Kameli, leijona, lapsi

Filosofian opettajani Juha Varto vitsaili joskus jollain luennollaan Nietzschestä: ”Se kuka osaa kirjoittaa N:n nimen oikein, saa tentissä puolipistettä”. Nietzsche kirjoittaa teoksessaan Näin puhui Zarathustra kolmesta hengen muutoksesta, kuinka henki tulee ensin kameliksi muuttuen sitten leijonaksi ja lopulta lapseksi. Kameli polvistuu kantaakseen painavan taakan: niin hulluuden pilkan kuin ravitsevat tiedon terhot, sairauden, totuuden likaisen veden, halveksittujen rakkauden, pelottavat kummitukset. Kameli kulkee erämaahan, jossa se kokee muodonmuutoksen. Leijona tahtoo nyt vapautua kamelin taakasta, jonka toisten ”sinun pitää” on sille asettanut. ”Sinun pitää” muuttuu itsemäärätyksi velvollisuudeksi ”minä tahdon”, joka antaa mahdollisuuden ”hankkia itselleen vapautta uuteen luomiseen”. Leijona kykenee ”pyhään kieltämiseen velvollisuudenkin edessä”. Mutta miksi täytyy muiden taakkaa kantavan kamelin ja kriittisen leijonan muuttua vielä yhdeksi? Mitä semmoista on lapselle, joka kamelilta ja leijonalta puuttuu? ”Viattomuutta on lapsi ja unohdusta, uusi alku, leikki, itsestään vierivä pyörä, ensimmäinen liike, pyhä myönteisyys”. Luomisen leikkiin tarvitaan pyhää myönteisyyttä, oman tahdon saavuttamiseen tarvitsee lasta maailmasta hukkunut.

Kouluampumisten yhteisiä nimittäjiä

Toimittaja Esa Mäkinen selvitti kouluampumisten syitä arviossaan sosiologi Katherine Newmanin tutkimusryhmän tutkimuksesta Rampage. The Social Roots of School Shootings (Raivo. Kouluampumisten sosiaaliset juuret). Yhdysvaltain opetusministeriö ja salainen palvelu analysoi vuonna 2002 julkaistussa raportissaan kaikki 37 vuosina 1974–2000 Yhdysvalloissa tapahtunutta kouluampumistapausta ja niiden 41 tekijää. Raportissa esitetään kymmenen avainhavaintoa, jotka jollain tavalla yhdistävät tekoja ja niiden tekijöitä.

• Kouluampumiset eivät ole satunnaisia, impulsiivisia tekoja, vaan tekijä on suunnitellut niitä usein pitkään ja hartaasti.
• Ampuja kertoo suunnitelmistaan yleensä aina jollekin ystävälle, koulukaverille tai sukulaiselle, mutta vain harvoin aikuiselle.
• Ampujat eivät yleensä uhkaile kohteitaan tai käyttäydy uhkaavasti ennen hyökkäystä.
• Ei ole olemassa käyttökelpoista tapaa profiloida tai tunnistaa ennakolta mahdollisia hyökkääjiä.
• Hyökkääjän käytös muuttuu ennen tekoa huolestuttavaksi ja hän osoittaa jollain tavalla tarvitsevansa apua.
• Hyökkääjät ovat kokeneet menetyksistä tai henkilökohtaisista epäonnistumisista aiheutuvia vaikeuksia, jotkut ovat harkinneet tai yrittäneet itsemurhaa.
• Monia hyökkääjiä on kiusattu ja syytetty tai vahingoitettu koulussa.
• Monilla on ollut mahdollisuus päästä käsiksi aseisiin ja monet olivat käyttäneet niitä.
• Useissa tapauksissa jotkut muut oppilaat ovat olleet mukana hyökkääjän toiminnassa suunnittelemassa, kannustamassa tai valmistelemassa hyökkäystä.
• Poliisin nopeasti toiminnasta huolimatta useimmat ampumavälikohtaukset ovat loppuneet teon äkkinäisyydestä ja nopeudesta johtuen ilman viranomaisten väliintuloa.

Lisätietoa:

