YLE Uutiset kertoi tiistain vastaisena yönä:

“Maanantai-iltana iso joukko yliopisto-opiskelijoita kokoontui Vanhan ylioppilastalon symboliseen valtaukseen. Järjestäjien mukaan paikalla on 200 – 300 opiskelijaa. Tempauksella muistetaan 40 vuoden takaista valtausta. Tiistaiaamuun kestävässä symbolisessa valtauksessa opiskelijat haluavat nostaa esiin tämän päivän yhteiskunnallisia epäkohtia ja mm. opiskelijoiden asemaan liittyviä kysymyksiä.”

Valtaajien oma blogi kertoo asian olevan muuta kuin symbolinen:

“Joukko opiskelijoita on ottanut maanantaina klo 20.00 haltuunsa Helsingin Vanhan Ylioppilastalon. Tempauksen tavoitteena on avata keskustelua tämän päivän yhteiskunnallisista konflikteista. Opiskelijat kehottavat organisoimaan käytännön vastarintaa yliopistouudistukselle, joka lisäisi yritysten vaikutusvaltaa suhteessa koulutukseen ja tutkimukseen. Lisäksi opiskelijat kannustavat toimiin kohtuutonta vuokratasoa vastaan esimerkiksi valtaamalla tyhjiä toimistotiloja ja vaatimalla korkeampaa toimeentuloa muun muassa perustulon muodossa. Vallatulla ylioppilastalolla järjestetään maanantai-illan aikana keskusteluja, joissa käsitellään opiskelijoiden asuntotilannetta, toimeentuloa sekä yliopiston tulevaisuutta. Keskustelujen pohjalta on tarkoitus organisoida uutta radikaalia opiskelijaliikettä. Myöhemmin yöllä pidetään bileet. Tempausta varten on painettu 12-sivuinen vallankumous-Ylkkäri, Ylioppilaslehden näköispainos. Lehdessä tuodaan esiin tämän päivän yhteiskunnallisia ongelmia ja pohjustetaan kamppailua markkinoiden ja voitontavoittelun logiikkaa vastaan.” Tapahtuman kuvareportaasin näet tästä.

Vallankumous-Ylkkärissä julkaistiin otteita haastattelustani, jonka laitan tähän alle kokonaisuudessaan:

Kysymys: Viime lamasta lähtien yliopisto-opetusta on pyritty tehostamaan, vähentämällä valtion opetukseen sijoittamia resursseja ja lisäämällä uusia sekä opetuksen että oppilaiden kontrolliin tähtääviä mekanismeja. Näitä ovat esimerkiksi tulospalkkaus ja opiskeluajan rajoittaminen. Miten tämä on mielestäsi vaikuttanut yliopisto-opetukseen ja yliopiston luonteeseen?

Vastaus: Yliopisto-opettaja havaitsee nämä muutokset kahdella tavalla. Enää ei riitä, että opettaa ja tutkii ja tekee riittävän hyvin työtään. On myös alituiseen perusteltava olemassa oloaan ja erinomaisuuttaan erilaisin työnseuranta- ja arviointijärjestelmin. Tämä on osaltaan vähentänyt kiinnostusta tehdä työnsä hyvin ja harjoittaa tieteellistä elämää. Opetuksen käytännössä kaikki uudistukset – ja itse asiassa nykyinen talouskasvuun ja kulutukseen sekä ihmisten välisten taloudellisten erojen kasvattamiseen perustuva elinkeinoelämän masinoima maailma – ovat pinnallistaneet opiskelijoiden tavan opiskella ja ajatella opintojensa yleisestä merkityksestä. On kiire valmistua rattaaksi niin sanotun globaalin kilpailun pyörästöön, kun muutakaan ei näköjään voida.

K: Opetusministeriössä kaavaillaan yliopistolle keskeistä roolia Suomen kilpailuetuna globaalissa markkinataloudessa. Keinovalikoimaan kuuluvat muun muassa yliopiston avaaminen yhteiskuntaan istuttamalla korkeimpaan johtoon suomalaisten suuryritysten korkeinta johtoa ja keskittämällä yliopistojen rahoitus liiketoiminnan kannalta tuottavimmille aloille. Millä tavalla uskotte tämän vaikuttavan tutkimukseen ja erityisesti yliopistollisen opetuksen luonteeseen?

