Kukaan ei synny yksin

Ammattikasvattajien suusta hyppää silloin tällöin sammakko: “ensisijainen oppimisen vastuu on oppijalla itsellään”. Sietäisi palauttaa mieleen Erno Paasilinnan kauniin lauseen traaginen sisältö: “Kukaan ei synny yksin, ei ole ihmistä ilman taustaansa, ei ketään ilman varjoaan”. Tai lukaista uudelleen joku kasvatussosiologian peruskirja. Monissa koululuokissa on ‘vastuullisia oppilaita’, joiden koti on henkisesti ja sosiaalisesti aivan sekaisin, fyysisesti sotkuinen, kaikki perusasiat hukassa, huoltajat milloin missäkin töissä, lenkillä, baarissa. Muistan erään tyttäreni luokkakaverin ja hänen lohduttoman kotinsa asuessamme Minneapolisissa: perhe oli paennut kaukaa vieraasta maasta henkensä uhalla, äiti kielitaidoton, sisarukset sekaisin uudessa tilanteessa, koti kuin romukasa, tyttäreni koulukaverilla ei hetken rauhaa tehdä kotitehtäviään, omasta huoneesta puhumattakaan. Näistä lähtökohdista ei ole helppoa olla oppija, jolla on vastuu omasta oppimisestaan, jollei se ole muutenkaan. Miksi ylipäätään tehdä oppimisen yksilöllisestä vastuusta ideaali? Mihin yksilön oman vastuun rajat vedetään? Kun naapuritalon pikku-Siiri ylittää kouluun mennessään vilkasta katua, pitääkö minun yksilön oman vastuun nimissä kääntää pääni vai tarttua käteen? Kysymys on naurettava. “Oppimisen vastuu on oppijalla itsellään” pitää paikkansa vain oikeiston populistisissa puheissa ja itseohjautuvuudesta saarnaavissa oppikirjoissa, ei siinä tosiasiamaailmassa, jossa elämää päivittäin eletään sitä eri tavoin järjestellen, asioita yhteen sovitellen. En ole tarkistanut, katsokoon joku, löytyykö yksilöllisyys-ajatuksen muunnelmia opetussuunnitelman perusteista. Kasvatusvastuu jakautuu päivittäin monin eri tavoin monille eri tahoille. Lasta kasvattavat opettajat, (iso)vanhemmat ja huoltajat, tädit ja sedät ja serkut, koulun keittäjät ja siivoojat, naapurusto, varhaiskasvattajat, iltapäivätoiminnan ohjaajat, liikunnanohjaajat ja valmentajat, seura- ja yhdistystoiminnan vetäjät jne., joskus myös satunnaiset kadunkulkijat, ja tietenkin “itse (medioitunut) maailma”. Aina on ollut näin. Vaikka kodista – tai sieltä missä useimmat aamunsa, iltansa ja yönsä viettää – saadut lähtökohdat määräävät paljosta, silti on lohdullista on ajatella, että “mitään valmista käsikirjoitusta ei ole kenellekään kirjoitettu”.

Arjen tietoyhteiskunnan lobbauskunta

Suomessa on sellainenkin valtion konklaavi kuin Arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunta, joka koostuu ministeristä ja valikoidusta joukosta suomalaista viestintäeliittiä ja muita lobbareita (mukana ei ole yhtään edustajaa laajasta sivistys- ja kansalaisjärjestökentästä). Neuvottelukunta järjestää syyskuun alussa seminaarin sosiaalisesta mediasta. Neuvottelukunnan puheenjohtaja Suvi Lindénin mukaan tilaisuuden tavoitteena ”on selvittää millaisia vaikutuksia sosiaalisen median kehittymisellä on kansalaisten arkeen, yritysten liiketoimintaan ja koko yhteiskuntaan”. Puhujien valinnat viittaavat kuitenkin siihen, että Lindén ajattelee (“hei, ei se mitään ajattele”) sosiaalista mediaa lähinnä yritysten liiketoiminnan näkökulmasta. Kysyn vaan, missä on ihmisten arki, tai ”koko yhteiskunta”? Kuka jaksaisi kysyä, keistä ”ihmisten” nimissä puhutaan, tai kenen ”yhteiskunnasta” on kysymys? Lobbauskunnan kokoonpanon perusteella “arjen tietoyhteiskunta” näyttää lähinnä yritysyhteiskunnalta, mukana ovat seuraavien yritysten edustajat: Itella, If, TietoEnator, Fujitsu Services, Osuuspankkikeskus, Elisa, Microsoft (tottakai), TeliaSonera Finland, MTV3, Logica, International Business Machines, Sulake, Nokia, Marchitects ja Sanoma-WSOY. Tavalliset ihmiset kiittävät demokraattisten vaikuttamismahdollisuuksien nimissä. Toivon, että Kari A. Hintikalla ja Roope Mokalla on pokkaa puhua ko. seminaarissa muustakin kuin siitä, miten sosiaalisella medialla tienataan, kun se on niin paljon muutakin. Arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunta loihtii kirjoittamaan haavikkoa: se on sellainen tuhatkunta että se tietää kaiken muttei ymmärrä mitään. Kansalaisjärjestöt järjestävät omia “Kansalaisyhteiskunta ja tietotekniikka” -seminaarejaan, jotka osoittavat omalla käänteisellä tavallaan Suomen muuttuneen yritys-valtio -kompleksiksi, Oy Suomi Ab:ksi, jossa yksinäisen ihmisen ääni on ääni joka ei kuulu. Jonkun tutkijan täytyisi käydä systemaattisesti läpi valtion asettamat komiteat ja selvitysryhmät ja kertoa, kuka nykyisessä korporaatio-Suomessa todella vaikuttaa ja käyttää valtaa. Tästä olisi hyvä jatkaa yleisempään pohdinta demokratian nykytilasta. Ehkä Suomen Akatemia Valta Suomessa -tutkimushankkeet valaisevat kysymystä monipuolisesti. Mutta he ovat asiantuntijoita (linkistä Laurie Andersonin kommentti [kiitos Olli Odensessa!]) ja se vaivaa heitä:

