Tieteen kääntämisestä 2

Tunnettu puolalaissyntyinen sosiologi Zygmunt Bauman kertoo jossain haastattelussa harjoitelleensa englannin kielellä kirjoittamista viisitoista vuotta ennen kuin uskalsi julkaista englanniksi. Sen jälkeen anglotavaraa on tullutkin: kirja vuodessa, kaksi parhaassa. Suomessakin tutkija joutuu pohtimaan, millä kielellä tekstejään kirjoittaa ja julkaisee, äidinkielellään, vai jollain muulla. 1990-luvun puolivälistä näihin päiviin on painotettu englanniksi julkaisemista; englanniksi kirjoittaminen on tarkoittanut kansainvälistymistä ikään kuin muita kielialueita ei olisi olemassakaan. Onpa joku yliopistorehtoriksi yltänyt neropatti määrännyt kaikki oppilaitoksensa väitöskirjat kirjoitettavaksi englannin kielellä… Erään tiedekustantamon eräs kustannustoimittaja sanoi huuli poskessa, että nuorelle tutkijalle tärkeintä on osata kirjoittaa hyvin englanniksi, paljon muuta ei tarvita, asioiden ymmärtäminen on toissijaista. Itse en ole jaksanut ottaa asiassa tiukkoja periaatteellisia kantoja, vaan kirjoittanut ja julkaissut sekä suomeksi että englanniksi. Näin on ollut tehtävä päästäkseen mukaan oman alansa keskusteluun ja voidakseen vaikuttaa sen kulkuun. Aina olen käyttänyt vieraskielisissä teksteissä kielentarkastajaa, yrittänyt etsiä tehtävään vierasta kieltä äidinkielenään käyttävän. Kansainvälistyminen ei tapahdu niin, että jokainen opettelee kirjoittamaan englanniksi ja tarkastuttaa kirjoittamansa. Se tapahtuu niin, että resursseja pannaan paljon nykyistä enemmän hyvin suomeksi kirjoitettujen juttujen kääntämiseen monille kielille. Tästä asiasta keskusteltaessa sekoitetaan turhan usein vieraalla kielellä ajatteleminen, kirjoittaminen ja julkaiseminen, ja siksi argumentaatio on sekavaa (lue esimerkiksi Simo Skinnarin juttu Kasvatus-lehdestä 3/08).

Tieteen kääntämisestä

Tietokirjallisuudella menee lujaa. Nimikkeitä julkaistaan kiihtyvään tahtiin keittokirjoista Gadameriin. Kääntäjiä tarvitaan. Tietokirjallisuuden kääntämisen luulisi olevan nykyistä enemmän esillä myös yliopistojen toiminnassa, mutta ainakin uraansa edistämään pyrkivälle nuorelle tutkijalle kääntäminen on lähinnä oman hautansa kaivamista, sillä virantäytöissä kääntämistä ei yleensä lasketa meriitiksi. Toisaalta on muutamia esimerkkejä täysin palvelleista professoreista (Veikko Pietilä mainiona esimerkkinä), jotka ovat ottaneet sydämen asiakseen oman alansa vieraskielisen tiedekirjallisuuden suomentamisen. Ehkä oppituolinhaltijoiden kannattaisi laitoksillaan ryhdistäytyä, koota kollegoista ja jatko-opiskelijoista (miksei mukaan mahtuisi myös välkkyjä perusopiskelijoita) porukka ja suomentaa yhdessä ainakin yksi alansa perusteos. Myös opintoviikkoja voitaisiin jakaa ja huomioida asia työsuunnitelmassa. Käännöstä voisi sitten tarjota suomalaisille tiedekustantamoille, tai julkaista se vapaasti etenkin silloin, kun kirjan tekijänoikeudet ovat rauenneet tai muutoin helposti saatavilla. Tällainen teos on omalla alallani esimerkiksi filosofi John Deweyn Democracy and Education (1916), joka odottaa kääntäjäänsä vapaana wikiaineistona.