V: Kukaan ei tiedä, miten uusi laki ja uusi järjestelmä toimivat. Ja tämä on uudelle julkiselle johtamiselle tyypillistä: on oltava jatkuvassa muutoksen tilassa, vaikka kukaan ei tiedä mistä syystä. Hokemia kilpailusta, tehokkuudesta ja muusta sellaisesta riittää, mutta ne ovat hokemia, illuusioita, eivät perusteltuja käsityksiä saati minkäänmoisia päämääriä. Päätösvalta näissä asioissa jää yliopistoille, ne siis valitsevat itse hallitustensa jäsenet. Mutta jo mennessään aikanaan mukaan nykyiseen tulosneuvottelujärjestelmään yliopistot ovat osoittaneet aloitekyvyttömyytensä ja epäautonomisuutensa, joten luulenpa niiden jatkavan valitsemallaan tiellä: mitään mikä “pelastaisi” ne sivistyksen tielle, ei ole näkyvissä.

K: Luoko linja pedagogisessa mielessä hyvää pohjaa innovaatiopolitiikalle?

V: Ei tietenkään. Neiti Brunila ja herra Alahuhta, jotka kaikitenkin dynaamisina muutosjohtajina vievät Aalto-yliopiston jonnekin Shanghai-listan tuolle puolen, viimeksi lausuivat semmoisen viisauden, että kymmenessä vuodessa ollaan huipulla tai jossain siellä tuntumassa. Kymmenen vuotta näyttää olevan näille neljännesvuosiveijareille jonkinlainen maaginen luku, jotenkin liian pitkä sekin tajuttavaksi, vaikka tämän luvun pitäisi aikuisten oikeesti olla sata vuotta, jos sittenkään.

K: Onko opetusministeriön koulutuspolitiikalle vaihtoehtoja? Jos niin minkälaisia tiiviitä skenaarioita pystyisit esittämään?

V: Tuskin. Mikähän yliopisto ilmoittaisi tulosneuvotteluissa siirtyvänsä “kynä ja paperi”-linjalle? Että haluamme lohkaista nykyisestä budjetistamme 45 prosenttia. Kuinkahan sitten suut pantaisiin opetusministeriössä? Valtio ja elinkeinoelämä ovat hyviä keksimään keinoja ilman päämääriä, sivistyksestä niiden tink tänkeissä lyö pelkkää tyhjää. Mutta yliopistoissa pesii ja talvehtii – aina on ollut näin – pieniä kekseliäitä ryhmiä, jotka tälläkin hetkellä luonnostelevat malleja uudesta: köyhästä yliopisto, sissiyliopistosta, off-the-grid -yliopistosta, reservaattiyliopistosta, elämäntaidon yliopistosta jne.

K: Kirjastolaitos on Suomessa varmaankin viimeinen hyinvointivaltion jäänne, joka vieläpä toimii melko hyvin. Voitaisiinko kuvitella, että yliopistoa kehitettäisiin toimimaan kuten kirjasto – jokaiselle avoimena järjestelmänä elinikäiseen oppimiseen?

V: Kuvitellaan, että yliopisto luodaan yhdessä, keskenämme, tekemällä nykyisestä asiantuntijakulttuurista uskonhyppy yhdessä oppimisen ja toimimisen kulttuuriin. Yhdessä tekeminen johtaa osittaisesta demokratiasta kokonaiseen demokratiaan (sillä osittainen demokratia on yhtä mahdotonta kuin oleminen osittaisesti raskaana). Yliopiston kolmas tehtävä ohitetaan, tähdätään neljänteen, viidenteen ja kuudenteen tehtävään. Yliopisto ei voi vapauttaa kaikille ilman yhteiskunnan haltuunottoa pääomalta ja sen palvelijoilta. Emme voi vapauttaa yliopistoa vapauttamatta radikaalisti muuta yhteiskuntaa. Kampusta koskevat kysymykset on yhdistettävä yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja yhteiskunnalliset kysymykset yliopistoa koskeviin kysymyksiin.

K: Mitä yliopistossa olisi ensimmäisenä muutettava, jotta se mahdollistaisi oppimisen universaalisti, eikä vain taloudellisen tuoton intressissä valitulle eliitille? Pystytkö visiomaan tiiviin ja kouriin tuntuvan näkemyksen siitä, millainen yliopisto olisi, jos se toimisi avoimena järjestelmänä, kuten kirjastolaitos?

