Henrik Meinander arvioi tutkimuksensa Suomi 1944 lopussa sodan vaikutuksia nykyisyydelle ja tulevaisuudelle. Hävityn jatkosodan kohtalosta tuli ensin ”kansallisen itseymmärryksen kulmakivi” toisin kuin niin sanotun itäblokin maissa, joissa sota muistetaan väkivaltaisten vääryyksien ketjuna.
Suomikin hävisi talvi- ja jatkosodan, mutta tietynlaiset sotamuistot ovat säilyneet Suomen suuren kansallisen kertomuksen pääosassa, ne on nähty ”nuoren tasavallan miehuuskokeena”. Tämän tulkinnan kivijalka on ollut käsitys siitä, että Suomi kävi vuosina 1941–1944 erillistä puolustussotaa Neuvostoliittoa vastaan. Tästä tuli asioita yksinkertaistava suuri kertomus, helppo muistaa, jota valtiovalta ja niin sanotut isännmalliset piirit ovat tarkasti vaalineet.
Nyttemmin tämä aiemmin jokseenkin pelkistetty tunne- ja moraalimaisena on alkanut rikastua uusilla kertomuksilla, joita ovat kertoneet vangit, homot, vanhat, sairaat, lapset jne. Meinanderin mukaan tämä kirjo voi hyvinkin hajottaa suuren kertomuksen ideologisen yhtenäisyyden.
Tällainen tulkintasiirtymä on Meinanderin mukaan ollut jo havaittavissa etenkin niissä maissa, joissa ”kansallinen solidaarisuus on heikentynyt maahanmuuton, monikulttuurisuuden ja maailmanlaajuisen digitaalikulttuurin vuoksi. Ulkoisen vihollisen tilalle on tullut sisäinen. Suomessa tähän on vielä pitkä matka, lähinnä maantieteellisen sijainnin ja edelleen melko vahvana säilyneen yhtenäiskulttuurin vuoksi.”
Meinanderin toisen hulppeahkon tulkinnan mukaan erillinen ”puolustussota” muistetaan tulevaisuudessakin kansakunnan suurena hetkenä, jos Suomi pelastautuu nykyisestä maailmantalouden kriisistä ”ilman suurempaa hyvinvointipalvelujen supistamista”. Uhri ei ole ollut turha, menneisyyttä voidaan jatkossakin hallita sodista juontuvin ”mielleyhtymin ja arvostuksin”.
Näistä arvoituksellisista lauseista, joihin historioitsija lopettaa, alkaa kasvatus- ja sosiaalitieteilijän työmaa; sodan arpikudoksen kurominen umpeen, uusien identiteettimuotojen ja arvostusten tutkimus ja kehittely.