Kari Uusikylä

Kari Uusikylä on professori ja julkinen intellektuelli kuuluen niihin harvoihin, jotka ovat saaneet äänen mediassa ja rohjenneet käyttää sitä. Syksyllä hän jää eläkkeelle 63 vuoden iässä Helsingin yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitokselta. Se on iso menetys yliopistolle, erityisesti akateemiselle opettajankoulutukselle. ”Voisin jatkaa vielä viisi vuotta, mutta tulosvastuun vaatimukset yliopistolla ovat menneet naurettaviksi. Eläkkeellä voin jatkaa kirjojen kirjoittamista ja muita luovia töitä”, sanoo Uusikylä. Mitä tämä kertoo suomalaisen yliopiston tilasta? Jos haluaisi olla ilkeä, mitä en koskaan enkä kenellekään tietenkään ole, pelkkää aurinkoa vain, väittäisin, että nyky-yliopistosta lähtevät tilaisuuden tullen ne, joita tarvitaan, ja joilla vielä olisi jotain annettavaa, ja sinne jäävät tyhjää toimittamaan viimeisten vuosien eläkekertymiään korotellen ne, joiden sanottava on loppunut jo ajat sitten, jos sitä koskaan olikaan. Toivottavasti Kari saa nauttia vapaudestaan, ja HY hyvän seuraajan. Kari otti mut mun ekaan akateemiseen duuniin Hämeenlinnan okl:een aika monta vuotta sitten. Työhön perehdyttäminen jäi mieleen: ”Moi, mä oon Kari Uusikylä”. Käteltiin. ”Sopiiks sulle et käyt täällä pari kertaa viikossa”.

Mitä kesään kuuluu?

Löydän lauseita: “ihminen alkaa säröillä, monesti tietämättään, kunnes hänestä lopulta lohkeaa lasimurskaa, jonka keskeltä hän ei pääse ehjin jaloin pois”, tai “että ihon luodessaan Jumala istutti siihen kaipuun ja syli-ikävän metsän … pieniä aistivia puita kuin siloisia kämmeniä” (molemmat ajatelmat ovat Jyrki Vainosen); sellaisten töiden tekemistä, joita talvella on liian monta läjässä ja rinnakkain, mutta jotka nyt tulevat tehdyiksi siivosti, yksi kerrallaan. Oppinut rakkaudesta, jopa käyttämään tätä sanaa; ymmärtämään nyansseja: huolenpidosta ja kiintymyksestä ja intohimosta. Unohtanut lahtaamoon osoittavat tienviitat, alliansseiksi ja rakenteelliseksi kehittämiseksi sanotut typerryttävässä yliopistodiskurssissa. Niitä en muista, en välitä. Unet ovat autuaan unohduksen mukana palanneet rikkaina ja rattoisina. Tapailen naurua. Luulen ehkä tajuavani jotain teini-ikäisen tytön maailmasta, kasvusta, ilosta, kivusta, kommunikaation vaikeudesta. “Isä, sä olisit ihan kiva, jos sä et olis niin äkkipikanen”. Lukeminen on auttanut hiffaamaan, ettei Bourdieu ollut reformisti (eikä revisionisti), kuten väitetään, eikä hänen yhteiskuntakritiikkinsä alkanut vanhoilla päivillä. Molemmat väitteet ovat höpöhöpöä, mutta uppoavat suomalaiseen konsensussosiologiin kuin veitsi voihin. Rantasauna maalataan. Elämänmuodoista ja niiden moneudesta. Suomen suuruudesta ja etäisyyksien pienuudesta. Täälläoleminen, täällä missä ei ole yhtään tekemätöntä kirjaa, ei yhtään turhaa työtä, pyyhkii pois kummitukset, kuljeksimisen tyhjässä talossa, illan ahdistuksen levitessä television sinivälkkeestä kun missään ei ole tarttumapintaa, asioissa, ihmisissä, ideoissa. Laiturilla luon illuusioita sopusoinnusta, tartun elämän solmukohtiin; kuinka moneen turhaan solmuun sitä on itsensä vetäissyt. Päivien samana toistuva hidas rytmi, tämän päivän kiertyminen eiliseen ja huomisen tähän.