Ne jotka hallitsevat teitä, /sanovat hallitsemisen kuuluvan heille, koska he ovat
Asiantuntijoita, tietävät kaiken / rahasta, miten se liikkuu / ja vaikuttaa,
minä sanon teille: te olette todelliset asiantuntijat, / sillä te tunnette
omissa nahoissanne, / miten asiat ovat. – P.S.

Pentti Holappa

Puhutaan taiteen kantaaottavuudesta (yhteiskunnallisesta taiteesta) ja taiteilijan yhteiskunnallisesta tehtävästä. Taiteilija ja hänen taiteensa ottaa aina kantaa yhteiskunnallisesti, tästä ei ole epäselvyyttä. Luen kirjailija Pentti Holapan kolumneja vuosilta 1968–1978, jotka hän julkaisi muutama vuosi sitten Ajan hermolla –nimisenä kirjana. Esipuheessa tekijä kirjoittaa suuresta tulevaisuudestaan, joka kesti noin kymmenen vuotta. Suuri tulevaisuus alkoi vuonna 1968, jolloin Helsingin Sanomien päätoimittaja Teo Mertanen kutsui hänet lehtensä viikottaiseksi kolumnistiksi. ”Teo Mertanen siirtyi eläkkeelle ja hänen tilalleen tuli Heikki Tikkanen. Sain uuden päätoimittajan siunauksella osakseni nöyryyttävää vittuilua. Lopulta päätin luopua leikistä. Suuri tulevaisuuteni päättyi 1978. Sen jälkeen olen puuhaillut vanhojen kirjojen kauppiaana sekä kirjoittamalla runoja ja romaaneja.” Näissä tehtävissä (kaikki muistavat ainakin Ystävän muotokuvan) Holappa on kasvattanut meitä monella tavalla. Hän on ollut taiteellisessa ja intellektuaalisessa julkisuudessa vaikuttava kasvattaja; koulukasvattajaksi häntä olisi tuskin otettu, ei olisi pyytänytkään. Koulutusjärjestelmän institutionaalisen kasvatuksen lisäksi tärkeitä kasvatuksen käytäntöjä ovat, päiväjulkisuuden lisäksi, kulttuurityön eri alueet kuten musiikki, teatteri, elokuva, kaunokirjallisuus ja kuvataiteet (mukaan lukien näiden opetus ja tutkimus). Kasvatus tarjoaa näin ajatellen kriittisiä valmiuksia, lukutaitoja, tietoa ja taitoa sekä solidaarista kumppanuutta todellisuuden monipuoliseen tiedostamiseen sekä osallistumis- ja toimintamahdollisuuksia sosiaalisten käytäntöjen ja laitosten muuttamiseen aiempaa oikeudenmukaisemmiksi. Lisäksi kriittisessä kasvatuksessa pyritään Holapan sanoja käyttäen rajoittamaan ”yksityisen suurpääoman valtaa ja sen omistajien erityisoikeuksia, saattamaan heidät samaan asemaan muiden kansalaisten kanssa, ei sen etuoikeutetumpaan, ei sen sorretumpaan”. Funaamisen arvoinen on Holapan lause: “Asiantuntijavallan ihailusta on vain askel avoimeen fasismiin”.

Miksi Bill Gates syö pöydässäsi?!

