Uusliberalismin fasismi

Kuvaile jossain sopivassa tilanteessa nykyaikaa fasistiseksi ja saatat päästä Helsingin Sanomien lööppijulkisuuteen, kuten taannoin Heikki Patomäki kirjansa Uusliberalismi Suomessa julkistamistilaisuudessa. Otsikko kirkui: ”Professori vertaa talouden nykyistä ideologiaa fasismiin” tavoitteenaan kenties kertoa Patomäen olevan helppoheikki. No, keskustelua toki syntyi sekä tilaisuudessa että HS:n nettifoorumille. Halpahintaisimmassa älykkökommentissa – sorppa Anu – Patomäen kirjan sivulauseen sanottiin olleen ”lennokkaan tyylin lapsus”.

Tuskin aivan, sillä sellaisia termejä kuin ’ur-fascism’ tai ’proto-fascism’ näkee käytettävän yhteiskuntatieteellisfilosofisessa kirjallisuudessa. Näillä viitataan joukkoon piirteitä, jotka liittyvät fasistisiin ajattelu- ja toimintamalleihin, ja joita jokainen aikakausi, ideologia ja yhteiskunta sisältää. Mikään aika, aate tai sosiaalinen järjestys ei ole niistä kokonaan vapaa. Fasismi tulee monissa väreissä, tai se toimii Wittgensteinin perheyhtäläisyyden periaatteella. Nähdessään sen tunnistaa. Umberto Econ esittämä lista ”ikuisen fasismin” piirteistä vaikuttaa kattavan myös uusliberalistisen totalitarismin:

1. The cult of tradition, tradition kultti
2. The rejection of modernism, modernismin kieltäminen
3. The cult of action for action’s sake, kultti toiminnasta toiminnan vuoksi
4. The natural fear of difference, ihmisten välisten erojen luontainen pelko
5. The appeal to a frustrated middle class, turhautuneeseen keskiluokkaan vetoaminen
6. The obsession with a plot, riippuvuus juonitteluista
7. Life as a permanent warfare, elämä jatkuvana sodankäyntinä
8. Contempt for the weak, heikkojen halveksunta
9. Everybody is educated to become a hero, kaikkien kasvatus sankaruuteen
10. Machismo, machoilu
11. Selective populism, valikoiva populismi
12. Newspeak, uuskieli

… Tehostamalla julkista sektoria ja koulutuksen tuottavuutta, olemalla osa suurta kertomusta, lyömällä NATO-korttia, rakentamalla osaamisalueita ja konsepteja, kirjoittamalla strategioita ja luomalla kompetensseja. Niin “ohut punainen viiva urhoin”, kun rummut jyräjää…

Eco, Umberto (1995). Ur-Fascism. The New York Review of Books, June 22.

Giroux, Henry (2004). Neoliberalism and the Demise of Democracy: Resurrecting Hope in Dark Times. Dissident Voice, August 7.

Turku does it better

Edelliseen blogaukseen liittyen: turkkuses sitä osataan kulttuurikin, erottaa taide taiteesta. Kaupungin nomenklatuura hakee Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2011. Mutta tälle hankkeelle on syntynyt inhottava kilpailija omasta takaa: nälkätaiteilijoiden ja muiden taivaanrannanmaalarien alakulttuuripääkaupunkihanke 2011. Talouspohjalta katsellen hankkeiden ero on tosin vain marginaalinen: virallisen kulttuuripääkaupunkihankkeen budjetti on 55 miljoonaa euroa. Alakulttuuripääkaupunkihanke brassaa kymmenellä eurolla ja neljälläkymmenellä sentillä. Lisäksi se jakaa apurahoja. Tällä hetkellä jaettavaa on 8,50€. Nettisivulla kerrotaan jaettavan määrän saattavan kuitenkin jopa kaksinkertaistua, mikäli bisnes alkaa luistaa.

Ei saa, ei koskaan saa

Sara Hildénin taidemuseossa pidettiin tänään erityisesti lapsille tarkoitettu Unicef-aiheinen teemapäivä suvaitsevaisuudesta (ei rauhasta, sillä se on väärä sana). Taidepedagogi kokosi 5–6-vuotiaiden ryhmän luokseen taidekierrokselle. Johdantohöpinöidensä jälkeen hän ryhtyi lasten kanssa dialogiin.

