Kotiseuturetkellä

Lähdin polkupyöräretkelle Telakalta Rautatienkadulle, taloon, jonka numerossa 12 A 7 oli lapsuudenkotini. Kyttälänkadun puoleisessa pienessä liikehuoneistossa on divari Aikakone, jonka omistaja Mika Tamminen on laatinut suomalaisten vinyylilevyjen hintaoppaan. Kauppa pullottaa vinyylitavaraa, kirjoille ei enää kohta ole tilaa.

Samalla kun ostan tyttäreni toimeksiannosta erään cd-kokoelman, pelastan kirjahyllystä kauan sitten suomennetun Joachim Hirschin Turvavaltion, joka minulla ehkä jossain on. Mutta toinen kappale ei haittaa etenkään kun saan sen parilla eurolla. Kirjan nimilehdellä on muuten leima ”Tampereen Yliopiston Ylioppilaskunta”. Jos kirja on Tamylta pöllitty, sen saa takaisin minulta. Hirsch kirjoittaa:

”’Ulosastuminen’ ennalta määrätyistä institutionaalisista käyttäytymismuodoista ja ydintään myöten toisenlainen käytäntö muodostavat olennaisen edellytyksen niin nyky-yhteiskunnan näennäisten itsestäänselvyyksien ja ‘asioiden pakon’ perinpohjaiselle kritiikille kuin sillekin, että tajuamme herkemmin meitä jatkuvasti muokkaavat ja riistävät prosessit, ja että nousemme vastarintaan kovakouraista tarpeiden ja etujen karsimista vastaan” (s. 180).

Astuessani kaupasta ulos huomaan LP-korissa Veikko Sinisalon äänitteen Leivän kotimaa. Se sisältää Sinisalon tulkintoja kirjailija Arvo Turtiaisen tuotannosta, ”kutsumuksen, työn, rakkauden ja rauhan runoja ja lauluja”. LP sisältää myös liitteen, jossa kerrotaan Turtiaisesta ja Sinisalosta. Liitteen kannessa on Turtiaisen runo Kaunein:

”Kaunein runo syntyy,
kun ihminen on lähellä ihmistä,
kun hellyys,
yksinkertainen ja rajaton,
vailla kysymyksiä
virtaa toisesta toiseen.

Kauneinta runoa ei unohda.
Se on sinetöity otsaan,
silmiin,
huuliin ja sydämeen.
Sinetöity rakastavien lukea,
rakastavien kirvoittaa.”

Tulee heräteostos.

Uusi Hertta

Tampereen Tammelassa, entisessä Aaltosen kenkätehtaan talossa Pikilinnassa, on kulttuurikahvila Hertta. Nyt toiminta loppuu. Se on sääli. Pikilinna on asuinkerrostalo ja voi olla, että kahvila on synnyttänyt asukkaiden kannalta ajoittain liikaa ääntä. Muistan itsekin siellä joskus iltamyöhällä laulaneeni.

Vein Herttaan aika usein vieraitani, viimeksi kesällä Peterin ja Nathalian. Heille, Enkelten kaupungin tomuun tottuneille, Hertta oli älykköjen Eurooppaa! Hertta sopii Tammelaan, yliopistokampuksen jatkeeksi erilaisten ryhmien tulla ja pitää kulttuuripoliittisia, sivistyksellisiä yms. tilaisuuksiaan, järjestää taidenäyttelyitä ja pienimuotoisia keikkoja.

Kahvilanpitäjät jäävät kuulemani mukaan ansaitulle tauolle, mutta uutta Herttaa lupaillaan, kunhan sopivat tilat löytyvät. Tammelassa, ihan lähellä Annikinkatua, sen runoa ja ikuista kesää, on melkein käyttämättä Pohjolankatu 25:n kiinteistö. Talon vanhalla puolella on toimintaa, mutta laajennusosaa on pidetty tyhjillään jo useita vuosia. Taiteilijayhdistys havitteli aikanaan kaupungin omistamaa rakennusta jäseniensä työtiloiksi, mutta mitään ei ole syntynyt.

Nyt alueesta laaditaan asemakaavaa, vanhasta puolesta suunnitellaan asuntoja, mutta laajennusosa aiotaan purkaa, kertoo paikallinen Tori-lehti. Miksi purkaa? Siinähän olisi erinomainen kulttuurikeskuksen paikka Hertankin olla.

