Luentosarja kasvatustieteiden metodologiasta on ohi. Eija Kauppinen lainasi tänään Vartoa: ”Tutkimustyö ei muodosta mitään irrallista tai erillistä saareketta ihmisen maailmasuhteessa”.
Lainaus jatkui vielä, mutta tässä oli tärkein.
Puhe oli nyt siitä, mikä on ollut mielessäni koko luentosarjan ajan, vaikken ehkä ole osannut sanoa sitä. Olen löytävinäni idean myös Seppo Toiviaiselta (Sosiaalisen elämän alkeisluvut kirjassa Fakta juttu): ”On mahdollista, että sosiaaliset havainnot ovat ikään kuin hiekkaa … hienostuneet tilastomatemaattiset mallit hävittävät suunnattomasti todellisuutta koskevaa informaatiota. … havainnot valuvat tyhjiin, aivan kuin hiekka sormien (eli faktoreiden) välistä.”
Mutta näin ei ole vain sosiaalista todellisuutta määrällistävässä tutkimuksessa, vaan kaikessa kasvatus- ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa, siinä laadullisessakin.
Ja tässä se pääsanoma on: kaikessa tutkimuksessa pitäisi päästä ilmiön, ilmiökokonaisuuden sisään. Miten häilyvästi sanottu. Mutta vain niin oppii kaiken siitä, mistä haluaa tietää. Vain niin maailmasta löytää, mikä se on; siinä, silloin, tällä kohtaa. Kunpa olisin muistanut puhua edes näin.
Eija mainitsi myös Steinar Kvalen, vainaan jo. Sain kauniita muistoja (muistothan tulevat ja ne saadaan niin kuin orgasmi) tieteellisen elämän alkuvuosilta Rovaniemellä, Trondheimissa, Chicagossa. Paikoista, joissa kohtasimme kerran.
Sosiaalinen todellisuus on rantahiekkaa, jossa astelemme, ja josta aallot pyyhkivät jälkemme.
lokakuu 29, 2009 at 4:56 ip
“tutkimuksessa pitäisi päästä ilmiön, ilmiökokonaisuuden sisään. (…)Mutta vain niin oppii kaiken siitä, mistä haluaa tietää. Vain niin maailmasta löytää, mikä se on; siinä, silloin, tällä kohtaa.”
WOW, mä tykkäsin tosta. Ottaen huomioon, että olen väitöskirjassani yrittänyt ymmärtää ilmiötä nimeltä pedagogiikka (omani)ja kehittää tapoja tutkia sitä, niin allekirjoitan tuon väitteen. Samalla jatkan, että ilmiökeskeisyyden pitäisi koskea myös opetusta.
T. Reetta
lokakuu 29, 2009 at 5:33 ip
Juuri “Toimen” kokoontumisesta palanneena, voin olla todella “jyrkästi” samaa mieltä kuin Varto. (En nyt yhdy…vaikka siitä voisikin saada muistoja.)Erityisesti toimintatutkimus ei tosiaankaan ole irrallinen saarreke ihmisen maailmasuhteessa. Se voi olla tapa ymmärtää sitä maailmasuhdetta ja peilata omia kokemuksia kavereiden kokemuksiin. Lisäksi Varto puhuu sivuspiraaleista ja projektiivisuudesta. Keskusteluissa nousee sivutuotteena kaikenlaista yhteiskuntaan ja opettajan työhön liittyvää esiin.
Btw. Otavan opistolla nettilukiossa harjoitetaan ilmiöpohjaista opetusta, joka on oppiainerajoja ylittävää ja oikean elämän ilmiöistä lähtevää. Sellaista opetusta ja oppimista kuin on oman TT:nkin tavoitteena.
Ja muistot ovat kuin aaltojen sinne rantahiekalle huuhtomia juttuja, koskaan ei oikein voi ennakoida, mitä putkahtaa aallokosta esiin.
lokakuu 31, 2009 at 10:37 ap
“Sosiaalinen todellisuus on rantahiekkaa, jossa astelemme, ja josta aallot pyyhkivät jälkemme.” – ihanan lohdullista ja seesteistä. En tiedä oliko kirjoittaja tarkoittanut niin, mutta niin sen voin tuntea. Meistä itse kukin jättää hiekkaan erilaisia kuvia, lopulta ne kuitenkin on poissa. Vai onko?
“kaikessa tutkimuksessa pitäisi päästä ilmiön, ilmiökokonaisuuden sisään. Miten häilyvästi sanottu. Mutta vain niin oppii kaiken siitä, mistä haluaa tietää. Vain niin maailmasta löytää, mikä se on; siinä, silloin, tällä kohtaa.” – Olen Reetan kanssa samaa mieltä: Wow!
- Tuohon tarvii hiljentyä. Niin yksinkertaista ja riisuttua tai puhdasta.(Tuo kirjoittajan ajatus/teksti) Ei kovaa, kylmää, laskelmoivaa,karua, kilpailevaa vaan ymmärtävää, lämmintä, rakentavaa, hellää, … Voiko tutkimustyökin olla sitä, Wow toistamiseen.
