Mistä haluaa tietää

Luentosarja kasvatustieteiden metodologiasta on ohi. Eija Kauppinen lainasi tänään Vartoa: ”Tutkimustyö ei muodosta mitään irrallista tai erillistä saareketta ihmisen maailmasuhteessa”.

Lainaus jatkui vielä, mutta tässä oli tärkein.

Puhe oli nyt siitä, mikä on ollut mielessäni koko luentosarjan ajan, vaikken ehkä ole osannut sanoa sitä. Olen löytävinäni idean myös Seppo Toiviaiselta (Sosiaalisen elämän alkeisluvut kirjassa Fakta juttu): ”On mahdollista, että sosiaaliset havainnot ovat ikään kuin hiekkaa … hienostuneet tilastomatemaattiset mallit hävittävät suunnattomasti todellisuutta koskevaa informaatiota. … havainnot valuvat tyhjiin, aivan kuin hiekka sormien (eli faktoreiden) välistä.”

Mutta näin ei ole vain sosiaalista todellisuutta määrällistävässä tutkimuksessa, vaan kaikessa kasvatus- ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa, siinä laadullisessakin.

Ja tässä se pääsanoma on: kaikessa tutkimuksessa pitäisi päästä ilmiön, ilmiökokonaisuuden sisään. Miten häilyvästi sanottu. Mutta vain niin oppii kaiken siitä, mistä haluaa tietää. Vain niin maailmasta löytää, mikä se on; siinä, silloin, tällä kohtaa. Kunpa olisin muistanut puhua edes näin.

Eija mainitsi myös Steinar Kvalen, vainaan jo. Sain kauniita muistoja (muistothan tulevat ja ne saadaan niin kuin orgasmi) tieteellisen elämän alkuvuosilta Rovaniemellä, Trondheimissa, Chicagossa. Paikoista, joissa kohtasimme kerran.

Sosiaalinen todellisuus on rantahiekkaa, jossa astelemme, ja josta aallot pyyhkivät jälkemme.

Seppo Puttonen

Kirjallisuustoimittaja on viisas, viisas hän on. Kaksi kysymystä hän sievistelee Mauno Saarelle, Haavikko-niminen mies -teoksen kirjoittajalle. ”Miksi et erottanut tekstissä omaa ja Paavo Haavikon tekstiä?” ”Miksi kerrot kirjassasi salassapidettäviä potilastietoja?” Hän on lukenut kirjan kaksi kertaa, osaa kaksi kysymystä. Siinä on kaksi väärin. Kirjailija kirjoittaa kirjan. Lukija, jäljelle jäänyt, lukee sen. On aina oikeassa.

—

Luen HNM:stä pitkin yötä. Aamiaisen jälkeen valmistelen lounaan, jonka laitan, kun palaan.

Syksyn toiselle kotiseutumatkalle lähden Hämeenpuistoon. Ehkä kävelen Amuriin asti.

Tohtorinhatussani ei ole Tampereen yliopiston punaista kokardia, vaan Lapin yliopisto lumikide.

Järjen ovelle

Suomalaisen kouluopetuksen historiassa oppilaita on eroteltu kahdella tavalla: sukupuolen (tyttöjen ja poikien oppikoulut) ja yhteiskuntaluokan mukaan (rinnakkaiskoulujärjestelmä). Nämä koulutuksen tasa-arvon kannalta ongelmiksi nähdyt erottelut ratkaistiin yhteisellä ja yhtenäisellä peruskoululla 40 vuotta sitten. Mutta kolmas oppilaiden erottelujärjestelmä on jäänyt koulutusjärjestelmän sisälle: uskontojen ja uskonnottomuuden mukainen erottelu.

Kouluopetus on yhteiskunnallisen vallan käytäntö, jonka piirissä evankelisluterilainen kirkko on pitkään voinut määritellä sitä, mitä uskonnon opetuksella ja uskonnonvapaudella tarkoitetaan. Tämän kirkon ‘katsomusvallan’ kannalta on saattanut olla hyödyllistä laajentaa uskonnonopetusta ja uskonnonvapauden alaa vähemmistöuskontoihin, nehän eivät uhkaa evankelisluterilaista hegemoniaa. Näin uskonnonopetus on saatu säilytettyä koulun oppiaineena.

Toisin kuin kirkon piirissä väitetään (esim. piispa Matti Repo Aamulehdessä 3.10.), uskonnonvapauden nimissä annettava uskontojen opetus ei palvele monikulttuurista yhteiskuntaa, vaan jonkinlaista pluralistista yhteiskuntaa. Näiden ero on huomionarvoinen: pluralistisessa yhteiskunnassa uskonnot ohittavat toisensa kuin laivat yöllä, monikulttuurisessa yhteiskunnassa ne voivat ankkuroitua samaan satamaan.

