kesäkuu 2009


Katselen vettävaluvia lapsia sadepuvuissaan leikkipuiston hiekkakasassa Koskipuiston Cumuluksen ikkunasta, varusteinani lukemista ja viinaksia. Kotiin ei ole menemistä, siellä ovat muukalaiset vieraalta maalta. Illalla filosofi kysyy mukaansa vertaistensa joukkoon, ja päätän lähteä.

Juhannustalossa nautimme pöydän antimista ja sielukkaasta seurasta, saunomme. Puolilta öin ajamme Rönnin kuraiselle lavalle keskikesän jortsuihin, jossa innostun tanssimaan saaden tamperelaiseksi esittäytyvältä kaunottarelta pikaisen oppitunnin tangon taikaan. Valssi ja foxi sujuvat jotenkin, ja kun orkesteri vaihtaa lattareihin, taidan viedä jo minäkin. Tanssimme useamman kierroksen – vastoin sääntöjä päätellen vuoroaan odottavien miesten ilmeistä. Lopuksi saan tanssittaa myös pitojen nuorta neitoa.

Paluumatkalla pieni seurue on vaitonainen, Radio Suomi soi, sade piiskoo lasiin. Matka päättyy radiotoimittajan kertoessa uskomuksesta, jonka mukaan juokseminen juhannusyönä kolmesti talon ympäri alastomana saa aikaan jotain, – jotain mitä kukaan meistä ei enää kuule; on siis varmistettava ettei taika karkaa.

Erno Paasilinna ilmoittaa viimeiseksi jääneen teoksensa Matkakuvia menneiltä ajoilta alussa kirjassa olevan jonkin verran toistoa, muttei kuitenkaan uskonut sitä olevan häiritsevässä määrin: “Elämässä on toistoa, kaikessa on toistoa, runoilijan, romaanikirjailijan tuotannossa on toistoa”.

Sama koskenee tietokirjailijaa, tutkijaa. Joskus näkee toistosta ilmoitettavan esimerkiksi leipätekstissä tai alaviitteessä: “Samaa aihetta olen aiemmin tarkastellut tekstissäni…” tai “Artikkelin teemoja olen kehitellyt myös julkaisussa…” ellei asiasta kerrota vain yksinkertaisella lähdeviitteellä tekstissä ja lähdeluettelossa.

Yhden ja saman teeman toisto ja muuntelu lienevät kirjoittajalle usein vain hyvästä. Asia voi saada näkökulmia, tyyli muuttua, aihe syvetä loivasti kuin hienoin uimaranta. Toisto: poiketa sammaleelle polulle palaten.