Illich Rovaniemellä

Aamu alkaa A:lla illan päättää A, turha silloin kysyä on kuinka huristaa, turha kysyä on mistä kenkä puristaa (Juice)… Olen lähdössä Rovaniemelle Kirsi-Marja Saurénin vastaväittäjäksi kunhan vielä laitan tämän blogin ja lataan tähän tämän kuvion, jota aion jossain välissä väitöstilaisuutta vilauttaa. Kysymys on saksalaisteoreetikko W. Klafkin piirustelemasta organisaatiomallista, joka kuvaa valtiollisesti säädellyn koulutusjärjestelmän eri tasoja ja välityksiä. Katsokaa huviksenne: eiks ole huimaa, kuinka kouluoppimisella on noin monta porrasta ja kerrosta, noin monta poliittista päätöstä ja viuhaa kiemuraa. Aion kysäistä väittelijältä, että miltä tämä näyttää hänen tutkimansa Ivan Illichin yleisen kasvatusajattelun ja erityisesti hänen kehittämänsä oppimisverkostojen idean näkökulmasta. Yksi Illichin pääpointtejahan oli ‘vapauttaa’ oppiminen koulusta, ja etenkin valtiojohtoisen oppimisen moniportaisesta, byrokraattispoliittisesta säätelystä. ”Hyvällä kasvatusjärjestelmällä pitäisi olla kolme tarkoitusta: sen tulisi tarjota kaikille oppia haluaville siihen mahdollisuus minä elämänsä kautena tahansa; auttaa kaikkia niitä, jotka haluavat jakaa tietojaan, löytämään ne henkilöt, jotka haluavat saada  heiltä oppia; ja lopuksi sen pitäisi antaa jokaiselle, joka haluaa tiedottaa yleisölle jotakin, mahdollisuus julkistaa näkemyksensä.” Illich oli aikaansa edellä myös siinä mielessä, että jotkut pitävät häntä sosiaalisen median tai Web 2.0:n intellektuaalisena perustajahahmona. Kirjoittaahan hän muun muassa näin kirjassaan Kouluttomaan yhteiskuntaan: ”Sallikaa minun esittää esimerkkinä kuvaus siitä, kuinka mielekäs kumppanin läytäminen voisi tapahtua New Yorkissa. Kuka tahansa voisi minä hetkenä tahansa ja minimaalisin kustannuksin ilmoittaa tietokoneelle osoitteensa ja puhelinnumeronsa ja mainita sen kirjan, artikkelin, elokuvan tai nauhoituksen, joista hän haluaisi keskustella jonkun kumppanin kanssa. Muutaman päivän kuluessa hän voisi postitse saada luettelon muista henkilöistä, jotka vastikään ovat tehneet saman aloitteen. Tämän luettelon avulla hän voisi puhelimitse järjestää tapaamisen sellaisen henkilön kanssa, josta hän aluksi tietäisi vain sen, että hänkin haluaa keskustella samasta aiheesta. … kaikille tarjolla oleva kasvatus merkitsee kaikkien osallistumista kasvatukseen.” Mutta nyt pitää kiiruhtaa…