Koulu on länsimaisen demokratian kivijalka vain, jos se toimii julkisuuden alueena, jossa jokainen lapsi ja nuori ohjataan erilaisten katsomusten arviointiin ja erittelyyn sekä käsitysten järkiperäiseen muodostamiseen. Jonkin tietyn näkemyksen välittäminen – tuputtaminen – olkoon se kirkollisten ja poliittisten yhteisöjen, pyhäkoulujen ja puolueopistojen asia. Tämä kysymys on periaatteellinen eikä riipu siitä, kuinka hyvin tai huonosti uskontojen opetus on järjestetty, tai voiko uskonnonopetuksesta kieltäytyä.

Uskonnonvapauden nykytulkinta on aiheuttanut käytännön ongelmia opetuksen järjestämisessä. Mutta asialla on myös vakavia yhteiskunnallisia seurauksia. Pahimmillaan tunnustuksellisuus edistää nurkkakuntaisen ajattelun leviämistä, vastakkainasetteluja ja vihamielisyyksiä, pahimmillaan uskonsotia ja jopa terrorismia.

Samalla se rajoittaa jokaisen oppilaan valinnanmahdollisuuksia ja identiteetinmuodostusta. Paljon mainostettu uskonnonvapaus ei ole aitoa vapautta, ellei se anna mahdollisuutta arvioida vaihtoehtoja ja tehdä valintansa järjen käyttöön perustuvan pohdinnan ja tahdonmuodostuksen perusteella. Oppilaiden on saatava tehdä punnittuja valintoja yksilöllisten kykyjensä ja kiinnostustensa, ei perittyjen maailmankatsomusten, identiteettimallien tai ”oman uskonnon” mukaan. Kouluopetuksen tulee tähdätä yleismaailmallisuuteen, ei ”oman uskonnon” opettamiseen eli lahkolaisuuteen, jota evankelisluterilaisuuskin edustaa.

Ajattelukyvyn ja moraalitajun kehittymiseksi koulussa olisi hyödyllistä opiskella kulttuurien, arvojen ja käsityskantojen monimuotoisuutta esimerkiksi filosofia-nimisessä oppiaineessa jo alakoulusta alkaen. Enemmistökirkko voisi astua järjen ovelle ja miettiä, mitä se todella haluaa: monikulttuuristuvan Suomen pirstoutumista uskonnollisiin heimoihin pitämällä kiinni valta-asemastaan, vai ihmisten suvaitsevaa monimuotoisuutta ja maailmankansalaisuutta.

Länsimaisessa demokratiassa on mahdotonta korostaa liiaksi sellaisen peruskoulutuksen merkitystä, joka laajentaa ajattelua eikä kutista sitä.

Kasvatus- ja sosiaalitieteilijän työmaa

Henrik Meinander arvioi tutkimuksensa Suomi 1944 lopussa sodan vaikutuksia nykyisyydelle ja tulevaisuudelle. Hävityn jatkosodan kohtalosta tuli ensin ”kansallisen itseymmärryksen kulmakivi” toisin kuin niin sanotun itäblokin maissa, joissa sota muistetaan väkivaltaisten vääryyksien ketjuna.

Suomikin hävisi talvi- ja jatkosodan, mutta tietynlaiset sotamuistot ovat säilyneet Suomen suuren kansallisen kertomuksen pääosassa, ne on nähty ”nuoren tasavallan miehuuskokeena”. Tämän tulkinnan kivijalka on ollut käsitys siitä, että Suomi kävi vuosina 1941–1944 erillistä puolustussotaa Neuvostoliittoa vastaan. Tästä tuli asioita yksinkertaistava suuri kertomus, helppo muistaa, jota valtiovalta ja niin sanotut isännmalliset piirit ovat tarkasti vaalineet.

Nyttemmin tämä aiemmin jokseenkin pelkistetty tunne- ja moraalimaisena on alkanut rikastua uusilla kertomuksilla, joita ovat kertoneet vangit, homot, vanhat, sairaat, lapset jne. Meinanderin mukaan tämä kirjo voi hyvinkin hajottaa suuren kertomuksen ideologisen yhtenäisyyden.

Tällainen tulkintasiirtymä on Meinanderin mukaan ollut jo havaittavissa etenkin niissä maissa, joissa ”kansallinen solidaarisuus on heikentynyt maahanmuuton, monikulttuurisuuden ja maailmanlaajuisen digitaalikulttuurin vuoksi. Ulkoisen vihollisen tilalle on tullut sisäinen. Suomessa tähän on vielä pitkä matka, lähinnä maantieteellisen sijainnin ja edelleen melko vahvana säilyneen yhtenäiskulttuurin vuoksi.”

Meinanderin toisen hulppeahkon tulkinnan mukaan erillinen ”puolustussota” muistetaan tulevaisuudessakin kansakunnan suurena hetkenä, jos Suomi pelastautuu nykyisestä maailmantalouden kriisistä ”ilman suurempaa hyvinvointipalvelujen supistamista”. Uhri ei ole ollut turha, menneisyyttä voidaan jatkossakin hallita sodista juontuvin ”mielleyhtymin ja arvostuksin”.

Näistä arvoituksellisista lauseista, joihin historioitsija lopettaa, alkaa kasvatus- ja sosiaalitieteilijän työmaa; sodan arpikudoksen kurominen umpeen, uusien identiteettimuotojen ja arvostusten tutkimus ja kehittely.