Karmeja ja ihmisiä

Raittilan Ulkona-nimisessä matkakuvauksessa on kolme kertomuslinjaa: pienoisesseitä eri aiheista, kehittyvän romanttisen ihmissuhteen kuvaus sekä tyypillinen ja turha insinööriproosan osasto. Aloitan kirjan peräpäästä lukeakseni kirjailijan New Yorkin matkasta. Uutta näkökulmaa suurkaupunkiin on tietenkin vaikea ottaa, mutta pitääkö sen tapahtua tutkimalla kadunvarsien rakennustelineiden pystytysperiaatteita, pilvenpiirtäjien katoilla seisovien setripuisten vesisäiliöiden tarkoitusta tai kadun alta kohoavan höyryn alkuperää. Tätä tavaraa kirjan lehdille olisi saanut vaikka Raittilan asuman hotelli Pennsylvanian ovesta: miksi amerikkalaiset laittavat edelleen oviinsa nupit eivätkä käytännöllisempiä kahvoja? Tai miksi ulko-ovet aukeavat täällä sisään- eivätkä ulospäin kuten meillä? Siksi amerikkalaisissa leffoissakin on niin helppo potkaista tai runtata ovi sisään; meillä se on paljon hankalampaa, kun ovea vastassa on karmi. Lopussa Raittila joutuu pohtimaan myös muita kuin insinöörikysymyksiä tekemällä tiliä tähänastisesta elämästään matkakumppanin tivatessa että mikä piru sua Hannu riivaa. Ei Hannua mikään riivaa. Naissuhteita on ollut, lapsia on tullut ja niitä edes ajatellessaan Hannu ei voi olla tuntematta äärimmäistä ylpeyttä ja kiitollisuutta. Minkähänlaisen monsterin leiman sitä ihminen saisi, jos uskaltaisi myöntää vihaavansa lapsia(an)? Nyt on kumminkin Hannu päätynyt hyvin raskaan ja yksinäisen elämänvaiheen jälkeen ”tasapainoiseen ja valoisaan elämäntilanteeseen”. Tällä tavalla kirjoitushetkellä vähän päälle viisikymppinen Hannu Raittila vetää teoksensa tarinakaaren leppoisiin lopputunnelmiin. Viisikymppisenä siis viisastuu ja u-käyrän muotoinen kymmenvuotisjakso neljästäkymmenestä ikävuodesta viiteenkymmeneen on se vaikein, näin myös tutkimuksen mukaan (kuuklaa Andrew Oswald). Raittilan kaima Salama, tai Harri Salminen kenties, kirjoittaa omaa sisäistä matkakuvaustaan Vuosi elämästäni melko tarkkaan minun ikäisenäni, reilu nelikymppisenä. Kirjailija tulee toimeen yksin perheensä seassa, mutta silti perhesuhteen tulisi saada lopullinen ratkaisunsa. Sellaiseksi hän ajattelee erilleen muuttamista. Lapset tulisivat toimeen ilman isäänsä, vaikka asia olisi heille vaikea ilmoittaa (”mutta järkevällä keskustelulla ehkä”). Vaimoon ei ole muuta suhdetta kuin hänen humaanisuutensa kunnioitus, älykkyytensä arvostaminen ja seksi. – Eikö tässä ole aivan kylliksi ja liikaakin, voisi joku kysyä. Hän tietää vaimon rakastavan häntä, riippuvaisesti, omistavasti, hallitsevasti; rakkaus on ollut myös huoltavaa, ”jota hän ehdottomasti oli koko ajan tarvinnut, yhtä ehdottomasti kuin ei tarvitsisi enää”. Eron totaalisuus ja siihen sisältyvän peruuttamattomuuden tuntu askarruttavat kirjailijaa. Yhden epäonnistuneen erilleentempaisun jälkeen hän on päätynyt siihen, että ”ero olisi tehtävä liukumalla, huomaamatta, yhdessä ja ilman tavanomaisia kyynelöintejä, omaisuustappeluita”. Ero kun on joka tapauksessa otettava esiin, sillä ”viikon yhdessäolon jälkeen olemme huomanneet taas kerran ettei meillä ole yhteistä muuta kuin lapset ja vaitiolo, sekin puoleltani ilman vihaa tai edes mielenosoituksellisuutta, edes vaivautuneisuutta”. Eikä kirjailija tietenkään aio kadota kokonaan lastensa maailmasta, ”vaan tavata milloin heille sopii, kunhan minulla vain on asunto yksinäisyyttäni varten”. – Taidan lopettaa blogin kirjoittamisen, uusi vuosi ja uudet kujeet. Ainakin pakkaan läppärin laukkuuni ja kiiruhdan ihmismassan seassa törmäillen Manhattanin itäpuolelta länsipuolen linja-vankkuriasemalle. Paluumatkalla jään pois muutamaa pysäkkiä ennen määränpäätä kulkeakseni lopun matkaa apostolin kyydillä. Kompressori-ilmalla pystyssä keinuvat joulupukit omakotiasumusten pihoilla, tähtikirkas taivas yläpuolellani, aivan kuin askeleessa olisi ylimäärä keveyttä.

