Proletariaatti tarkoittaa erään määritelmän mukaan ihmistä, joka on menettänyt subjektiviteettinsa ja agenssinsa: hänellä ei ole mahdollisuutta eikä kykyä hallita tilanteita; hän on menettänyt kuvittelemansa toimintakyvyn, itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa työssä ja sosiaalisissa suhteissa, ylipäätään elämässään. Hän kuvittelee joutuneensa olosuhteiden armoille ja niiden “vangiksi” eikä yksin (tai joukolla) mahda tilanteelle mitään. Kuka on proletaari post-traumaattisessa kulttuurissa, jossa asiat tapahtuvat jollekin jossain; ehkä se olen minä katselemassa ilotulituksen sm-kilpailua tai formulakisoja? – Tai otetaan esimerkiksi toimittajien ammattikunta. Suuri osa heistä ajattelee, että tulevaisuudessa kaupalliset tavoitteet saavat etusijan journalistieettisiin arvoihin verrattuna, suuria yleisömääriä tavoitellaan sisällön laadun kustannuksella ja asiajournalismi viihteellistyy, ‘vaikeat’ aiheet jätetään syrjään (ks. lisää tästä). Vaan mitä ajatella näistä vastauksista, jos oletetaan, että entistä valppaamman ja vapaamman journalismin este on “toimittajien intellektuaalisen moraalin ja yleissivistyksen taso”? Muutettavat muuttaen kysymyksen voi esittää muillekin ammattikunnille, koulutusjärjestelmälle, kodeille ja koko halvaannuttavalle post-traumaattiselle kulttuurille, tai miettiä sitä yksityiselämässään. Tärkeää on ottaa huomioon, että myös käsitys “elämänhallinnasta” voi olla ulkoa annettu kuvitelma ja elämäksi kutsuttu uni pelkkä hermeneuttinen vauhtipyörä. Jos se kuitenkin on totta, sen vastalääkkeitä kutsutaan rakkaudeksi ja runoudeksi; minulle luettiin tänään Helena Anhavaa:
Kun se jolta sait elämän
on kivulla lähtenyt,
on kuin keinu pysähtyisi,
maailma humahtaisi kuulumattomiin.
Näet hiljaisen talon maisemassa,
lapset heinänkorkuisina sen edessä,
joku avaa vintin ikkunan,
pihlaja tekee marjaa.
Lähestyt sitä hitaasti
järveltä päin
ja jokainen kahahdus,
tuoksu, suhina
repäisee väylät auki
lapsuuden kaikkiin kesiin.
syyskuu 8, 2008 at 7:22 ip
Vauhipyörän vastalääke, elämän maku ja hallinnan harjoittelu ovat läsnä myös tässä Anhavan runossa:
Moni ei kestä tulla autetuksi,
kun on jaloilleen päässyt on saatava purra,
edessä tai takana, miten vain.
Kai se on oidipaalinen välttämättömyys,
mutta kun se osuu kohdalle se tekee kipeää.
Me olemme sairaskertomuksia kaikki.
On mentävä hyvin pitkään
ja suureen yksinäisyyteen,
on todettava yhä ja yhä:
vasta kun on pettynyt ihmiseen pohjia myöten
voi alkaa pitää ihmisestä.
syyskuu 9, 2008 at 5:18 ap
“Mutta kun se osuu kohdalle…” voi kai tarkoittaa myös “ja kun sen huomaa itsessään…”? Ja niinhän Anhava seuraavassa lauseessa antaa ymmärtää: “Me olemme…”. Mutta mitä tarkoittaa ihminen tässä runossa: jotakuta yksittäistä ihmistä, vai ihmistä yleensä, lajina? Lukutavat ovat monet, asiayhteydestä ja elämäntilanteesta riippuen. Yhdelle Anhavan runo on puhdasta non-sensea, toiselle toteava yleistys, kolmannelle täyttä totta mennen luihin ja ytimiin, suoraan itse asiaan.
syyskuu 10, 2008 at 3:04 ip
Uteliaisuuttani kurkistin tänne blogiin, koska olin aiemmin tänään pitäjään sposti yhteydessä Kasvatustieteen päiviin liittyen. Innostuin lukemaan enemmänkin. Olen samaa mieltä, että liian moni on myynyt itsemääräämisoikeutensa markkinatalouden pirulle. Moraali ja sivistys, esim. yksityisyyden ja henk.koht. koskemattomuuden kunnioittaminen ei merkitse mitään. Mutta olen sen verran idealisti, että uskon niidenkin vielä olevan uudelleen arvossaan. Melko monelta taholta on noussut kriittisiä kommentteja tätä joka paikan vallannutta “strategista” toimintaa kohtaan. Yliopiston tehotaloutta olen seurannut myötätuntoisena ja vihaisena ihan vierestä.