Liljankukka lumivalkoinen

Z. Baumanilla on lukuisten kirjojensa joukossa teos Liquid Love. Suomeksi se kai kääntyisi Notkeaksi rakkaudeksi (vrt. Notkea moderni). Kirjan kansi on kuvaava, paljon sitä pitemmälle en  ole päässyt. Rantahiekkaan on joku – luultavasti kuvaaja tai hänen assistenttinsa – piirtänyt suuren sydämen ja merenaalto on pyyhkäisemässä sen pois. Kirjassa Bauman osoittaa nykyisen rakkauden lukuisat ulottuvuudet intohimosta ylätaskurakkauteen (joka on lyhyt ja ihana suhde, jos muistaa pitää sen sellaisena; mitä enemmän olet tietoinen suhteen laadusta ja mitä vähemmän heittäydyt ja investoit tunne-energiaa, sitä vähemmän huolia ja epävarmuuksia)… Rakkaus on tosiaan järkyttävän vaikeaa, hirmuisen vaikeaa, etenkin kun se on kiedottu tabusääntöjen ja usein turhan moraaliroinan käätyihin, joista kirkko jumputtaa. Riittäisikö meille jokin vaatimattomampi tavoite ja sen muotoilu: olkaamme hyviä & kilttejä toisillemme? Kyllä, muotoilu ja sen taustalla oleva ajatus ovat ilman muuta kannattamisen arvoisia. Hyvyyttä & kiltteyttähän on vain harvoin liikaa. Monet ovat yrittäneet ”elää todeksi” tuota vaatimatonta periaatetta kenties koko aikuisen elämänsä, ehkä lapsuutensakin odotusten mukaan eläen ja toivoen kaiken käyvän lopulta hyvin, vain pettyäkseen. Ja miksi heistä tuntuu, että nämä jalot periaatteet eivät riitä elämän sisällöksi tai päämääräksi? Odotukset vaihtelevat, se mikä toiselle on kiltteyttä, on toiselle alistumista tai palvelua ja toisin päin. Odotukset ja elämän päämäärät ovat muuttuneet, lapset kasvaneet jos niitä oli; meistä tuli muuta kuin olimme kerran. Jne. Näistä Bauman laukoo fiksuja anekdootteja paketoiden sosiologisen filosofiansa notkean aikakautemme hillittömyyteen. Toisaalla on yksityisen ihmisen ailahteleva tunnemaailma, toisaalla kuluttajasubjektien kyltymättömyys myös rakkauden alueella. ”Sitoutumalla vaikka kuinkakin puolinaisesti suljet oven muilta romanttisilta mahdollisuuksilta”. Sitoutuminen on investointi siinä missä mikä muu asia tahansa. Siihen kuluu aikaa, rahaa ja eforttia, jonka olisi voinut käyttää muihinkin tarkoituksiin. Sitoutumissijoitukselle etsitään turvallisuustuottoa: iloa yksinäisyyteen, seuraa, seksiä, auttavaa kättä käytännöllisissä asioissa, täyttymättömien toiveiden täyttäjää, lapselle isää tai äitiä, tai jokapaikan rasselirinsessaa. Mutta investoinnit ovat investointeja: ”’Suhteessa oleminen’ tarkoittaa tietenkin paljon päänsärkyä, mutta ennen muuta ikuista epävarmuutta. Koskaan et voi olla todella varma, täysin varma mitä tehdä – etkä voi koskaan mennä takuuseen tekemäsi ratkaisun oikeellisuudesta, tai että teit ratkaisusi oikeaan aikaan”. Tuon kun uskoisi…

Kriittinen pedagogiikka

Tampereen yliopiston kasvatustieteiden laitoksella järjestettiin syksyllä aineopintojen luentosarja “kasvatuksen yhteiskunnalliset ja kulttuuriset perusteet“, jolla oli neljä opettajaa. Kurssin tavoitteeksi oli asetettu oppiminen “analysoimaan kasvatuksen ja koulutuksen teoreettisia perusteita ja roolia erilaisissa yhteiskunnallisissa ja kulttuurisissa konteksteissa”. Samalla ajateltiin opiskelijoiden saavan käsityksen laitoksemme tutkimuksellisista painopistealueista. Oman luentoni pääaiheet saa ladattua pdf:nä tästä.

Kriittisestä pedagogiikasta lisää näistä:

http://en.wikipedia.org/wiki/Critical_pedagogy

http://en.wikiversity.org/wiki/Introduction_to_Critical_Pedagogy

http://en.wikipedia.org/wiki/Paulo_Freire

Aittola, T., Eskola, J. & Suoranta, J. (toim.) (2008). Kriittisen pedagogiikan kysymyksiä.

Browne, C. (1999). East Van Television. Creating a Critical Pedagogy to Explore Citizenship and Community Video.

