yliopiston näyttelijäkoulutus. Tampereella ei asiasta tietenkään innostuttu, vaan ehdotusta ryhdyttiin vastustamaan tammikuun viimeiseksi päivätyllä Aikalaisen erikoisnumerolla, jonka saa ladattua netistä pdf:nä. Lehteen on haastateltu rehtoria ja hallintojohtajaa, alan professoreita ja pakkokiintiöopiskelijoita. Universumi värähtää. Myös opetusministerille suodaan sivu perustella esitystään.

Ministeri Sarkomaa on keskustellut rehtorien neuvoston kanssa yliopistojen rakenteellisen kehittämisen vaihtoehdoista, ja tiivistää nyt suomalaisen yliopistosivistyksen tulevaisuuden tähän yhteen ihmeelliseen lauseeseen:

”Rakenteellisen kehittämisen tavoitteena on koulutuksen, tutkimuksen ja taiteellisen toiminnan laadun ja vaikuttavuuden vahvistaminen niin, että kilpailukykymme säilyy vahvana globalisoituvassa maailmassa väestön ikärakenteen muutoksesta huolimatta”.

Se on kaunis lause, Sarkomaan ihana lause (virke, perkele); ekonominen, toimiva. Se on dynamiittia mun kanavaan. Se panee kysymään, kuinka monta tosiasiaa mahtuu yhteen lauseeseen? Kuinka monta luuloa turhaa, valhetta vaan, tummaa tietämättömyyttä?

Maailmassa on olemassa sellainen tekstin lajityyppi Sarkomaan avustajien ja virkamiesten harrastaman poliittisen runouden lisäksi, jota nimitetään hyperteksti- tai digitaaliseksi runoudeksi. Sen raaka-aineena käytetään esimerkiksi roskaposteja, kuten Juri Nummelin runossaan All Data Will Be Destroyed.

Miten kirjoittaa runoutta Sarkomaan antamista raaka-aineista? On substantiiveja: kehittäminen, koulutus, tutkimus, toiminta, laatu, vaikuttavuus, kilpailukyky, maailma, väestö, ikärakenne,muutos. Ja muutama verbi: olla, säilyä. Sekä vielä adjektiivit: rakenteellinen, taiteellinen, vahva, globalisoituva.

Vahvana väestön
vahvistaminen,
vahvana
globalisoituvassa maailmassa.

Ikärakenteen muutoksesta huolimatta
vahvana maailmassa
väestön vahvistaminen:
tavoitteena koulutuksen, tutkimuksen
ja taiteellisen toiminnan
laadun ja vaikuttavuuden vahvistaminen.

Vahvana vahvistaminen,
kilpailukykymme väestön,
säilyy!

Niin että!