”Mitäs teille tulee ensimmäisenä mieleen taidemuseosta? Kukas osaa vastata?” Vaaleapäinen tyttö nosti kätensä ja käsien alta näkyivät siivet, jotka olivat kääntyneet kainalopiiloon. Ja tyttö sanoi: ”Ei saa koskea mihinkään”. Taidekasvattaja sanoi: ”Ihan oikein, niin juuri, se on tärkeää…. No, tuleekos vielä jotain muuta mieleen?” Poika, tuollainen esikouluikäinen poikanen nosti kätensä: ”Täällä ei saa huutaa”. Taidepedagogi sanoi: ”Ei saa, ei saa. Ihan totta. Hyvä.”

Satun tietämään, että tätä palstaa lukee ainakin satunnaisesti muutama taidekasvatuksen ammattilainen, kiitos vaan. Siksi uskallan heittää teille rakkaat ystävät kyssärin, että olisiko yllä mainitussa pikakuvassa taas kerran tosifunaamisen paikka?

Että onhan teillä lasten taidekasvatuksessa toiminnalliset otteet, työpajat, dialogisuus ja Duchampin pisuaarit. Mutta voi veljet (ja siskot kanssa): kun ne ovat hieman sama asia kuin meillä aikuisilla on tämä ”aktiivinen kansalaisuus”. Että menkää tuonne tarkoitusta varten varattuun hiekkalaatikkoon leikkimään aktiivista kansalaista taide-politiikkaleluilla, pitäkää suunne kiinni älkääkä koskeko taiteeseen taikka politiikkaan.

Mutta me olimme 12- ja 42-vuotiaita, ja me avasimme äänemme ”EI SAA EI SAA EI SAA” ja nostimme spraypurkit sannasta. Me katsoimme toisiamme ja yksi meistä aloitti laulun, toinen tanssin; laitoimme kädet käsiin, ja taidemuseo kohosi Näsinneulan korkeuksiin: ”Hei, sinä tiedät kaiken jos vain haluat, joka ainoan metsän sopen, kaikki kadut, ruohon ylle leviävän astman, puhujalavat, yön vuorovedet, puiden heräävät lehdet, rannat joihin tuuli käy”. Ja me sanoimme: ”Ei saa tarkoittaa kyllä, ei koskaan on vielä tänään!”

Erotiikan pallomeri

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan Pekka Hyvärisen mukaan pääministeri Matti Vanhasen Susan Kuroselle lähettämien tekstiviestien julkaisu on ”pelkkää halpamaista tirkistelyä”. ”Salarakasjournalismin” yhteydessä on puhuttu jopa journalististen periaatteiden perikadosta ikään kuin journalistit olisivat toimintansa herroja. Inhimillinen toiminta, niin myös journalistin tekemä työ, sisältää kuitenkin – anarkokapitalistisen talousimperatiivin ohella – satunnaisia, ennakoimattomia ja tarkoittamattomia vaikutuksia sekä perustuu osin tiedostamattomiin vaikuttimiin.

Toimittaja Saska Snellman on Hyväristä oikeammilla jäljillä luonnehtiessaan pääministeri Vanhasta ”raskasta työtä tekeväksi ihmiseksi, joka ei kaipaa kuin rauhaa ja toista ihmistä”; siis juuri sellaiselta, joka raapii aamulla kolme senttiä paksua teräsjäätä perheauton etulasista ja pitää myöhemmin aamupäivällä kehittämispäivän ensimmäisiä powerpoint-sulkeisia. Ei ole helppoa olla puhuva pää. ”Oonko kertonut että tää pääministerin homma on p… homma”, kuten pääministeri tekstaa.

Ihmisläheisyyttä etsitään yhä kiihkeämmin verkosta. Netti, chat ja tekstiviesti ovat erotiikkakasvatuksen välineitä ja toinen nimitys aikuisten arkipäivän seksikoululle. Näiden virtuaalisten seksilelujen ja eroottisten pallomerien ongelma on siinä, että ne hävittävät seksistä seksin, erotiikasta erotiikan ja kaikki lihan merkit pelkistäen käyttäjänsä ajatuksen voimalla käyttöliittymänsä tahrivaksi kartesiolaiseksi subjektiksi. Mitä jos elämäni pelkistyy pelkistymistään pelkäksi digitaalivirroissa ponnisteluksi? Mitä jos kaikki on pelkkää digitaalista konstruktiota, eikä muuta todellisuutta enää olekaan?