Ammatistaan vieraantunut opettaja tyytyy oppikirjoihin – taitava laatii omat opetusmateriaalinsa, yhdessä oppilaidensa kanssa. Oletan liian monen olevan oppikirjojen vanki. Ilmeisesti luullaan oppikirjan olevan oppimisen välttämätön ehto. Se on niin helppoa ja vaivatonta. Opettajankoulutuksen pitäisi valmistaa opettajat itsenäisellä ajattelulla, johon kuuluu ammatissa kehittyvä ainehallinta ja sisältöosaaminen. Oppikirjat saattavat olla hyviä renkejä, mutta huonoja isäntiä. Asiaa voi ajatella hyvin käytännöllisesti: WSOY:n kaltaiset suurkustantajat tai Microsoftin tapaiset ohjelmistovalmistajat rahastavat niska limassa hankittuja veroeuroja. Lapsista ei tule kouluttaa korporaatioeläimiä käyttämällä jonkin ohjelmistojätin tai kirjakustantajan tuotteita ikään kuin itsestäänselvyyksinä. Kuntien asukkailta veroina kerätyillä oppikirjamäärärahoilla ei tueta oppilaiden, vaan kirjankustantajien hyvinvointia. Tämä ei ole peruskoulun eikä julkisen talouden tarkoitus, jotka edustavat niin kutsuttua yhteisvaurautta (=asian poliittinen puoli). Peruskoulun on opetettava lapset kulutuskriittisiksi ja ympäristötietoisiksi kansalaisiksi sekä itsenäisiksi ajattelijoiksi (=asian pedagoginen puoli), jotka pystyvät lisäämään paikallista osaamista ja hyvinvointia osuuskunnissa ja muissa eettisissä yritystoimintamuodoissa (=asian kansantaloudellinen puoli). Suuryrityksen valmistama tuote ei liioin ole julkisin varoin ylläpidetyn peruskoulun kannalta reilu valinta, johon kaikkia muita mahdollisuuksia – ”kulutustietoisia hörhövalintoja” – verrataan. Päinvastoin: joka kodissa on osattava kysyä ihan suoraan, miksi Bill Gates – muailiman rikkain mies – syö meidänkin pöydässämme? Ja hei, vanhemmat: näin kouluvuuen alussa kysykää tämä kysymys nätisti myös koulunne rehtorilta. Vaihtoehtoja nimittäin on olemassa ja niiden etsinnän voi aloittaa vaikka tästä ja tästä, ja mäkin käyttäjät tästä. – Ja voi: jos opettajan tärkein tehtävä on heti lukukauden aluksi kytätä oppilaiden päähineen käyttöä ruokalassa, niin huh huh, kansi kiinni ja kuulemiin rakas peruskoulu… Elämä meidät vierotti.

Lisätietoa:

Eurooppalainen vapaiden ohjelmistojen työryhmä: http://eu.conecta.it/
Sosiaalinen media oppimisen tukena-sivusto http://sosiaalinenmedia.googlepages.com/home
Suomalaisia kokemuksia avointen ohjelmistojen koulukäytöstä: http://eduwiki.coss.fi/index.php/LTSP_kouluissa
Suomen Open Source -keskus COSS http://www.coss.fi
Tietoja valtion tietohallinnosta ja tietotekniikasta 2007: http://www.vm.fi/vm/fi/04_julkaisut_ja_asiakirjat/01_julkaisut/04_hallinnon_kehittaminen/20080618Tietoj/name.jsp
Oiva perusopas opettajille: Wikipedian käyttäjän käsikirja

Ilmaisia ohjelmia: http://www.ilmaisohjelmat.fi/

Hankintaopas

Vallankumous ja seksi

Tampereella järjestettiin teatterikesäviikolla tapahtumien yö. Vettä satoi, ihmiset tulivat kaupoista, nousivat busseihin, menivät kuka minnekin. Anna-Leena Härkönen keräsi väen kirjakauppaan. Jos olisin uskaltanut, olisin kysynyt selvitystä Ei kiitos-romaanin arvoitukselliseen lauseeseen: ”Onnellisuuden eteen täytyy nähdä vaivaa, eli tehdä jotkut onnettomiksi”. Kirjakaupasta menimme Runo-kahvilaan lukemaan ostoksiamme: kirjailija Timo Parvelan uutta Ella-kirjaa ja historioitsija Eric Hobsbawmin artikkelikokoelmaa Revolutionaries, josta suomensin tähän alle harjoitukseksi luvun Vallankumous ja seksi. Tuomiokirkossa kuuntelimme urkuimprovisaation. Kalevankankaalla, jonne sukuamme on kaivettu lihana, luina ja tuhkana ammoin lahdattujen punavankien muhentamaan maahan, pysähdyimme seurakunnan järjestämällä kävelyllä Laurin Viidan haudalla kuuntelemassa maailman luomista. En tarkistanut märästä kivestä, mutta muistaakseni siinä lukee: ”Soutelin salmen suulla, johon aurinko vaikutti”. Lausuin tyttärelleni ulkoa mumminsa mielirunoa: ”Äidit, nuo voimassa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta, kohota unessa pilvien alta, ja katsella korkeammalta” ja jotenkin niin eespäin. Kun Tampereen hippikunnan uusi piispa alkoi tihkusateisella sankarihaudalla pälättää ilmastonmuutoksesta, käännyimme pois taaksemme katsomatta. Mutta sitten siihen Hobsbawmin – vanhavasemmistolaisen marxistin – vuonna 1969 kirjoittamaan esseeseen:

