Ulkopuoliset ja sisäpuoliset

Kreikassa turvapaikanhakijoiden ja muiden maahanmuuttajien tilanne alkaa entisestään kärjistyä. Samaan aikaan Suomessa viranomaiskäytännöt herättävät ihmetystä: maasta karkotetaan mitä epäeettisimmin tavoin. Ovatko moraalisen yhteisön rajat samat kuin valtion rajat? Jos eivät, missä moraalisen yhteisömme rajat kulkevat? Vedetäänkö ne kansallisuuden, etnisen alkuperän, iän, sukupuolen, uskonnon, kulttuurin vai jonkin muun asian mukaan? Ketkä lasketaan joukkoon ja keitä ei? Mikä on maahanmuuttoon liittyvän auttamisen etiikka? Filosofi Peter Singer erittelee näitä kysymyksiä esseessään ”Sisäpuoliset ja ulkopuoliset”, jota tarkastelen tässä. Singerin kirjan The Life You Can Save (2009) ensimmäisen luvun voit lukea englanniksi tästä. Ja jos haluat kokeilla, miltä tuntuu olla pakolaisen saappaissa, pelaa kovilla kertoimilla painamalla tästä (tämä toimii takuulla luokkahuoneessa)! – Sunnuntaina puhutaan asiaa Maailman kirjat -tapahtuman Voima-tunnilla.

On soitettava sumutorvea

Stephen Brookfieldin kirja The Power of Critical Theory (2005) on systemaattinen esitys eräistä kriittisen teorian tärkeimmistä ajattelijoista ja teemoista; ohittamaton kun yritetään ymmärtää kriittisen yhteiskuntatieteen perusteita ja yhteiskuntakriittisen ajattelun oppimista ja opettamista. Ajoittain olin aivan puuduksissa lukiessani sitä, kamaa on yksinkertaisesti liikaa. Jollain tavalla kirja on “epävalmis”, ikään kuin viimeistä kirjoituskertaa vaille. Muistan kuinka professori Aulis Alanen aikanaan kritisoi Antti Eskolan Persoonallisuustyypeistä elämäntapaan -kirjaa epävalmiiksi. Olin tuolloin nuori opiskelija, juuri mainitun kirjan lukenut, hirveästi sen ajatuskulkuihin ihastunut, ja ihmettelin kovasti Auliksen kommenttia. Siksi tarkennan: ajattelen epävalmiudella tässä ennen kaikkea kirjan tekstuaalista epävalmiutta, en sisältöä, vaikka nämä kyllä kulkevat osittain käsikkäin tuottamalla lukemisen ja ymmärryksen kokonaisvaikutelmaan vaikuttavan tulkintakehikon.

Tekstin tavoitteena olkoot tiheät kuvaukset ja niiden elävät tulkinnat, jouhevasti etenevä ja helposti luettava ilmaisu. Tulkintojen tulisi olla niin vetäviä, että lukijan mielenkiinto herää, hän alkaa kaivata aiheesta lisää. Olkoon teksti ikään kuin kutsuhuuto uusille lukijoille ja nuoremmille sukupolville, jotka pohtivat ja itse elävät tekstissä esitettyjä kysymyksiä. ”Että on olemassa tällainenkin ajatteluperinne ja tällaisia ajattelijoita. Ja jos siltä tuntuu, näitä voi tutkia lisää tällaisista suunnista.” Kirjailija Riina Katajavuori kirjoittaa eräässä tekstissään (Parnasso 4/05, s. 12) kokemuksestaan merellä: kuinka hän tuijottaa yksinäistä saarta, joka lämpimällä säällä peittyy sumuun, ja arvelee, että silloin saarelaisista saattaa tuntua kuin he katoaisivat. Ehkei kukaan muistakaan, että he ovat siellä? Siksi on soitettava sumutorvea. – Ajattelen, että parhaimmillaan teksti on tuollainen sumutorvi, joka sumuverhojen takaa muistuttaa meidän olevan täällä.

Passiivisuutta rationalisoimassa

Filosofi Slavoj Žižekin mukaan länsimarxismin ongelma on koko sen olemassaolon ajan ollut vallankumouksellisen subjektin puuttuminen. Tätä on selitetty milloin psykoanalyyttisesti mekanismeilla, jotka ovat estäneet luokkatietoisuuden kehittymisen milloin taas yritetty suojella marxilaista talousteoriaa revisionistisilta teorioilta, joissa huomioidaan keskiluokan nousu vallankumouksen tehokkaaksi tulpaksi. Kumouksen toteuttajaa on etsitty kaikkialta muualta muttei itsestä ikään kuin työntäen kumouksen mahdollisuutta pois tai peläten sen lopulta löytyvän. ”Waiting for another to do the job for us is a way of rationalizing our inactivity” (Žižek 2009).

