Stephen Brookfieldin kirja The Power of Critical Theory (2005) on systemaattinen esitys eräistä kriittisen teorian tärkeimmistä ajattelijoista ja teemoista; ohittamaton kun yritetään ymmärtää kriittisen yhteiskuntatieteen perusteita ja yhteiskuntakriittisen ajattelun oppimista ja opettamista. Ajoittain olin aivan puuduksissa lukiessani sitä, kamaa on yksinkertaisesti liikaa. Jollain tavalla kirja on “epävalmis”, ikään kuin viimeistä kirjoituskertaa vaille. Muistan kuinka professori Aulis Alanen aikanaan kritisoi Antti Eskolan Persoonallisuustyypeistä elämäntapaan -kirjaa epävalmiiksi. Olin tuolloin nuori opiskelija, juuri mainitun kirjan lukenut, hirveästi sen ajatuskulkuihin ihastunut, ja ihmettelin kovasti Auliksen kommenttia. Siksi tarkennan: ajattelen epävalmiudella tässä ennen kaikkea kirjan tekstuaalista epävalmiutta, en sisältöä, vaikka nämä kyllä kulkevat osittain käsikkäin tuottamalla lukemisen ja ymmärryksen kokonaisvaikutelmaan vaikuttavan tulkintakehikon.
Tekstin tavoitteena olkoot tiheät kuvaukset ja niiden elävät tulkinnat, jouhevasti etenevä ja helposti luettava ilmaisu. Tulkintojen tulisi olla niin vetäviä, että lukijan mielenkiinto herää, hän alkaa kaivata aiheesta lisää. Olkoon teksti ikään kuin kutsuhuuto uusille lukijoille ja nuoremmille sukupolville, jotka pohtivat ja itse elävät tekstissä esitettyjä kysymyksiä. ”Että on olemassa tällainenkin ajatteluperinne ja tällaisia ajattelijoita. Ja jos siltä tuntuu, näitä voi tutkia lisää tällaisista suunnista.” Kirjailija Riina Katajavuori kirjoittaa eräässä tekstissään (Parnasso 4/05, s. 12) kokemuksestaan merellä: kuinka hän tuijottaa yksinäistä saarta, joka lämpimällä säällä peittyy sumuun, ja arvelee, että silloin saarelaisista saattaa tuntua kuin he katoaisivat. Ehkei kukaan muistakaan, että he ovat siellä? Siksi on soitettava sumutorvea. – Ajattelen, että parhaimmillaan teksti on tuollainen sumutorvi, joka sumuverhojen takaa muistuttaa meidän olevan täällä.