”Che Guevara-vainaa olisi ollut kovin yllättynyt ja harmissaan nähdessään itsensä Evergreen Review-lehden kansikuvassa, persoonallisuuttaan tarkasteltavan Voguen sivuilla ja nimeään käytettävän tekosyynä homoseksuaaliselle ekshibitionismille newyorkilaisessa teatterissa (ks. Observer 8.5.1969). Mutta pankaamme Vogue syrjään. Sen tehtävä on kertoa naisille mitä pitää pukea päälle, mitä tietää ja puhua, eikä sen kiinnostuksella Che Guevaraan ole sen enempää poliittisia seurauksia kuin Kuka kukin on -teoksen toimittajien työllä. Mutta kaksi muuta vitsiä heijastavat laajalle levinnyttä luuloa, jonka mukaan sosiaalisilla vallankumousliikkeillä ja vapaamielisellä, julkisella seksuaalisella tai muulla käyttäytymisellä on olemassa jonkinlainen yhteys. Jonkun on korkea aika huomauttaa, ettei tälle uskomukselle löydy pitäviä perusteita.”

Koko käännöksen saa tästä.

Kesäpäivän turvassa

Lukiessani uudelleen ihanan Tuula-Liina Variksen kirjaa Kilpikonna ja Olkimarsalkka, tulivat mieleeni Jean-Paul Sartren sanat kirjallisesta tyylistä: ”Minulle tyyli – joka ei suinkaan sulje pois yksinkertaisuutta, päinvastoin – on ensinnäkin tapa sanoa kolme tai neljä asiaa yhdessä. On yksinkertainen lause ja sen välitön tarkoitus, ja sen alla ja ohella eri tarkoituksia päällekkäin syvyyssuunnassa.” Onnellisten kesien muistoa Tuula-Liina Varis kuvaa näin: ”Se surullinen päivä: kuihtunut niitty, tuuli pohjoisesta, kylmät autiot huoneet, paha olo. Molempien avioliitot olivat rempallaan, koko elämä sekaisin; jokin aikakausi, jokin elämä, jokin onnen aika oli peruuttamattomasti lopussa. (…) Haluan muistaa sen paikan, sen elämän, niinkuin se parhaimmillaan oli, niinkuin se oli rauhallisena arkisena kesäpäivänä, kun tunnettiin olevamme turvassa eikä tapahtunut mitään. Anna uuninkupeessa häkkisängyssään, meidät siinä vieressä kaksoislaverilla, Pentti hupussa peiton alla, kunnes aurinko herättää meidät ja nousen keittämään kahvia. Pentti panee päähänsä mustan kalotin, syö ja huokailee, menee kamariinsa ja ryhtyy töihin. Me istumme Sirkka-Liisan kanssa pikku terassin penkillä kahvimukeinemme ja voileipinemme. (…) Laitan ruokaa, pesen pyykkiä, tiskaan, keitän iltapäiväkahvia, menen ehkä Sirkan kanssa sieneen tai marjaan, jos on se aika, tai ainakin kukkia poimimaan. (…) Syödään, Pentti menee vielä takaisin töihin, kirjoituskoneen naputus kuuluu seinän läpi, tai sitten on hiljaista: hän kirjoittaa päiväkirjaa. (…) Kun Anna nukkuu, Pentti tuo minulle luettavaksi sen, mitä on päivällä kirjoittanut. (…) Istumme pitkän illan, Pentti tuolissa ikkunan edessä, kalottipää auringonkukkaverhoja vasten, niiden takana kuultava iltataivas, läpinäkyvä maailma, minä keltaisen puusohvan nurkassa, polvet pystyssä, käsivarret polvien ympärillä. Juomme ehkä hitaasti viiniä ja juttelemme, ja minä hurmaannun joka ilta hänen kyvystään innostaa toista, saada toisesta irti sellaista, mitä hän ei luullut itsessään olevankaan. Riemukas elämys itsensä ylittämisestä: minähän ymmärrän, minulla on näkemys ja osaan ilmaista sen. Kun menemme nukkumaan, maailma on taas vähän paremmin.”