Vallankumouksellisen subjektin puuttuminen on osaltaan johtanut nykyhalvaukseen, jossa kaikkien kuvitellaan olevan historioitsija Fukuyaman kannalla: historia päättyi liberaalidemokratian voittoon, vaikkei sekään ehkä ollut kaikista paras yhteiskuntamuoto, mutta riittävän hyvä, vaikka jotain muutakin on… Ja tämä muu, uudet ylittämättömät ristiriidat, on hävittämässä liberaalidemokratian aaveen.

Uusimmissa kirjoituksissaan (esim. kirjassaan In Defense of Lost Causes ja New left Review’n artikkelissa) Žižek viittaa neljään ristiriitaan tai uhkaan, joilta kukaan ei voi välttyä. Nämä ovat ekologinen kriisi, biogenetiikan aiheuttamat eettiset ongelmat, immateriaalioikeuksiin liittyvät kysymykset ja sosiaalinen apartheid, eli uudet muurit ja rajat meidän ja muiden välillä. Näistä kolme ensimmäistä koskee sitä, mitä on kutsuttu yhteisomaisuudeksi (commons) tai sosiaalisen olemisemme yhteiseksi nimittäjäksi (the shared substance of our social being). Commonsien yksityistäminen on väkivaltaa ja tätä tulee Žižekin mukaan vastustaa vaikka väkipakolla.

Kulttuurista yhteisomaisuutta ovat kieli, kommunikaatiovälineet ja kasvatus/koulutus sekä julkiset kulkuvälineet, sähkö, posti jne. Luonnon yhteisomaisuutta ovat metsät ja järvet ja niiden antimet sekä muut luonnonvarat kuten öljy. Ihmisluonnon yhteisomaisuuteen kuuluu geneettinen perimä. Näiden asioiden kapitalistisen kaappaamisen ja globaalin katastrofin estämiseksi tarvitaan yhteisomaisuuden kommunistinen idea, joka auttaa tajuamaan työn ja todellisuuden proletarisoitumisen ja todellisuuden pakkoluovutuksen ilmiöitä.

Neljättä antagonismia, sosiaalista apartheidia, Žižek pitää kaikkein perustavimpana ongelmana, sillä ei ole mitään niin yksityistä (ja kapitalismille uskollisinta) ideaa kuin valtio (tai valtioliitto), joka näennäisesti suojelee sisäpuolisia ulkopuolisilta kasvattaen kaikista susia ja kovertaen sisältä ontoiksi. – Iso pelko on pelkistyä kelvottomassa ympäristössä eläväksi tyhjäksi kartesiolaiseksi subjektiksi, jonka genetiikkaa voidaan säädellä kulloisenkin (työvoima)tarpeen mukaan. Eikö tämä uhkaa tehdä meistä kaikista proletaareja, Marxin sisällyksettömiä subjekteja, pysyväisesti ulkopuolisia itsellemme, ulkopuolisia työmme hedelmistä, ihmissuhteista, ympäristöstä, kaikesta?

Sosiologinen silmä ja sosiaalinen aktivismi

Sosiologi Randall Collins (s. 1941) pelkistää sosiologisen ammattitaidon sosiologisen silmän ja sosiaalisen aktivismin kaksoissidokseksi. Joillain on työssään molemmat yhtä aikaa, toisilla eri kohdissa uraansa erilaisin painotuksin. Tällä kaksiulotteisella jatkumolla sosiologit kamppailevat asemista ja huomiopääomasta sekä keskenään että julkisilla areenoilla.

Jotkut oppivat opintojensa aikana käyttämään sosiologista silmää, jonka jälkeen näkyvä kokemustodellisuus on kertakaikkisesti muuttunut toinen toistaan kiinnostavammiksi tutkimuskohteiksi. Toiset ovat tulleet sosiologiaan sosiaalisten liikkeiden, poliittisen osallistumisen ja yhteiskunnallisen sitoutumisen kautta. Jos kohta näillä tavoilla on päässyt sosiologisen ammattitaidon lähteille, ne voivat johtaa sieltä myös pois; sosiologinen liekki voi sammua, byrokratisoitua, kivettyä ammatillis-institutionaalisesti. Liekin voi sytyttää etsiytymällä sosiologisen tiedon kokemuksellisille lähteille, tekemällä tutusta vierasta, liittymällä mukaan sosiaaliseen toimintaan; tavat ovat monet.