”Virtuaalitodellisuudessa shokeeraavaa ei ole sen ymmärtäminen, että ennen oli olemassa ’todellinen todellisuus’ ja nyt vain kyberavaruus, vaan se, että virtuaalimaailman kokemuksellisen olemassaolon vaikutuksesta olemme tulleet jotenkin takautuvasti tietoisiksi siitä, ettei ’todellista todellisuutta’ koskaan ollutkaan. Todellisuus on aina ollut virtuaalinen, emme vain ole huomanneet sitä. Virtuaaliseksissä ei ole kauhistuttavaa sen oivaltaminen, että ’herran jestas, ennen minulla oli oikea kumppani, jonka kanssa koskettelimme, halailimme ja puristelimme, mutta nyt vain masturboin näytön edessä, tai en edes runkkaa, vaan nautin ehkä vain siitä, että toinen nauttii jossain toisen näytön äärellä’. Todellinen kauhistuttavuus on siinä, että virtuaalisuhteet paljastavat, ettei todellista seksiä koskaan ollutkaan. (…) Mitä jos masturbointi viittaa muuhunkin kuin seksiin kuvitellun kumppanin kanssa? Mitä jos todellinenkin seksi on pelkkää masturbointia todellisen kumppanin kanssa? (…) Seksi on aina kolmen kauppa, mukana eivät ole vain sinä ja kumppanisi, vaan myös seksiä ylläpitävä kuvitelma. Kun tämä fantasia kerran pirstoutuu, kumppani alkaa vaikuttaa iljettävältä. Ja se on horroria. Kuten Hamletissa, jossa Hamlet näkee Ofelian ja ’todellisuusefektin’ vaikutuksesta huomaa, miten iljettävä ihminen Ofelia on – juuri siksi, että entistä kiintymystä kannatteleva fantasma on kadonnut.” (Zizek 1998.)

Esimerkiksi Zizekin hahmotteleman viitekehyksen mukaan saattaisi lukea Vanhasen tekstiviestejä tirkistelytulkintaa kiinnostavammista näkökulmista huomaten niillä muitakin kuin salarakasjournalistisia tirkistelyvaikutuksia. Viestit voisivat kertoa myös vapauttavaa eli emansipatorisesti sanomaa riippumatta siitä, mitä viestien kirjoittaja itse tai niiden vuotaja tavoittelivat.

Emansipatorisuus liittyy yleensä ihmisten vapauttamiseen niin perinteen ja tiedostamattomien vaikutusten ohjaamasta kuin vierasmääräytyneestä ajattelusta ja toiminnasta. Se on tulemista mahdollisimman riippumattomaksi olosuhteista. Sen päämääränä on itsereflektiivinen elämä sekä mahdollisimman monista psyykkisistä, sosiaalisista ja rakenteellisista pakoista vapaaseen vuorovaikutukseen perustuva emansipoitunut yhteiskunta, joka toteuttaa jäsentensä kasvua täysi-ikäisyyteen.

Emansipoituneessa yhteiskunnassa johtavassa asemassa oleva poliitikko pystyisi kirjoittamaan tekstiviestejä vapaana tirkistelyefektistä tai sen pelosta. Hän voisi ymmärtää, ja auttaa meitä muita ymmärtämään, ettei se ole seksi eikä Seija, mikä minut pelastaa. Ensin on päästävä eroon vierasmääräytyneistä olosuhteista, oudon vieraantuneesta elämästä, jonka kiintopisteitä ovat alituinen kiire, lastenhakeminen ja -vieminen, K-kauppa ja tekstailun kaltaiset korviketoiminnot.

Tässä emansipoituneessa yhteiskunnassa kohutut tekstiviestit kertoisivat meille: yhteiskunnallinen ja persoonallinen vapautuminen kulkevat yhtä jalkaa. Ja vasta niiden molempien myötä, asioiden palautuessa paikoilleen tai näyttäytyessä uudessa valossa, alkaisi nauttiminen seksin ja rakkauden hedelmistä, ja muista tavallisen elämän antimista; henkilökohtaisesti, intiimisti, vain minulle kuuluvasti: vatsanpohjan kihelmöinnistä, hiusten tuoksusta tyynyllä, siitä että tekee mieli ihan tajuttomasti, halusta työntyä sinuun, sykkeestä sisällä kovana ja kuumana, ja siitä onnentunteesta, kun pitkä, rauhallinen ja kiihkeä rakastelu vie voiton kaikesta muusta; sekä yhteiskunnallisesti: minun paikallani tässä työssä voi olla joku toinen, ja minä jonkun toisen paikalla. Mitään ei ole pois, kun lähden… Ja että politiikka on kaikkien ihmisten tekoa. Jos Matti niin minäkin. Olen poliittinen, tekoni ovat poliittisia. Teen politiikkaa.