Kramppeja rakkaudessa

Kära Christer Kihlman (että se on hyvä) kirjoitti aikanaan näin kirjassaan Ihminen joka järkkyi, kuten monet tietävät & muistavat (ja ne jotka eivät tiedä tai muista lukekoot): ”En usko että henkilökohtaisten tai ’häpeällisten’ salaisuuksien salassa pitäminen olisi jotenkin rakentavaa tai merkityksellistä. Minä uskon päinvastoin että henkilökohtaisten ja ‘häpeällisten’ salaisuuksien salassa pitäminen on repivää ja merkityksetöntä. Jokainen ihminen on mitä hän on tai luulee olevansa, mutta salailemalla salaisuuksiaan, oman itsensä osia, käy tarpeettoman suureksi ero sen välillä mitä hän on itselleen ja mitä hän on  muille. Sen takia että me salaamme salaisuutemme, se mitä me olemme olevinamme muiden silmissä ei vastaa sitä kokemusta mikä meillä on itsestämme. Ja muut tekevät johtopäätöksensä meistä sen perusteella mistä me onnistumme saamaan heidät vakuuttuneiksi, poiketen siitä mitä me itse koemme itsestämme, yhdistettynä siihen, minkä he arvelevat tai oivaltavat todellakin olevan teeskentelyä meidän puoleltamme, tietämättä kuitenkaan mitä itse asiassa kätkeytyy tämän teeskentelyn taakse. Sillä tavoin muuttuu lopulta koko meidän sosiaalinen kanssakäymisemme, koko sosiaalinen olemassaolomme, ‘olevinaan olemiseksi’, väärennetyillä nopilla ja valepanoksilla pelaamiseksi. Me emme ole kosketuksissa keskenämme, vaan niiden valhekuvien kesken joita meidän yhteinen hienotunteisuutemme, turhamaisuutemme, tahdikkuutemme, tahdittomuutemme, suvaitsemattomuutemme, epävarmuutemme, uteliaisuutemme ja tietämättömyytemme meistä itsestämme ja muista meille muodostavat.” (Kihlman 1971, 5–6.) — Luulen, en tiedä, että olemme kiinnostavan kulttuurimuutoksen edessä. 1960-luvun viaton seksuaalinen vapautuminen on muuttunut 2000-luvun ahdistavaksi perhesuhteen sisältä purkautuvaksi hillittömyydeksi; me emme tiedä mikä meitä vaivaa, mutta sen me jotenkin perskannikoissa tunnistamme, että ”arvoihin ja uhkiin selvästi liittyvien vastoinkäymisten sijasta meissä usein ilmenee epämääräisen ahdistuksen aiheuttamaa kurjuutta. Julkilausuttujen yhteiskunnallisten ongelmien sijasta tajuntaamme takoo tunne, ettei kaikki ole oikein kohdallaan”, niin kuin mielikuvituksellinen sosiologi C.Wright Mills kirjoitti.

Näitä asioita pohditaan radio-ohjelmassa Rakkaudellisia nyrjähdyksiä http://amorousenlightenment.wordpress.com/

Fifi, Freire ja taidekasvatus

Olen tänään puhumassa kuvataideopettajien syyspäivillä taidekasvattajan julkisesta ja kriittisestä tehtävästä. Keskustelu virittyy kriittisestä pedagogiikasta ja aiheeseen liittyy alla oleva kuva, jonka tapaisia Paulo Freire käytti lukutaitokampanjoissaan 1950-luvulla Brasilian maaseudulla. Alkuperäiset kuvat otettiin Freireltä hänen vangitsemisensa yhteydessä. Miksi? Tänään Aleksis Kiven päivänä aukesi myös sekarotuinen irtomedia Fifi, joka hakee, puree, haukkuu ja läähättää. Onnea Fifille! Mummi hei Peltsulla: lue Fifiä!

Tästä saa ladattua tämän päiväisen alustukseni aiheet.

Kirjat, muutossa hankalat

Joskus on lähdettävä ja oltava valmis
ja sidottava paperinsa yhteen
vietäviksi ullakolle tilikirjojen joukkoon,
joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin,
ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta.