Vaikka yliopistomaailmassa on aina ollut monia poliittisesti sitoutuneita tutkijoita ja aktivisteja, Collins väittää, että vain harvalla opinalalla aktivismi sekoittuu yhtä suoraan ja välittömästi tutkimustyöhön kuin sosiologiassa. Mutta aktivismi voi myös sokaista. Omaksuttu käsitys saattaa estää uudelleen arvioinnin eli kritiikin, tutkimus muuttua tilastollisen rituaalimyllyn pyörittämiseksi tai dogmaattiseksi käsitehoiperteluksi. Siksi tarvitaan dialogeille avointa sosiologista silmää. Dialogisuus takaa mahdollisuuden olla avoin, ottaa julkisesti kantaa ja kirjoittaa vapaasti – omasta asemasta tai maineesta turhia välittämättä. Ilman sosiologista silmää sosiologin työ typistyy helposti pelkäksi aktivismiksi, mutta ilman sosiaalista aktivismia sitä uhkaa liika abstraktius, siitä tulee sisään päin kääntynyttä puhetta valituille.

Tai kuten opiskelijani Tuula Salminen pro gradu-tutkielmassaan kirjoittaa: tällöin vaarana on tutkimuksen irrottautuminen ”elämästä irralliseksi saarekkeeksi … jota elävän todellisuuden moninaisuus ja usein ryvettynyt olomuoto ei liiaksi häiritse”. Tämä on vältettävissä, näin ajattelee C.Wright Mills (1916–1962), mikäli osaa ottaa työssään huomioon elämänkokemuksensa tutkimalla ja tulkitsemalla sitä jatkuvasti; ja tarttumalla ja jäsentelemällä kokemaansa pelkäämättä sen liittämistä meneillään olevaan tutkimustyöhön.

Eri maailmat, eri moraalit

Helsingin Sanomissa (5.5.) on juttu alaikäisistä turvapaikanhakijoista, joista jopa kolmanneksen väitetään valehtelevan ikänsä. Poliisin mukaan Suomessa houkuttaa hyvä sosiaaliturva, tänne tullaan rahan perässä. Turvapaikanhakijoita pidetään jutussa rikollisina, jokseenkin ala-arvoisina ihmisinä, joiden motiivit (hyvinvointi, työ, opiskelupaikka, joltinenkin toimeentulo, entistä parempi elämä, perheen perustaminen jne.) ovat epäilyttäviä ja tuomittavia. Hui. Niitähän täytyy kavahtaa, kun ne noin paljon elämänpäämääriltään eroavat ”meistä” ”suomalaisista”. Samalla sivulla kerrotaan kansalaiskeräyksestä, jonka tavoitteena on palkata lisähenkilökuntaa auttamaan yksinäisiä ja uupuneita sairaalapäivystyksen jonottajia. Juttujen vertailu on kiinnostavaa (juttujen asettelun sivulla näet tästä). Turvapaikanhakijat ovat epäilyttävää porukkaa, valehtelijoita ja rikollisia; jutussa haastatellaan vain poliiseja (häpeä toimittaja Perttu Kauppinen). Sairaalapäivystyksen potilaat ovat sen sijaan huolenpitoon oikeutettuja autettavia, jotka tarvitsevat lähimmäisen ”rakkautta, ruokaa ja uskoa”; jutun haastateltava on keräyksen alulle pannut rohkea ja oikeamielinen kansalainen, itsekin kärsinyt. Jutut ovat kuin eri planeetoilta, vaikka kertovatkin tästä samasta maasta, samoista inhimillisen kärsimyksen muodoista: niin pakolaiskeskuksessa kuin sairaalan päivystystiloissa voi tunnelma olla kuin helvetin esikartanossa kun fyysinen ja/tai psyykkinen vointi huononee ja epätietoisuus omasta tilanteesta kasvaa. Me elämme eri todellisuuksissa. Me emme elä valistunutta aikaa. Voi ihmetellä moraalisen yhteisön rajoja, ja miten ne vedellään kansallisuuden, syntyperän, iän tai jonkin muun satunnaisseikan mukaan.