V: Päätetään kirjoittaa uusi yliopistolaki uudelleen. Luovutaan tuloksen tekemisestä ja sen esittämisestä tulosneuvotteluissa. Luovutaan sisäänpääsykokeista, opintopisteistä ja tutkinnoista. Sitten suuremmitta suruitta opiskelusta, kuten sen nyt ymmärrämme. Luovutaan suurimmasta osasta kampusrakennuksia ja tehdään niistä julkisia oppimiskeskuksia kaikille. Yritetään ymmärtää yhdessä (kaikista meistä tulee elämän opetuslapsia) missä mennään ja mitä tapahtuu, kuka johtaa ja kuka käskee. Opettajat ja opiskelijat päättävät kurssien sisällöistä yhdessä. Pääasiallinen oppimistapa on lukupiiri. Tarvittava arviointi toteutuu vertaisarviointina. Osan opinnoista voi suorittaa edelleen tenttimällä ja kirjoittamalla, mutta myös suullisina tentteinä ja erilaisilla käytäntöä koskevilla ja puhuttelevilla projekteilla ja interventioilla. Valmistutaan, kun koetaan olevamme valmiita. Harva urpo viitsii valmistua.

K: Onko realistista nähdä muutoksen tapahtuvan yliopistolaitoksen sisällä, vai pitäisikö ennemmin lähteä rakentamaan “avointa yliopistoa” sen ulkopuolelle?

V: Jos yliopisto haluaa pitää kiinni yhdestäkään mahdollisuudesta olla totta, vastavoima tai ajattelun kehto, sen on päästävä nykyisestä, ulkoapäin luodusta ja kuvitteellista poikkeustilasta kriisin tilaan, jossa se yhteisönä alkaa harjoittaa itsekritiikkiä ja etsiä vaihtoehtoja. Mikä tahansa yliopistossa kehitelty kriittinen teoria, mikä hyvänsä väläys valistunutta ajattelua voi muuttaa nykyisen järjestyksen, jos se vain otetaan käyttöön ja sen nimissä ryhdytään toimintaan. Yliopistolaisten alistettu asema juontaa vallan väitteestä, että yliopiston rakenteellinen poikkeustila ja yliopistolaisten (uuden luomiselle tärkeä) jatkuva sisäinen poikkeustila tai kriisi olisivat yksi ja sama asia. Näinhän ei ole. Ulkoisen poikkeustilan illuusio on vallan väline, sisäinen kriisi on muutoksen avain. Yliopisto ei voi toteuttaa niin kutsuttua kolmatta tehtäväänsä tai ylipäätään mitään tehtäväänsä tyytymällä heijastamaan yhteiskuntaa. Sen on tultava yhteiskunnan kuvasta tämän kuvan repijäksi ja asetettava tyhjät kehykset taivasta vasten.

K: Onko tämäntyyppisiä prosesseja jo nähtävillä tai onko niitä historiallisessa mielessä ollut olemassa?

V: Nykyisen kaltaista yliopistoa ei tarvita. Ja tämän ovat monet jo huomanneet. Jokainen ajatteleva tajuaa nyky-yliopiston tilan osana vieraannuttavaa kapitalistista konetta. On olemassa kaksi kasvatuksen ja kommunikaation järjestystä. Tämä nykyinen vallassa olevaa järjestys perustuu raskaisiin hallinnollisiin menettelytapoihin, jotka painavat oppivaisten hartiat kasaan kuin marraskuun räntä oksiston. Toinen järjestys versoo osallistumisen ja yhdessä toimimisen ilosta. Viestinnän ja kasvatuksen yhteenkietoutuneet ihmisoikeudet perustuvat monimuotoisuuden, vapauden, saatavuuden ja osallistumisen periaatteille. Niistä käydään aikamme suuri taistelu ja se kamppailu on yleismaailmallinen (ilman sitä tässä maassa ei mikään muutu). Mutta taistelu ei ole yksi iso rysäys, vaan liukuva, hivuttava ja lähes huomaamaton; vanha ja tarpeeton pyyhkiytyy pois. Uudessa oppimisen maailmassa (jossa ehkä tärkeässäkin roolissa ovat wikiversityn kaltaiset hankkeet) yksilöt valitsevat vapaasti oppimisen resurssien runsaudesta suuntautuen omien vaatimustensa mukaisesti ja ohjaten samalla yhteiskuntaa ja elinolojaan niiden suuntaan.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Vanhan_valtaus

http://opiskelijatoiminta.blogspot.com/

http://vanhantiedotus.wordpress.com/

http://valtamedia.net/