Saako olla sisällä, jotta voi ymmärtää sen kun on ulkona? Jos on aina ulkona, ei voi tietää, mitä sisällä taphtuu. Jos taas on aina sisällä ei voi ymmärtää mitä ulkona tapahtuu. Haluaako sen tietää? Nyt, tässä ja tällä kohtaa? Haluaako sen tuntea? Pystyykö sen kuvaamaan muille? Voi noita kysymyksiä on varmaan tuhansia. Kai meistä jokainen on tutkija omassa elämässään ainakin. Toiset rakentaa rantahiekkaan upeita, kalliita pilvenpiirtäjä yhteisöjä, toiset hataran sydämen kuvan. Mitä jäljelle jää?
lokakuu 31, 2009 at 11:49 ap
“Kai meistä jokainen on tutkija omassa elämässään ainakin”… Samaa mieltä jälleen Marikan kanssa; Toimintatutkimusta koko elämä. “Life is growing and this growing is life” (Dewey)
lokakuu 31, 2009 at 3:39 ip
Juicen levyllä http://fi.wikipedia.org/wiki/Boogieteorian_alkeet_peruskoulun_ala-astetta_varten,_lyhyt_oppimäärä on kappale nimeltä Risainen elämä.
Siinä on paljon tunnistettavaa elämästä; yksinkertaista, riisuttua, puhdasta – ei laskelmoivaa, vaan lämmintä, ymmärtävää, hellää, Marikan sanoin.
Tykkään erityisesti kertosäkeestä ja Vesa Sytelän täsmällisestä rumputyöstä:
Panin elämän risaiseksi, sain risaisen elämän,
olin ehyt ja rento ja tiesin mitä hain.
Olin koulu, olin reksi, olin minä ja olin hän,
nyt huoneessa tässä lasken sormiain.
Vedin viikon liian hitaan, ja kaikkeen turhauduin,
miksi maleksitaan, vaadin tietää syyn.
Ja kuolema kun kitaan tunki käärmeen ja sääriluin,
ne huuhdoin pois ja lähdin näyttelyyn.
Panin vauhtia valtateihin ja liikuin nopeaan,
jos pysähdyin niin mitään nähnyt en,
yön peilin pirstaleihin ja aamun hopeaan,
mä havahduin, sain haavan verisen.
Voi vittu kun joskus se rasittaa,
en maata kestä, en maailmaa,
vaan hänenkö niskaan velkani sälytän.
Niin kasvot peilistä pakenee,
tyhjät silmät eilistä katselee.
Mitä sainkaan minä ja mitä saikaan hän,
risaisen elämän.
En pelkää lentämistä, minä lennän mielelläin,
mutta aikaeroon koskaan totu en.
Ja kun kirjaa älyllistä, mä selaan väärinpäin,
niin läpikotaisin mä opin sen.
Voi vittu …
Viini tahmea tarttuu kieleen, sen nielen kuitenkin,
vielä toivein sentään aamuun katselen.
Haavat sormeen ja arvet mieleen sain kun kolusin,
laitapuolella – elämän risaisen.
Voi vittu kun joskus se rasittaa,
en maata kestä, en maailmaa,
vaan hänenkö niskaan velkani sälytän.
Niin kasvot peilistä pakenee,
tyhjät silmät eilistä katselee.
Mitä sainkaan minä ja mitä saikaan hän,
risaisen elämän.
Ja tästä sen kuulee:
marraskuu 1, 2009 at 3:29 ip
WOW! sanon minäkin ja sytytän kynttilän Juicelle. “Elämä on ruma, kaunis ja rakas, rikas, rämä, mutta oma”, vastaa itäsuomalainen artisti.
marraskuu 1, 2009 at 4:01 ip
Hei hyvä Juha ja muuta blogiystävät (näin rohkenen sanoa),
Kiitos Juhalle, Päiville et al. Juice oli aito, ainakin sanoituksissaan, varmaan muutenkin.
“Epäile vain” on myös hyvä, harvemmin
soitettu, biisi. Sopii hyvin esim.
uskonnon, et:n, filosofian tunneille.
En osaa sitä tähän liittää, mutta voitte
googlata ja kuunnella.
Niinpä, ruma sana sanotaan niin kuin se on.
MUTTA tässä se ei lainkaan kuullosta rumalta ( enkä mitenkään nyt viittaa kansanperinteen tutkimukseen: Hautala, Kuusi, Honko, Haavio eli P. Mustapää etc.)
Ja vielä: Mikä ero on rumalla ja kauniilla,
rämällä ja tämällä, omalla ja muiden, mulla ja muilla? Ei mittään, sano yks joen asukas, joka jo odottaa Mansen junaan pääsemistä;)
Ystävällisesti Matti
marraskuu 1, 2009 at 11:14 ip
marraskuu 2, 2009 at 9:14 ip
“Jotka osaa ne tekee mitä vaan, jotka ei, ne ryhtyy opettamaan…:)”
Kiva, kun muistutitte Juicesta. Pistin Manserockin soimaan vinyyliltä.