Zizek, Slavoj (1998): Hysteria and Cyberspace: Interview with Slavoj Zizek.

Zizek, Slavoj (2004): What can Psychoanalysis Tell us About Cyberspace? The Psychoanalytic Review 91 (6).

Historian oikkuja

Lapin yliopistossa väitellyt oikeustieteen tohtori Sakari Huovinen, jonka kanssa istuimme kerran päittäin promootioillallisilla Rovaniemellä Johanna Ikäheimon ihastuttavasta seurasta nauttien, kirjoittaa viisaasti ja rohkeasti lehdistönvapaudesta, ”demokratian ylläpitäjänä ja yhteiskunnallisen keskustelun edistäjänä” (HS 14.4.2008). Lehdistönvapaus auttaa lukutaitoisia “tekemään poliittisia valintoja siitä, millaisessa yhteiskunnassa he haluavat elää”.

Lehdistönvapaus on Huovisen mukaan yksilön sananvapautta laajempi käsite, jonka perusteella toimittajalle ”voidaan hetkellisesti suoda yksilön sananvapautta laajempi liikkumatila”. Tämän vapauden nojalla median tehtävänä on arvioida ja kontrolloida vallankäytön tapoja ja poliittisen toiminnan moraalista kestävyyttä, ja näin ennaltaehkäistä vallan väärinkäyttöä vaihtoehtoisia toiminta- ja ajattelutapoja luoden.

Huovisen mukaan näissä arvioinnin, kontrollin ja ennaltaehkäisyn tehtävissä journalistilla ”on oikeus joskus myös liioitella asioita ja provosoida keskustelua”. Tämä on välttämätöntä keskustelun ylläpitämiseksi ja edistämiseksi, ”kommunikointiprosessin itsensä takia”. Samalla Huovinen painottaa toimittajan velvollisuutta muodostaa kantansa jopa spekulatiivisesti ainakin siinä vaiheessa, kun tiedot asiasta ovat vielä hataria.

Ai hurja, tämähän tuntuu kovin uskaliaalta! Kenties kirjoittajan mielessä on fasistinen tilanne, jossa keskustelu surkastuu, ja ”jossa valtaapitävä kokee hävyttömäksi väliintuloksi sen, että toinen avaa suunsa. Järkipuhe ei häntä tavoita, koska hänestä ainut järki on siinä, että toinen antaa periksi”, kuten Horkheimer ja Adorno kirjoittavat.

Ja ehkä nimenomaan tästä syystä Huovinen puolustaa hienosti myös kantaaottavan median asemaa. ”Perinteisesti median tehtävä on haluttu rajoittaa puolueettoman selostajan rooliin. Tämän rinnalle on entistä enemmän noussut toinen tehtävä: velvollisuus arvioida poliittisia arvoja ja yhteiskunnan päättäjien tekoja – silläkin uhalla, että lukijat voivat olla eri mieltä.”

”Lehdistönvapaus ei ole ihmisoikeus, kuten sananvapaus, vaan instrumentaalinen vapaus, jolla edistetään demokraattista yhteiskuntaa”. Saman voi sanoa myös negatiivisesti: toimiessaan oikein vapaa sana saattaa vähentää historian oikkuja mielivaltaan ja hirmutekoihin.