Anhavan runo kosketti! Luen runoja mielelläni ääneen ja tämä onnistui ilman vibraattoa vasta kolmannella yrityksellä.
Anhava on sanonut myös…”Jos haluat kasvattaa ikiliikkujan, askartele herkeämättä lapsen kanssa. Häneen ohjelmoituu käsitys, että elämä on herkeämätöntä toimeliaisuutta…Ei pidä hermostua, jos lapsi ei toimi. Voi olla, että hänessä toimii. Se vaatii ympäristöstä kärsivällisyyttä.” Viisaasti sanottu sekin.
syyskuu 12, 2008 at 1:37 ip
Anhavan säkeistä on poimittavissa monenlaista non-sensea, yleistystä, täyttä totta ja viisautta elämän hallinnan harjoitteluun:
“Lasta ei saisi hätyyttää.
Pitäisi kuulostella
millainen ihminen
hän haluaa olla.”
“Älä päästä itseäsi tietyn ikäiseksi,
älä tietyssä asemassa olevaksi,
niin olet vapaa tällaisenakin kevätpäivänä
istumaan tavaratalon rappusille
syömään tötteröjäätelöä.”
“Se vaikein: ystävystyminen itsensä kanssa.”
”Yhtä rakastamiskyvyn testiä koko elämä”.
syyskuu 12, 2008 at 3:49 ip
Mitä jos pointti nimenomaan on olla harjoittelematta – oppia siitä pois – “elämän hallinnaksi” nimitettyä, psykologien meille iskostamaa kuvitelmaa?
syyskuu 13, 2008 at 7:41 ip
Hei hyvät Juha Suoranta et al.,
Kiitos viisauksistanne.
Rikkimeneminen on keskeistä
lihan pitää saada osumia
omatunto ei taivu yhteistunnoksi
joka sen pitää olla ollakseen
se mikä se oikeastaan on
jos ei sure surevien kanssa
ei iloitse iloitsevien kera
ei voi olla kasvattaja
ihminen on usein välirikko
- onneksi
Kirkkoa sanotaan joskus kai peruuttamattomasti parantumat-
tomien sairaalaksi – hyvä niin?
Vaikea sanoa, mitä runoilija haluaa sanoa. Onko se edes tärkeää? Tärkeää
on se, miten ymmärrämme sen ja että hänen
sanansa sen aikaansaavat, että ajattelemme
tavallista syvällisemmin sen, minkä kohtaamme päivittäin.
Tästä tulee mieleen Wittgensteinin kirjassa
Über Gewissheit (suom. Varmuudesta), harvemmin lainattu, viisaus:
“Jos joku sanoo “tiedän, että tämä on puu”,
voin vastata: “Kyllä, se on lause. Suomen
kielen lause. Mitä sen on määrä toimittaa?”
Entäpä, jos hän vastaa: “Halusin vain muistuttaa itseäni, että tiedän (alkuperäisessä tekstissä tiedän-sana kursivoitu) jotakin tällaista”? -
(§ 352)
ystävällisesti ja kunnioittavasti
Matti Taneli
syyskuu 14, 2008 at 12:55 ip
Taide on kommunikaatiota, kertomuksia ihmisestä – kuten sen kokeminenkin. Taiteen kokijalle merkityksellistä lienee taideteoksen ja sen parissa koetun kietoutuminen omaan kokemusmaailmaan, aiemmin elettyyn ja opittuun sekä tästä syntyvä pohdinta, ymmärrys, kosketetuksi tuleminen, osallisuus… Satu Kiljusen, “taide on jotakin, minkä jälkeen et enää ajattele maailmasta samalla tavalla kuin ennen”, kiteyttää mielestäni ollenaisen.
Se, mitä runoilija, kuvanveistäjä tai säveltäjä haluaa sanoa ja ilmaista teoksellaan on luultavasti merkityksellistä taiteilijalle itselleen, mutta myös yhteisölle. Osmo Rauhalan sanoin: “Taide siirtää tietoa sukupolvelta toiselle ja selittää osaltaan, miten elämä ympärillämme toimii”.
toukokuu 20, 2009 at 7:23 ap
[...] säädellä kulloisenkin (työvoima)tarpeen mukaan. Eikö tämä uhkaa tehdä meistä kaikista proletaareja, Marxin sisällyksettömiä subjekteja, pysyväisesti ulkopuolisia itsellemme, ulkopuolisia työmme [...]