Miten vähään kykenen

Eilinen seitsemäntoista Celsius-asteen lämpöaalto sulatti jouluksi pyryttäneen lumen lähes hetkessä New Jerseystä ja itärannikon lähiseuduilta. Television sääkanavalla päiviteltiin ilmastonmuutosta, ihmiset kulkivat t-paidoissa; vuodenvaihteeksi on taas luvattu pakkasta, kenties uutta luntakin. Mutta nyt on kirkasta ja valoa ja mittari näyttää vielä melkein kymmentä Celsiusta. Reilun parinkymmenen kilometrin matka Cedar Groven kaupungista Manhattanille New Jerseyn joukkoliikenneyhtiön kaikennäköisistä, monia kieliä puhuvista kanssamatkustajista täyttyvässä bussissa vie pisimmillään toista tuntia, kiitos yksityisautojen valtavan panssariarmeijan. Reitti kulkee Lincoln-tunnelia Hudson-joen ali, jonne on yleensä ruuhkaa molemmista päistä ajankohdasta riippumatta. Sen jälkeen kulku helpottuu bussin rymistäessä lopun matkaa omaa väyläänsä huomattavaa ylinopeutta Port Authoriin, ihmisten lastaus- ja syöttökeskukseen, jonne on mukava sekoittua. Se miksi olen tässä paikassa, enkä kotonani kuuklaamassa, on liian pitkä juttu tässä ja nyt selostettavaksi. Sanotaan vain niin, että ”ihminen etsii itseään” ja ”kun tuli luvattua” ja ”kun tuli mokattua” ja kun ja kun ja kun, eikä se silti ihan niinkään ole. Matkalukemisenani on Lissu L:n Levinas-tutkielman lisäksi Salaman Vuosi elämästäni ja Raittilan Ulkona, ja joitain muita tekstejä, joista en ole vielä yhtäkään päässyt loppuun, vaikken toisaalta ole lisännyt lukutaakkani kuin parilla uudella kirjalla: Barbara Ehrenreichin lyhytesseekokoelmalla This Land is Their Land ja hiukan lähemmin leipäduuneihini (sekä keväällä Pluto Pressillä Tere Vadénin kanssa julkaisemamme Wikiworld-kirjan aiheeseen) liittyvällä Gary Hallin teoksella Digitize This Book!, jonka tulin hädissäni ostaneeksi 26. kadulla sattumalta eteeni tulleesta Revolution Books -kirjakaupasta. Kauppaa pitävät kaupungin kommunistit aloittaen välittömästi pyssytyksensä, vaikka kello lähenee jo sulkemisaikaa. Valitan myöhäistä ajankohtaa, että aivot eivät nyt toimi, että arvostan kovasti ajatuksianne, ja palataan (ehkä) asiaan ja kaikkea hyvää. Tämä sama puhe-ripuli-mieskompleksi näillä kaikilla pikku-Maoilla. Äkkiä pois. Ja miksi ylipäätään enää kantaa kirjoja täältä niin kuin ennen, kun ne on jo kotvan aikaa saanut vähällä vaivalla Amazonilta postiluukkuun. Amazonhan pitää nykyisin huolen myös siitä, että ”tiedän”, mitä ”tarvitsen” ja kohta kai siitäkin, miten vähään kykenen. Ja sittenhän se tietää jo sen, mikä itselle on alkanut karvaalla tavalla mutta onneksi sentään vähittäin valjeta.