• http://fi.wikipedia.org/wiki/Kouluammuskelu

• http://en.wikipedia.org/wiki/School_shooting

• Professori Newmanin haastattelu

• http://fi.wikipedia.org/wiki/Kauhajoen_koulusurmat

• http://fi.wikipedia.org/wiki/Jokelan_koulusurmat

Rakkauden maan kyntämättömät pellot

Liput lasketaan puolitankoon aina tapahtuman jälkeen, muistoksi. Traumaattisen, kauhean, hirvittävän tapahtuman jälkeen ollaan myös toisilla tavoilla puuhakkaita. Lähetetään apua, palataan jo pian tavanomaiseen koulutyöhön, keskustellaan, rukoillaan, voivotetaan hiljaa. Kaikki kuuluu asiaan, että normaalitila palaisi. Milloin palataan normaalitilaan? Kuka siihen palaa? Milloin palaavat normaalitilaan teon tekijän läheiset, teon seurauksena kuolleet ja heidän läheisensä? Koska on maakunnan, kansan, valtion vuoro? Entä CNN:n uutisvirta? Mutta mitä jos kuvitellaan, ettei mitään yhteiskunnallista normaalitilaa ole, ei ole ollut, eikä tule? Entä jos poikkeustila (mielen heilahtelut, väkivalta, sairaus, rakkaus, kuolema, tappo tai sydänsuru) on normaalitila, joka laittaa asiat edes hetkeksi ”oikeaan” eli epäpuhtaaseen järjestykseen? Jos ei uskonnollisesta uskosta tai sen puutteesta, apua ja ymmärrystä etsitään filosofiasta, kuten Jukka Kemppinen mielen harhapolkuja ja ”häiriötiloja” pohtineesta Kierkegaardista: ”Epätoivo on ihmisen perustila (default). Se syntyy kyvyttömyydestä olla ihminen sanan syvällisessä merkityksessä. … Epätoivon parannus on usko. Tie epätoivosta on toiminta todellisen ihmisyyden suuntaan. Se ilmenee rakkautena – nykyisin sanottaisiin ehkä ’välittämisenä’.” Th. Adorno tarjosi hirmutekojen selitykseksi kykenemättömyyttä samaistumiseen… Mutta samaistumistahan on monenlaista. Samaistua voi (ja nykyisin täytyy) voittajaan, jonka elämässä keinojen punninta on syrjäyttänyt päämäärät toimia ”todellisen ihmisyyden suuntaan”. Entä miten määrittelet voittajan? Symbolisesti voi voittaa myös tappamalla. Sillä niin kuin tiedät, ihminen on vaikutuksille altis eläin, mutta myös äärimmäisen joustava ja kestokykyinen, surunkin keskellä, rakkaudesta puhumattakaan. Jotkut eivät kestä maailman sydämettömyyttä, toisille sydämellisyys – kaunis sana, aito rakkaudentunnustus – on liikaa sydämettömässä maailmassa. Käsitteellinen analyysi tuntuu pahalta tapahtuman jälkeen, mutta toisaalta brutaalin väkivallan kauhu ja empatian tunne voivat estää ajattelemasta. Žižek muistuttaa väkivallan muodoista. Subjektiivinen väkivalta on kaikkien silmin nähtävää, se repii meidät fyysisesti ja henkisesti riekaleiksi. Sitä harjoittavat niin yksittäiset sekopäät kuin poliisin ja armeijan kaltaiset organisoidut väkivalta-apparaatit. Objektiivinen, tai systeeminen väkivalta on puolestaan sitä, joka takaa taloudellisen ja poliittisen systeemin sulavan toiminnan. Liika keskittyminen subjektiivisen väkivallan muotoihin ja seurauksiin vie huomiomme sivuun todellisista ongelmista kutsuen esiin syyllisten etsinnän. Objektiivisen väkivallan käsite tekee näkyväksi nykyisen elämäntavan (lue: globaalin kapitalismin yhteiskunnallista elämää muokkaavan luonteen) perustattomuuden; nykyjärjestelmä ei auta, on autettava vain itseään, pelastuttava, voitettava keinolla millä hyvänsä. Mutta totta kai väkivallan käsittämisvälineiden lisäksi tarvitaan konkreettisia tekoja: siksi huomaa, että välittämistä ja yhteiskunnallista rauhaa voi ostaa, jos niin halutaan. Jos sylejä ei ole, kansanvarallisuutta meillä ainakin on (tässä asiassa älä anna niiden huijata itseäsi). Eli että politiikassa ja yhteiskuntaelämässä tarvittaisiin suunnanmuuttava totaalinen balalaikka-show, jossa tahtipuikko otettaisiin pois Seiskasta tutuilta kiiltokuvapojilta ja Anna-lehden surusilmäisiltä kansikuvatytöiltä. Ja vaikka tarkk’ampuja olenkin, mun puolesta aseet voitaisiin takoa auroiksi, joilla kynnettäisiin rakkauden maan kyntämättömät pellot.