Ei tule tuohesta takkia

”Paholainen on yksityiskohdissa”. Aamulehden päätoimittaja Matti Apunen, monille vasureille kiusallisen terävä oikeistokonservatiivi, osaa asiansa vieraillessaan TV 2:n Pressiklubin kommentaattorina. Eilen aiheena oli politiikan moraali eli Nova-rahoitus. Ohjelmassa puhelinhaastateltiin Kokoomuksen kansanedustaja Marja Tiuraa ja ”liikemies” Arto Merisaloa, jotka molemmin puolin tunnustautuivat tuttaviksi. Studiossa oli myös Kokoomuksen kansanedustaja Ben Zyskowicz, jolle Apunen kuin ohimennen livautti kysymyksen: ”Onks Arto Merisalo sun ystävä?” – ”No-o, ainakin tuttava, kyllä”. Tuota vastausta kannattaa miettiä. Minusta siinä on jokseenkin kaikki, mitä tästä asiasta pitää tietää. Ja vetää niin sanotut johtopäätökset, ettei ”totuutta minimoitaisi” (tämäkin Apusen mainio kiteytys poliittisen kulttuurin korruptiosta). Totuuden minimointia on olla hajottamatta eduskuntaa ja järjestämättä uusia vaaleja.

”Totuus on yksityiskohdissa” – eli mitä tahansa teetkin, tee se huolella, yksityiskohdat ratkaisevat. Ne paljastavat ajattelun hataruuden. Näin on myös tutkimuksessa, jossa pitäisi pyrkiä yksityiskohtien perusteelliseen opiskelemiseen. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tuntee jonkin tietyn keskusteluperinteen kuin omat taskunsa. Käytännössä tämä osoitetaan tutkielman teoriaosassa tai muussa kohdassa – riippuen siitä, mihin rakenteelliseen ratkaisuun tutkielmassa on päädytty – jäsentelemällä tuon keskusteluperinteen olennaiset kysymykset osaksi tutkielman kysymyksenasettelua ja kokonaisargumenttia. Pelkään pahoin, että turhan monelta väitöskirjasta havittelevalta tämä perusoppi on päässyt unohtumaan, jos se koskaan edes syntyi. Ei tule tuohesta takkia.

Yliopistossa on monia tuotelinjoja, joissa saatetaan opettaa ajattelutapoja, mutta joissa ei ilmeisesti ole tarkoitettukaan opettaa ajattelemista, pyrkimystä maailman ymmärtämiseen, vaan korkeintaan matkimista, jolla tutkimuksessa ei tee mitään.

Viimeinen syksy

Niityt on taas vihannoineet ja laihot laaksoissa, fogelit sjunganneet humisevissa skutseissa ja intiaanikesäkin koettu, kaikki syksyn gaalat edessä. Opiskelijatko vai ketkä nimesivät kevään 2009 ”toivon kevääksi”? Nyt alkakoon ”viimeinen syksy” melkein kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitetuilla sanoilla: ”Jos ei yhteiskunnassa ole nykyisin hyvä olla, ei ole sen sisällä yliopistossakaan. Työn ilo ja rauha viedään ‘tulosvastuun’ ja ‘tavoitejohtamisen’ retoriikalla, jota tyhjänpäiväiset konsultit tuodaan pälättämään. Me tekisimme työtämme niin kuin tähänkin asti siksi, että pidämme tutkimuksesta ja opetuksesta ja osaamme sen. Nyt meistä tuolla retoriikalla tehdään laiskoja aaseja, jotka muka tekekvät työtä vain uhkailuin ja houkutuksin. Niin kuin nyt minäkin, jumalauta, olisin kirjoittanut vielä useampia kirjoja, jos yliopistossa olisi ollut ‘tulosvastuu’ ja ‘tavoitejohtaminen’. Syökää päänne, herra Rehtori!” Kuka näin kirjoittikaan, ja missä? Oikein vastanneille tarjoan mustaamakkaraa Tammelan torilla, vaikka jo aamulla.

