Helsingin Sanomissa (5.5.) on juttu alaikäisistä turvapaikanhakijoista, joista jopa kolmanneksen väitetään valehtelevan ikänsä. Poliisin mukaan Suomessa houkuttaa hyvä sosiaaliturva, tänne tullaan rahan perässä. Turvapaikanhakijoita pidetään jutussa rikollisina, jokseenkin ala-arvoisina ihmisinä, joiden motiivit (hyvinvointi, työ, opiskelupaikka, joltinenkin toimeentulo, entistä parempi elämä, perheen perustaminen jne.) ovat epäilyttäviä ja tuomittavia. Hui. Niitähän täytyy kavahtaa, kun ne noin paljon elämänpäämääriltään eroavat ”meistä” ”suomalaisista”. Samalla sivulla kerrotaan kansalaiskeräyksestä, jonka tavoitteena on palkata lisähenkilökuntaa auttamaan yksinäisiä ja uupuneita sairaalapäivystyksen jonottajia. Juttujen vertailu on kiinnostavaa (juttujen asettelun sivulla näet tästä). Turvapaikanhakijat ovat epäilyttävää porukkaa, valehtelijoita ja rikollisia; jutussa haastatellaan vain poliiseja (häpeä toimittaja Perttu Kauppinen). Sairaalapäivystyksen potilaat ovat sen sijaan huolenpitoon oikeutettuja autettavia, jotka tarvitsevat lähimmäisen ”rakkautta, ruokaa ja uskoa”; jutun haastateltava on keräyksen alulle pannut rohkea ja oikeamielinen kansalainen, itsekin kärsinyt. Jutut ovat kuin eri planeetoilta, vaikka kertovatkin tästä samasta maasta, samoista inhimillisen kärsimyksen muodoista: niin pakolaiskeskuksessa kuin sairaalan päivystystiloissa voi tunnelma olla kuin helvetin esikartanossa kun fyysinen ja/tai psyykkinen vointi huononee ja epätietoisuus omasta tilanteesta kasvaa. Me elämme eri todellisuuksissa. Me emme elä valistunutta aikaa. Voi ihmetellä moraalisen yhteisön rajoja, ja miten ne vedellään kansallisuuden, syntyperän, iän tai jonkin muun satunnaisseikan mukaan.