Filosofi Slavoj Žižekin mukaan länsimarxismin ongelma on koko sen olemassaolon ajan ollut vallankumouksellisen subjektin puuttuminen. Tätä on selitetty milloin psykoanalyyttisesti mekanismeilla, jotka ovat estäneet luokkatietoisuuden kehittymisen milloin taas yritetty suojella marxilaista talousteoriaa revisionistisilta teorioilta, joissa huomioidaan keskiluokan nousu vallankumouksen tehokkaaksi tulpaksi. Kumouksen toteuttajaa on etsitty kaikkialta muualta muttei itsestä ikään kuin työntäen kumouksen mahdollisuutta pois tai peläten sen lopulta löytyvän. ”Waiting for another to do the job for us is a way of rationalizing our inactivity” (Žižek 2009).

Vallankumouksellisen subjektin puuttuminen on osaltaan johtanut nykyhalvaukseen, jossa kaikkien kuvitellaan olevan historioitsija Fukuyaman kannalla: historia päättyi liberaalidemokratian voittoon, vaikkei sekään ehkä ollut kaikista paras yhteiskuntamuoto, mutta riittävän hyvä, vaikka jotain muutakin on… Ja tämä muu, uudet ylittämättömät ristiriidat, on hävittämässä liberaalidemokratian aaveen.

Uusimmissa kirjoituksissaan (esim. kirjassaan In Defense of Lost Causes ja New left Review’n artikkelissa) Žižek viittaa neljään ristiriitaan tai uhkaan, joilta kukaan ei voi välttyä. Nämä ovat ekologinen kriisi, biogenetiikan aiheuttamat eettiset ongelmat, immateriaalioikeuksiin liittyvät kysymykset ja sosiaalinen apartheid, eli uudet muurit ja rajat meidän ja muiden välillä. Näistä kolme ensimmäistä koskee sitä, mitä on kutsuttu yhteisomaisuudeksi (commons) tai sosiaalisen olemisemme yhteiseksi nimittäjäksi (the shared substance of our social being). Commonsien yksityistäminen on väkivaltaa ja tätä tulee Žižekin mukaan vastustaa vaikka väkipakolla.

Kulttuurista yhteisomaisuutta ovat kieli, kommunikaatiovälineet ja kasvatus/koulutus sekä julkiset kulkuvälineet, sähkö, posti jne. Luonnon yhteisomaisuutta ovat metsät ja järvet ja niiden antimet sekä muut luonnonvarat kuten öljy. Ihmisluonnon yhteisomaisuuteen kuuluu geneettinen perimä. Näiden asioiden kapitalistisen kaappaamisen ja globaalin katastrofin estämiseksi tarvitaan yhteisomaisuuden kommunistinen idea, joka auttaa tajuamaan työn ja todellisuuden proletarisoitumisen ja todellisuuden pakkoluovutuksen ilmiöitä.

Neljättä antagonismia, sosiaalista apartheidia, Žižek pitää kaikkein perustavimpana ongelmana, sillä ei ole mitään niin yksityistä (ja kapitalismille uskollisinta) ideaa kuin valtio (tai valtioliitto), joka näennäisesti suojelee sisäpuolisia ulkopuolisilta kasvattaen kaikista susia ja kovertaen sisältä ontoiksi. – Iso pelko on pelkistyä kelvottomassa ympäristössä eläväksi tyhjäksi kartesiolaiseksi subjektiksi, jonka genetiikkaa voidaan säädellä kulloisenkin (työvoima)tarpeen mukaan. Eikö tämä uhkaa tehdä meistä kaikista proletaareja, Marxin sisällyksettömiä subjekteja, pysyväisesti ulkopuolisia itsellemme, ulkopuolisia työmme hedelmistä, ihmissuhteista, ympäristöstä, kaikesta?