Elämää ja estetiikkaa

Jo Weber kirjoitti modernien yhteiskuntien ja tieteen byrokratisoitumisesta. Nyt puhutaan politiikan ja muun julkisen toiminnan estetisoitumisesta, mikä tarkoittaa asian ja esityksen ’väliin’ jäävää esteettistä tilaa. Ongelmaksi tämän on katsottu muuttuvan silloin, kun asia häviää ja esityksestä tulee ’puhdasta’ estetiikkaa, tyyliä, muotoa, pintaa. Ongelma on sama byrokratian toiminnassa. Oikeuttaakseen oman olemassaolonsa sen on panostettava estetiikkaan, kun hallinnoitavia asioita ei enää ole kuin kuvitelmissa. Nämä kuvitelmat sen on luotava itse mietinnöiksi, opetussuunnitelmiksi, arvioinneiksi, auditoinneiksi (tehtäväsi on keksiä lisää). Opetushallinto on esimerkki, joka saa brändäyksillään parhaillaan paljon pahaa aikaan yliopistoseurakunnassa. Hallintoesteettisten kuvitelmien jäljet ja ”yhteiskunnallinen vaikuttavuus” näkyvät sitten tuonnempana. Designereille, mainosmaakareille, äänimaisemaveijareille sekä muille mielen manipuloijille, pään puhaltajille ja estetiikan asiantuntijoille on kysyntää, johon Aalto-yliopisto kyllä vastannee. Toisaalta tarvitaan mediakasvattajien sankka sissiarmeija, joka auttaa lapsia sen jälkeen kun niiden pieniin päihin on ensin ajettu kuormakaupalla koksikuonaa ja eksytelty niihin Tomit & Jerryt sikin sokin & tillintallin. (Jos et tiennyt, nykyisin medialukutaito tarkoittaa antautumista.) Luettuaan kulttuuriministeriaikanaan 1990-luvun jälkipuolella kasan tulevaisuus- ja innovaatiomuistioita Claes Anderssonilla välähti: helkkari, nämä hallintodokumentithan eivät kuvaa tätä maailmaa, vaan niissä luodaan fiktiota, ”jonka avulla pyritään vahvistamaan tiettyjen ryhmien identiteettiä ja asemaa yhteisössä tai yhteiskunnassa. Tiedepolitiikkaa ilmentävät tieteen, tutkimuksen ja teknologian strategiat toistavat näitä mantroja. Välillä tuntuu siltä, että kun oikein monta kertaa peräkkäin sanotaan tulos, innovaatio, tulevaisuus, huippuosaaminen, jotain merkittävää tapahtuu. Tällä tavalla rukous perinteisesti toimii.” Andersson muistuttaa kirjailija J.G. Ballardin sanoista romaanissa Crash, jossa todellisuuden ja fiktion suhde vaihtavat paikkaa: ”Elämme erilaisten fiktioiden määräämässä maailmassa. Kuvitelmat ovat jo keskuudessamme, kirjailijan tehtävä on luoda todellisuus”.

Maria Jotunin papereista

Maria Jotunin papereista löydettiin jotakuinkin 1920-luvun taitteessa kirjoitettuja tekstikappaleita, joista järjestettiin pieni kirja Äiti ja poika: ”Tämän kirjan voisin sanoa vain yhdellä lauseella: et tiedä, miten paljon sinua rakastan. Tahtoisin olla olematta tämä ihminen, tahtoisin olla vain suuri rakkaus, joka siunaisin askeleitasi. Tahtoisin nähdä sinussa, miten ihminen kulkee tiensä suoraan, tahtoisin nähdä, että pysyisit niin puhtaana kuin olet, ei kokemattomana, vaan kokien, kärsien ja kasvaen, tallettaen sen hyvän, mikä meissä kaikissa on, piilossa ja uinumassa ja erheidenkin keskellä, mikä meissä on ihmistä, mikä meissä on elämää tulevaisuutta varten. Kun minä olen poissa, en lakkaa rakastamasta sinua ja siunaamasta ihmistä sinussa.”

Prole

Proletariaatti tarkoittaa erään määritelmän mukaan ihmistä, joka on menettänyt subjektiviteettinsa ja agenssinsa: hänellä ei ole mahdollisuutta eikä kykyä hallita tilanteita; hän on menettänyt kuvittelemansa toimintakyvyn, itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa työssä ja sosiaalisissa suhteissa, ylipäätään elämässään. Hän kuvittelee joutuneensa olosuhteiden armoille ja niiden “vangiksi” eikä yksin (tai joukolla) mahda tilanteelle mitään. Kuka on proletaari post-traumaattisessa kulttuurissa, jossa asiat tapahtuvat jollekin jossain; ehkä se olen minä katselemassa ilotulituksen sm-kilpailua tai formulakisoja? – Tai otetaan esimerkiksi toimittajien ammattikunta. Suuri osa heistä ajattelee, että tulevaisuudessa kaupalliset tavoitteet saavat etusijan journalistieettisiin arvoihin verrattuna, suuria yleisömääriä tavoitellaan sisällön laadun kustannuksella ja asiajournalismi viihteellistyy, ‘vaikeat’ aiheet jätetään syrjään (ks. lisää tästä). Vaan mitä ajatella näistä vastauksista, jos oletetaan, että entistä valppaamman ja vapaamman journalismin este on “toimittajien intellektuaalisen moraalin ja yleissivistyksen taso”? Muutettavat muuttaen kysymyksen voi esittää muillekin ammattikunnille, koulutusjärjestelmälle, kodeille ja koko halvaannuttavalle post-traumaattiselle kulttuurille, tai miettiä sitä yksityiselämässään. Tärkeää on ottaa huomioon, että myös käsitys “elämänhallinnasta” voi olla ulkoa annettu kuvitelma ja elämäksi kutsuttu uni pelkkä hermeneuttinen vauhtipyörä. Jos se kuitenkin on totta, sen vastalääkkeitä kutsutaan rakkaudeksi ja runoudeksi; minulle luettiin tänään Helena Anhavaa:

