Juha Suoranta

Hei: Maria Gasolina on julkaissut uuden cd:n “Mä olen sinun”. Yhtyeeseen pääsee tutustumaan heidän nettisivuiltaan (mm. kuvia, biisien sanoja, fantskupostia) ja musapalaa saa Maria Gasolinan Myspacesta. Ja levy maksaa 17,90 euroa. Tällä jaksaa tampata.

”Tämä herra saattaa näyttää korruptoituneelta idiootilta ja hän saattaa esittääkin korruptoitunutta idioottia, mutta älkää antako tämän pettää, hän on korruptoitunut idiootti”, lainaa Slavoj Žižek Marx-veljesten tunnettua sutkautusta. Vitsi kuvaa Žižekin mukaan tämänhetkisten länsidemokratioiden tilaa, joiden toinen nimi on autoritäärinen kapitalismi. Autoritäärisen kapitalismin virus leviää sikafluenssan tapaan ympäri maailman erilaisin muunnelmin: on olemassa Aasian (Kiina, Hong Kong), Venäjän, Italian ja Yhdysvaltain mallit. Aasian ja Venäjän muunnelmissa keskeistä on valtioväkivalta paikallisin sävyin (Kiinassa julkiset teloitukset, Venäjällä salamurhat). Italiassa esitetään demokratian nimissä yhdenmiehen komediaa à la Berlusconi, Yhdysvalloissa käytetään vanhaa, hyväksi havaittua kaavaa: ”kyllä, me pystymme” ikään kuin jokin yksi kansallinen ‘me’ olisi olemassa.

Myös meillä poliittisen sfäärin toimijat oikealla yrittivät laman kynnyksellä obamia vakuutellen kaikkien panoksen tärkeyttä niin sanotussa talvisodan hengessä – unohtaen mainita ”kaikkien panoksen” tarkoittavan lähinnä toivetta unohtaa niin sanotun kansallisomaisuuden rippeiden kasaantuminen kotimaisille kahmijoille ja kärräys muille maille, sekä kansallisen ja kansainvälisen pääoman suojelu kilpailukyvyn ja työpaikkojen nimissä. Sittemmin herrojen yhteistoimintapuhina hiljeni, keskityttiin lemmen kesäiseen leiskuntaan ja syysvauvauutisointiin pahimmilta vaaliraha- yms. hämärtämisiltä.

Autoritäärinen kapitalismi tarkoittaa ennen muuta kolmea asiaa: parlamentaarisen ”demokratian” kriisiä eli demokratian muodon korostamista ja demokratian esittämistä (performatiivista parlamentarismia) sisältökysymysten kustannuksella (vrt. ”vain äänestämällä voit vaikuttaa”-hokema), poliittisten ohjelmien hävittämistä teflonhallintoon, jossa mikään ei pysy ja johon mikään ei tartu sekä korruptiota. Empiirisen korruption kuten lahjonnan lisäksi on olemassa korruption laji, jossa demokratia pelkistetään yritystoimeksi ja häikäilemättömäksi oman edun tavoitteluksi, niin kuin ranskalaisfilosofi Alain Badiou muistuttaa kirjassaan Ranskan presidentti Nicolas Sarkozysta. Autoritäärisen kapitalismin demokratioissa poliitikkojen rinnalla ovat (yleensä näkymättömät) edusmiehet, suuret pojat, joiden tehtävänä on ottaa järjestelmästä järjestelmän avulla irti se, mitä siitä lähtee; samalla sumuttaa pötypuheilla vapaasta markkinataloudesta.

Kriittisen pedagogiikan alalta ei Suomessa ole laadittu kovin montaa väitöskirjaa. Aino Hannula tutki vuonna 2001 Helsingin yliopistossa tarkastetussa väitöskirjassaan Paulo Freiren ajattelua. Robert FitzSimmons väitteli 2004 Lapin yliopistossa aiheenaan kriittinen vallankumouksellinen pedagogiikka. Vuoden 2009 alussa tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa Olli-Pekka Moision ansiokas työ Essays on Radical Educational Philosophy. Toki Freiret ja muut vilahtelevat opinnäytteiden teoriaosissa ja lähdeluetteloissa, mutta onko muita, paitsi Timothy Bedfordin huhtikuinen väitöstutkimus opettajien voimaannuttamisesta yhdenvertaisuuden edistämiseksi koulumaailmassa? Timothyn tutkimuksen voi ladata tästä ja lähteä rantsuun tai järvelle lueskelemaan.

PS. Tietenkin unohdin Kirsi-Marja Saurénin väitöksen Lapin yliopistossa vuonna 2008 Ivan Illichin ajattelusta, mutta sen muistaminen olisikin ollut liian läheistä.

PPS. Myös Lapin ja Jyväskylän yliopiston väitöskirjat olisi hyvä saada pdf- tms. muodossa verkkoon. Siten niistä olisi paljon enemmän iloa kuin nyt.

Tuomas Nevanlinna ehdottaa kolumnissaan vasemmistolle populismia: herravihan ja kapitalismin nostamista avoimesti tapetille sekä myös reaalipoliittisia käytännön vaihtoehtoja oikeistolaisen ”ei ole vaihtoehtoja” -puheen tilalle: perustuloa, joka vapauttaisi elämään muullekin kuin kulutukselle ja kapitalistille, patentti- ja tekijänoikeuksien uudistusta, ekologista energiapolitiikkaa, ay-liikkeen reformia mukaan lukien prekariaattikysymys. Kyllä vasureille hommia riittäisi. Ja ennen kaikkea näille vaihtoehtohommille olisi oltava kunnon nimi, jotta niistä tulisi valtavirtaa: kattoterminä sosialismi, lähtökohtana universalismi, tasa-arvo ja riiston laukkauttaminen.

Näinkö kaikki muuttuisi paremmaksi? Muuttamalla materiaaliset olosuhteet, vaikutettaisiin ajattelutapoihin, tottumuksiin ja toimintaan? Ongelma on se, että vaikka suuri osa meistä on työläisiä, mikä tarkoittaa oman työvoimansa (aikansa, taitojensa jne.) vuokraamista työvoiman ostajalle (jota jostain oikusta kutsutaan työnantajaksi) tietystä korvauksesta (rahapalkasta), suurin osa työläisistä ei käsitä itseään työläiseksi. Tähän käsittämättömyyteen on monta syytä: palkat ovat suuret, taidot ovat suuret, luulot ovat suuret, voittajien joukossa on helppo hymyillä, tai ainakin toivoa olevansa. Siksi monet identifioituvat työnantajaansa, tietoisesti tai tietämättään. Tosiahan on, että ellei kapitalismi, sellaisena kuin me sen tunnemme, ehdi jauhaa meitä molekyyleiksi, se muokkaa meistä neandertalilaisia, jotka osaavat vain mongertaa.

Nevanlinna ei huolehdi niinkään tästä kuin sellaisista materaalisista muutoksista elinolosuhteissa, joiden pohjalta identiteettikysymyskin saanee luonnollisen ratkaisunsa: ”Sosialismin tulee olla monikärkistä, ja se voi perustua vain osittain valtion varaan. Sosialistista on rakentaa ja kehittää (vaikkapa) osuuskuntatoiminnan, pienyrittämisen, uudenlaisten osaamiskollektiivien, nettiyhteisöjen ja infrastruktuurien yhteisomistuksen edellytyksiä suurpääoman vallan kustannuksella.” Lisää aiheesta voi lukea Tommi Uschanovin kirjasta ja blogista.

”Sitä kohti tie, jota matkata voi”, lausui runoilija.