Kuolleet aivoissamme

Aamulla käännyn Kemijokivartta siitä Jätkänkynttilältä vastavirtaan, kun myötävirtaan en ilkeä juosta, sanotaan nyt vaikka että pyhien yhteyksien tähden en ilkeä. Katsastan venesataman, Kemijoen helmet ja Pohjantähdet ja perämoottorit. Arktikumin takasessa hiekkarannassa riisuudun ja käyn uimaan. Siinä märkänä hytistessäni ja urheilushortseja pukiessani vasta oikeastaan tajuan, että diskurssianalyysissahan niillä marxilaisilla tutkijoilla on se metodi, se kriittinen metodi, jolla pyritään saamaan selville yhteiskunnallisia lainalaisuuksia ja vapautumaan niistä tietoisiksi tulemalla. Kun nimittäin siinä diskurssianalyysissa on se sama idea kuin Marxilla historian kehittymisestä; siis nämä kuuluisat virkkeet:

”Ihmiset tekevät itse historiaansa, mutta he eivät tee sitä mielensä mukaan; he eivät tee sitä omavalintaisissa, vaan välittömästi olemassaolevissa, annetuissa ja perinnöksi jääneissä olosuhteissa,” Marx kirjoittaa Brumairessa. Ja jatkaa että: ”Painajaisen tavoin painaa kaikkien kuolleitten sukupolvien perintö elävien aivoissa.” Niin että sillä olemme, ja sillä ovat kaiken maailman mulkkaukset ja niiden yritykset raskautetut. Sitten vielä paria virkettä myöhemmin Marx ottaa vertaukseksi kielen oppimisen; sen, kuinka vapaa luominen uudella kielellä on mahdollista vasta kun on painanut entisen kielen taakseen. Vasta vanhasta perinnöstä tai vanhasta kielestä eroon pääseminen on edellytys todelliselle vapautumiselle ja kaikelle uuden omaksumiselle.

Tätä pitää Alajoutsijärven Sepolta kysyä, jonka tutkimuksesta kohta vastaväitän.

Aamupalalla luen että Olli Tuominen oli edennyt puolivälieriin squashin Yhdysvaltain avoimissa mestaruuskilpailuissa, jotka järjestettiin minulle kovin tutussa kaupungissa Chicagossa, lyömällä egyptiläisen vastustajansa. Ja täällä olisi huomenna jaloja lajeja: nyrkkeilyn Ruska-turnaus ja vielä painonnostoa. Enkä muuten tiennyt sitäkään, että Kontulan Annalla on taas hieno viritys meneillään: on työmaakämppä siellä Olkiluodon ydinvoimalatyömaalla, kun se tutkii niitä puolalaisia siirtotyöläisiä. Hyvä Anna!

Miksi ideologiakritiikkiä tarvitaan?

”Me annamme ajatuksen, ja jos toisten yhteisöt omaksuvat sen, silloin kaikki on hyvin, silloin me katoamme niin kuin aamusumu auringon noustessa.”

Kuinka helppo ja kuinka keveä; miten itsestään selvä ja ihana on Per Olov Enquistin lause, suomennettunakin.

Romaanissaan Lewis Resa (2001; Matkamies, 2003) Enquist jäljittää herrnhutilaisuuden perintöä, jolla on ollut pysyvä vaikutus paitsi Ruotsin hurskauselämälle, myös kaikille kansanliikkeille herännäisyydestä raittiusliikkeeseen ja työväenliikkeeseen. Herrnhutilaisuus saapui hiipimällä, se oli kristuskeskeistä luomatta kiistoihin johtavia teologisia päällysrakenteita. Se oli kameleonttimaista, vaihtoi väriä ja äänensävyä. Raamattuakaan ei pidetty loppuun saatettuna, vaan sitä kirjoitettiin joka päivä. Joidenkin sen osien ajateltiin olevan hyviä, toisten vähemmän hyviä, mutta joka tapauksessa ne olivat ihmisten kirjoittamia, ja siksi Raamattua oli pidettävä ”tekeillä olevana teoksena”.

Herrnhutilaiset eivät olleet yhteisö, he pyrkivät uudistamaan vain ihmisen. ”Emme me halua tuppautua, me puhumme vain ihmisen suhtautumisesta olemassaolon kysymyksiin. Emme halua luoda valtionuskontoja, emme yhteisöjä, emme halua tulla mahtaviksi. Haluamme vain olla käyteainetta. Kansaliike on liikettä ihmisten sydämissä, se on ajatusta eikä toimintajärjestelmä.”

Näin ideologia toimii: ”Me annamme ajatuksen, ja jos toisten yhteisöt omaksuvat sen, silloin kaikki on hyvin, silloin me katoamme niin kuin aamusumu auringon noustessa.” Siksi tarvitaan ideologiakritiikkiä, jottei meille vain anneta ajatusta, vaikka kuinkakin ihanaa, joka sitten muuttuu omaksutuksi, itsestään selväksi.

”Voi syntyä keskelle jotakin ja kasvaa siinä ja olla silti ymmärtämättä mitään.”