Kun se jolta sait elämän
on kivulla lähtenyt,
on kuin keinu pysähtyisi,
maailma humahtaisi kuulumattomiin.
Näet hiljaisen talon maisemassa,
lapset heinänkorkuisina sen edessä,
joku avaa vintin ikkunan,
pihlaja tekee marjaa.
Lähestyt sitä hitaasti
järveltä päin
ja jokainen kahahdus,
tuoksu, suhina
repäisee väylät auki
lapsuuden kaikkiin kesiin.

Nöyryytysten yliopisto

Niin sanottu yliopistojen kolmas tehtävä, yhteiskunnalliseksi palvelutehtäväksikin kutsuttu, tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että professorit kirjoittavat erilaisia hanke- ja apuraha-anomuksia, lähettävät niitä sähköpostilla kuvitelluille rahoittajatahoille ja kiertävät näissä hattu kädessä pitämässä enemmän tai vähemmän hölmöjä myyntipuheita. Rahoittajien hyvin pukeutuneet ja kammatut edustajat kuuntelevat professorilähetystöä yleensä kiinnostuneen näköisinä pullaa pöydän toisella puolella syöden, elleivät kuluta yhteistä aikaa liirum laarumista valmistetuilla yrityksen/liiton/organisaation strategia-esityksillään. Yleensä heillä on vain välttävä käsitys yliopiston perustehtävistä, tutkimuksesta ja opetuksesta, ja mitä näiden hoitaminen vaatii: aikaa lukemiseen, ajattelemiseen ja kirjoittamiseen. Heistä fiksuimmat osaavat käyttää tilaisuuden hyväkseen ja vaatia omia ideoitaan yliopistojen toteutettaviksi (yleensä nämä liittyvät jollain tavalla yrittäjyyden tai niin sanotun yrityselämärelevantin opetuksen edistämiseen). Rahoituksen perässä juokseminen on yliopiston tehtävän kannalta valtava hukkainvestointi. Tutkijoiden aika kuluu jonninjoutavaan ja osa keksinnöistä jää tekemättä. Lisäksi rahaneuvottelut ovat (ainakin minulle) nöyryyttäviä, mutta opettavia kokemuksia. (Lukisin mielelläni kaikin puolin onnistuneista ja myönteisistä neuvottelukokemuksista, sillä niitäkin takuulla on.) Tuollaisissa tilaisuuksissa tekisi mieli heti alkuun sanoa, että ”kun nyt olette ennalta tutustuneet näihin meidän perusteellisesti laadittuihin papereihimme, niin voisitteko ystävällisesti kertoa, annatteko te rahaa vaiko ette”. (Näin en kuitenkaan ole sanonut, ajatellut vain.) Tämän jälkeen voitaisiin sivistyneesti hymyillen juoda kahvit loppuun, jutustella niitä näitä, kätellä ja lähteä takaisin töihin. – Mutta kertokaa ystävät hyvät, miten tällaiseen perverssiin mammonan metsästykseen on jouduttu? Onko yliopiston autonomiaa palautettavissa? Eivätkö laitokset voi vapaaehtoisesti leikata menojaan, ettei tarvitse juosta niin sanotun ”ulkopuolisen rahan” perässä, jonka onnistuneesta hankinnasta niin sanotuissa ”tulosneuvotteluissa” (jotka ovat naurettavaa nollasummapelleilyä) kehutaan. Toinen vaihtoehto on tehdä niin sanottu henkilökohtainen ratkaisu ja etsiytyä muualle. – Opetusministeri Sarkomaan esitettyä jokin aika sitten yksittäisten lahjoitusten verovapautta, tarvitaan uudessa yliopistossa professorin nimekkeellä (nimike antaa arvostusta) olevia lobbaajia, joiden päätyönä on seurustella potentiaalisten lahjoittajien ja rahoittajien kanssa, jotta vieraantuneinkin virkasisko saisi tehdä tutkimustyönsä rauhassa. Tällaisten fyrkanvaltaajaprofessoreiden nimittäminen on uuden yliopistolain astuessa voimaan entistä helpompaa.