Älä koskaan ikinä

Älä koskaan käytä tutkimuksesi kirjallisuuslähteinä komiteamietintöjä tai muita Valtion virallisasiakirjoja! Tämän käskyn opin professoriltani. Hallintodokumentteja on kyllä lupa käyttää kriittisen (kasvatussosiologisen ja muunlaisen) analyysin aineistona, muttei koskaan perustelemassa jotain näkemystä saati tieteellisen argumentaation perusteena. Myöhemmin olen yrittänyt ohjata opiskelijoitani samaan käytäntöön. Professori oli aikanaan toiminut muutamassa Opetusministeriön komiteassa ja nähnyt toimintaan sisältyvät poliittiset lehmänkaupat, kompromissit, ministereiden ja virkamiesten päähänpälkähdykset ja muut ajattelemattomuudet, joilla valmisteluvalta operoi. Komiteatoiminta oli mahdollisimman kaukana tieteellisen toiminnan logiikasta, ja toimi varoittavana esimerkkinä ”ajattelusensuurista” sekä ”kielen nöyristelystä hallitsevien ajattelusuuntien” edessä. Jälkimmäiset ilmaukset ovat Max Horkheimerin ja Theodor Adornon klassikkoteoksesta Valistuksen dialektiikka, jossa tekijät kritisoivat koko todellisuuden läpihallinnoitumista, porvarillisen sivilisaation yksituumaista välineellistymistä sekä julkisuuden, ajattelun ja kielen muuttumista tavaraksi. – Nyky-yliopisto on tässä suhteessa erinomainen esimerkki: entinen R-T-T -kaava (oletus rahan muuttumisesta tutkimuksen avulla tiedoksi) on uusliberalistisessa järjestyksessä vaihdettu T-T-R -kaavaksi (oletukseksi tutkimustiedon muuttumisesta rahaksi). Työskentelin kymmenisen vuotta yliopistollisen opettajankoulutuksen tehtävissä ja ihmettelin joidenkin opettajienkouluttajien taipumusta vedota peruskoulun opetussuunnitelman perusteisiin ikään kuin heidän omaa opetustaan legitimoivana ja määräävänä asiakirjana. Horkheimerin ja Adornon käsittein he olivat ymmärtäneet itsensä Valtion opettajankoulutustehtävän orjallisiksi toteuttajiksi – ja välineellistäneet yliopiston tehtävän edistää aktuaalista vapautta, auttaa ajattelemaan & luoda uutta. Näin he tulivat ehkä tietämättään edistäneeksi koulutuksen – peruskoulun ja yliopiston – kontrolli- ja vakiinnuttamistehtävää ”umpimähkään käytännöllistetyn ajattelun” nimissä. Tarjoamalla valmiita ajatuskaavoja he opettivat ”tallentavaa” ja ”säilyttävää” oppimista, ja todellisuudessa sensuroivat opiskelijoiden kehitysmahdollisuuksia. Kuten Horkheimer ja Adorno ironisesti toteavat: ”Kaikista hyvää tarkoittavista uudistuksista huolimatta kasvatusjärjestelmän kunnianhimona näyttää olevan sensuuritoimen saattaminen lopultakin tarpeettomaksi”.

Olemme unohtaneet

Tampereella vietettiin viikonloppuna sovinnon päivää kulkuein ja näytelmin julkilausuttuna päämääränä päästä eroon 90 vuotta sitten kärjistyneistä luokkavihollisuuksista. Eräskin Kokoomusvaikuttaja oli sonnustautunut punaiseen käsivarsinauhaan näytellen itseään Hugo Salmelaa. Yhtään vasuria en huomannut havuja lakeissaan, vaikka muutaman neuvostovenäläisenä kasakkana. Maamme-laulun huumatessa pienen sovinnollisen pään on vaikea huomata uusia luokkajakoja. Vanhempi väki saattaa vielä muistaa värinsä, mutta keski-ikäiselle on nyt tärkeä löytää ”oma” menneisyytensä, ”ihan oikeesti mun oma” identiteetti, ilman politiikkaa tietenkin, eli ihmissuhdesoppien ja lainanlyhennysten välissä oleva elämänpolitiikka. Nuoremmat sukupolvet vaikuttavat kokonaan menetetyiltä, mikäli on uskominen tuoreeseen selvitykseen. Ja meitä hölmöjä, ”meitä kaikkia”, tarvitaan historiassa yleensä aina silloin, kun omistava luokka – siis ne joilla on millä mällätä – pelkää omistustensa puolesta. Mutta liian harvalla menee huonosti, liian monella liian hyvin ulkoaopitun onnellisuuskäsityksen mukaan, kenelläkään ei ole nälkä eikä kenenkään perse vilku paljaana. Ongelmat ovat liian kaukana, olutta, baaria ja jääkiekkoa riittää. Lauantai-iltana Helsingin junan ravintolavaunussa juhlitaan Tapparan pronssimitalia. Sisään astuu muuan Kokoomuksen kansanedustaja, johon suunnilleen ikäisteni jääkiekkofanien katseet kohdistuvat. Ja kaikki räjähtävät huutamaan, rytmikkäästi käsiä yhteen lyöden kuin katsomossa: ”Kimmo, Kimmo, Kimmo …” (nimi keksitty). ”Sää olet Kimmo Eduskunnan viksuin äijä perkele, paa pöytä koreeks Kimmo. Paa pöytä koreeks, kunnon tilaus nyt! Kimmo perkele. Mää oon aina äänestäny sua Kimmo. Mikseis susta tullu ministeriä?” – Olemme unohtaneet paikoista asioista äidinkielen opinnoista melkein kaiken eikä kukaan kutsu taisteluun.