Lissu ja Levinas

Paulo Freirestä kertovan teoksensa jälkeen Lissu Lehtimaja tutkii uudessa sarjakuvassaan filosofi Emmanuel Levinasin toiseuden filosofiaa. Sille nykyajan itsekkyyteen taipuvaiselle ihmiselle, joka on alati vaatimassa toisilta huomiota itselleen (”kunetsä koskaan ota huomioon mun tunteita”) ja vastuuta (”missä on sun vastuu mulle?”) ja rehellisyyttä (”oo mulle rehellinen”) huomaamatta kuvion olevan vino aina johonkin suuntaan, Levinasin filosofia voi olla vaikea käsittää. Levinas purkaa kaksisuuntaisuuden vaatimukset asettamalla toisen aina ensimmäiseksi. Tästä lähtökohdasta Lissu Lehtimaja kirjoittaa tällaisia rivejä sarjakuvansa ruutuihin: ”olemassaololla, ajalla, elämällä ja kuolemalla ei ole mitään merkitystä ilman toista”. Toista ei kuitenkaan voi omistaa; toinen on ennakoimaton, arvaamaton, käsittämätön; mysteeri. Toisen kasvot voivat kuitenkin paljastaa jonkin jota mikään muu kommunikatiivinen yhteys ei tuo esiin. Kysymys on kasvojen haluamisesta, jota Lehtimaja kehittelee ensin suhteessa hyväilyyn ja rakastamiseen. ”Eikö hyväilyn idea olekin harhailla kuin tutkimusmatkailija tuntemattomassa?” Sitten kuvallinen tutkimus kääntyy vastuuseen, jonka toisen kasvot langettavat toisesta. ”Yhtäkkiä sinulle lankeaa ääretön vastuu toisesta”. Näin asettaa itsensä alastomaksi toisen eteen. ”Tässä mä olen”. Ja tässä on Levinasin koukku kaikille meille umpimielisille individualisteille. Sillä entäs jos se toinen kääntääkin meille kasvojensa sijasta selkänsä? Lehtimajan Levinas-tulkinnan mukaan näin voi käydä, mutta se ei oikeastaan kuulu sinulle, se on toisen vastuulla. ”Oikean hyvyyden lähtökohta ei voi olla vain vastavuoroisuuden periaate tai palkkion toivossa toimiminen. Vastuussa olet kuin toisen panttivanki. Joudut luottamaan toiseen ilman mitään takuita.” Huh, ihmekös että Lissun on otettava mukaan myös ystävänsä Paulo muistuttamaan Sorrettujen pedagogiikan rakkauskäsityksestä: ”Rakkautta määrittää rohkeus, ei pelko, koska se on omistautumista toisille ihmisille.”

Liisa Vihmasen tekemän haastattelun Lissusta kuulee tästä.

Tehkää parannus

Näinä aikoina monet ovat taas täynnä hyvää tahtoa, ainakin puheissa. Halutaan kaikille hyvää ja tehdä parannus. Montaa tämä joulun ajan odotuksien kulttuurikuva myös ahdistaa aivan kamalasti. Mika Waltari kuului niihin, jotka jo varhain käsittivät näiden kristillisten ja muiden höpöpuheiden luonteen. Ja silti niistä oli vaikea rimpuilla henkilökohtaisessa elämässä irti. Uustestamentillinen ajatus ”parannuksen tekemisestä” oli hänelle erityisen hankalasti käsitettävä ja käsiteltävä aihe, joka aiheutti alituista ahdistusta. Se oli vastenmielinen lause, sillä viheliäisessä kuoleman ruumiissaan hän tiesi, ettei milloinkaan pystyisi todelliseen parannukseen. Vasta oppiessaan sanan kreikkalaisen alkuperäismerkityksen ”oppia ajattelemaan uudelleen”, ”kääntää suuntaa” tai ”uudistua” hänen ahdistuksensa helpotti ja vastenmielisyyskin pyrki ihmeellisesti haihtumaan. Parannuksen tekemisessä ei ollutkaan kysymys jostain paatuneelle mahdottomasta totaalikääntymisestä, hurskaasta kuvitelmasta tulla kerta heitolla hyväksi, vaan mielenmuutoksesta & suunnan etsinnästä. Kielellisen merkityksen muuttuessa (”pelkkä tuo ajatus…”) Waltarin yleiset elämäntunnotkin saivat uuden sisällön; uuden oppimisesta seurasi kokemusmaailmallinen vapautuminen joka saattoi auttaa näkemään elämän jatkuvana kasvuna, eräänlaisena tienä. Tai kuten edesmennyt brittikoomikko Peter Cook laittaa hieman saman asian: ”I have learnt from my mistakes, and I can now repeat them almost exactly” (”Olen oppinut virheistäni ja nyt osaan toistaa ne lähes tarkalleen”). Parannus suunnan kääntämisenä ja ehkä etsimisenäkin edellyttänee ainakin seisahtamista ja katsastamista sen tajuamiseksi, missä on ja mitä on, eikä liene pahitteeksi kehittää samalla kykyä rohkeisiin tulkintoihin, joilla hankalista kokemuksista ja muistoista voi rakentaa elämää kannattelevia merkityksiä. Tulkintarohkeus oppimisena ajattelemaan uudella tavalla ei merkinne vaikeiden asioiden unohtamista, mutta uudistavalla tulkintatyöllä ne voi kirjailija Olli Jalosen sanoin ”siirtää syrjään varjostamasta jos uudessa on omillaan ja tarpeeksi valoa ja hyvää”. Tuskin uusi tätä “omillaan oloa” ja valoa ja hyvää kuitenkaan mitenkään itsestään selvästi tarjoaa; uusikin voi olla räyhähenkeä ja alhaista mieltä.