Paavo Haavikko kuoli eilen ja Kansanopisto-lehti juhlii tänään 80-vuotista olemassaoloaan. Leevi Lehto, ”amerikkalainen runoilija, joka kirjoittaa suomeksi ja suomalainen runoilija, joka käyttää ’barbaarista englantia’”, on pohtinut kustannusmaailman muutoksia tekstissään ”Mikään mikä alkuaan kiinnostaa yli seitsemää ihmistä ei voi koskaan muuttaa joukkojen tietoisuutta” erottaen (runojen) julkaisemisen kolme aikakautta. Ensimmäinen kausi on kustantajan juhlaa, kustannustoimittaja on kuningas. ”Hän on maku, niin sanoaksemme ’yleisen maun’ ruumiillistuma”. Tämä malli ”korostaa runoilijan erillisyyttä ja yksinäisyyttä – kustannustoimittajan ollessa hänen ’ainoa turvansa’”. Toisella aikakaudella kustannustoimittajan merkitys alkaa vähetä ja haalistua, hän siirtyy runoilijaryhmän tieltä laitamille. Häneen voidaan suhtautua epäillen, jopa vihamielisesti. Runoilijan erillisyys ja yksinäisyys korvautuu ryhmädynamiikalla. Kolmas aikakausi, jota kai nyt eletään tai lähestytään, räjähtää radikaalin inklusiivisesti runon pluralismiksi. Syntyy lukija-kirjoittaja. Ja kun kaikki kirjoittavat, yksittäisen runoilijan lukijat vähenevät. Samalla kilpailu huomiosta kiristyy. Lehdon mukaan tilanne saattaa kannustaa innovointiin, kun hallitsevaksi tarpeeksi tulee erottuminen muista. Mutta voiko radikaali inklusiivisuus synnyttää innovoinnin ja erottumisen ohella myös radikaalia tasa-arvoa? Näistä tänään puhun Kansanopisto-lehden seminaarissa. Ja tästä myös.

Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta,
kirjat muutossa hankalat,
ovat kirjeitä vailla osoitetta, tuuli repii
ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä.

Muutan paperini Turkuun

Olen aikaisemminkin kehunut turkulaisia, jotka tekevät sen paremmin kuin muut. Euroopan alakulttuurikaupunki 2011 -hankkeen lisäksi on pari huisaa kustantajaa, Sammakko ja Savukeidas, sekä Kirjakahvila. Kirjakahvilan osasto pelasti Turun kirjamessuvierailuni. Kirjakahvila on osuuskunta, jonka osuuskuntalaiseksi liityn tuota pikaa. Hotellihuoneessa mietin, muuttaisinko paperini Turkuun, veisinkö samalla jo lähes valmiin käsikirjoitukseni ”Kasvatussosiologinen mielikuvitus” Sammakolle, aukaisisin näin visaisen kustannussolmun kuin Aleksanteri miekallaan. – Kuten arvata saattaa, kirjamessut oli maanpäällinen helvetti ihmismassojen yli huutavine kirjailijoineen, hillittömine mekkaloineen, myyntipöytineen, fiineine viinitiskeineen; voi veljet: Keskity siinä kirjaan! Mitään kuulematta, mitään näkemättä vaelsin noutamaan Pertti Lassilan tuoreen tutkimuksen Syvistä riveistä ja Into-pokkarin Koulu ja valta, johon olen kirjoittanut pienen tekstin. Sen tekstin kirjoittamisesta olisi hauska juttu kerrottavana, lähinnä tekstin toimittamisesta. Mutta sanotaan nyt vaan näin (loput jossain muualla): enää ei pamfletintekijöitä tarvitse sensuroida, ne tekevät sen itse. Paitsi Suomi, pamfletti on kuollut. Turku elää.

Sarvikuonojen maa

Tästä pääset ihailemaan Alma Median veijarijoukkoa, joka erotti päätoimittaja Johanna Korhosen – virallisen selityksen mukaan – luottamuspulan takia. Ostaisitko näiltä kavereilta käytetyn auton?