Sana viikonvaihteeksi

“Voihan vittu! Siinä ensimmäinen reaktioni Juha Seppälän uusimman romaanin Finlandia-ehdokkuuteen”. – Hanna Kuusela, Voima 10/2008, s. 46.

“Jos olisi mahdollista valita uudestaan taloustieteen kieli, korvaisin taloustieteen termit ‘tehokkuus’, ‘rationaalisuus’ ja ‘hyöty’ uusilla. Niin väärin ymmärrettyjä nuo termit ovat. Tehokkuuden asemesta puhuisin ‘hyvinvointia vahvistavasta’, rationaalisuuden asemesta puhuisin ‘johdonmukaisuudesta’ (tai sen puutteesta) ja hyödyn asemesta puhuisin ‘onnellisuudesta’.” – Vesa Kanniainen, Tieteessä tapahtuu8/2008, s. 50.

“Kevät on yhtäkkiä pitkällä, lunta on enää varjoisissa paikoissa, ojissa lirisee vesi ja meren jää näyttää hauraalta. Istuin pitkään matalalla penkillä ranta-aitan seinustalla, katselin veden yli vuoria, jotka koko ajan vaihtoivat väriä, kun aurinko painui alemmaksi, ja mieleen tuli myönteisiä kuvia, kohta on kesä ja kaikki on taas kivasti, illat ovat kauniita, me istumme hyvän aterian jälkeen puutarhassa, juomme viiniä ja keskustelemme syvällisesti, lörpöttelemme hämäräntuloon saakka.” – P.S., Asiaa tai ei, s. 101.

Mihkämäänäistäuskosinkunemmäätierämistääntaloustieteistämitäävaikkajotainnyyspsiikkiäsekumminkino

jaesittääjanototapenttisaarikkoskeahanmääolenkyllälukenutmuttatoitommonenhaikailujamaailailuvirssuonsitä

semmostapenttimäistämaalailailuajahaikailuajasitäsepitimonessamuussakinyhteyressätommostaettäonkesä

tulollaanjakesätuleejahyvätajatkoittavatkunhanvaanjaksetaannyviäorottaajaorottaaniinkyllänesiältäsittetulee

sitteaikanansasemmostaseolipentinidealismiamuttatostahannakuuselastamääkylläpiränjakunluintonaluntossa

ääneennimullesanottiinettäsääsittenpirättommosistaräväkkäsanasistanuaristanaisistajohonmääettäemmää

senuoruudentährenmuttajotaintossatommosessaalotuksessakumminkinon.

Etnos palaa

Onko etnografia palaamassa, tai vihdoin syntymässä suomalaiseen tutkimukseen? Metodikirja aiheesta tuli Vastapainolta jokin aika sitten dokumentoiden lähinnä Helsingin koulukunnan oppeja. Muistamme myös Martti Grönforsin mainion mutta yksinäisen teoksen 1980-luvulta. On puuttunut etnografinen kutina, käsitys siitä, kuinka tutkija ei pääse kohteestaan tehdessään mitä vain temppujaan. Etnografisia oppilauseita on nyt syytä venyttää ja vanuttaa ja etsiä suuntaa oikeaa. Tässä työssä ”kaikki käy”, on kokeiltava kaikkea ja kaikenlaista, rikottava ”metodisääntöjä” ja yritettävä irtautua laadulliseenkin tutkimukseen pesiytyneestä ”metodifetisismiä”: ajatuksesta että on jokin tietty tapa eikä mitään muuta. Nyt puhutaan nopeasta etnografiasta, etnografian tunnusta, mausta tai kosketuksesta, lyhyestä etnografiasta. Metodologisia tekstejä laaditaan virtuaalisesta etnografiasta. Tärkeintä lienee oivaltaa, että yhteiskuntatieteilijä tekee aina jonkinmoista kenttätyötä ja havainnoi, muita ja itseään, kuten autoetnografiassa, josta paradigmaattinen on Pentti Saarikoski. Runoilija pohtii professori Osmo Hormian arviota, jonka mukaan Saarikosken kehitys on ohi, luovan kauden kestettyä 20 vuotta. Tätä the Poet of Finland ei hyväksy: ”Odottamattomia tapahtuu koko ajan, niin odottamattomia että minun on oltava koko ajan koetteella ja kuuloilla, sillä yhtäkkiä saattaa kaikki näkyä toisessa valossa kuin äsken. Mikään ei ole muuttunut, mutta kaikki näkyy toisessa valossa. … Ensin sitä keksii uuden tavan nähdä, sitten on kerrottava siitä minkä näkee, toistettava sitä kunnes muutkin alkavat nähdä samalla tavalla, tai teoria kumotaan.”