Sisyfoksen hommaa

Naistutkimuksen professori Tuija Pulkkinen sanoo Yliopisto-lehdessä: ”Kulttuurit ovat hirveän jäykkiä. Ihmiset haluavat toistaa samaa”. Tämä on totta suuressa ja pienessä, muttei missään niin kuin koulukulttuurissa, ml. yliopisto.

Helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin opettajan oppia opettamaan oppimaan oppimista. Kun samaa hauki on kalaa toistetaan oppivelvollisuusikä ja toinen aste päälle, onko mitään ihmettelemistä siinä, että yliopistokin on mikä on: kivempaa kuin oppia itseohjautuvaksi, aloitteelliseksi, kysyväksi ja ihmetteleväksi on totella, odottaa, kuunnella, kirjoittaa ja painaa muistiin.

Silkka kouluvuosien toisteinen määrä musertaa vahvimmankin alamaisuuteen. Kouluputki opettaa alistumaan, tai ei: se opettaa ”antaa olla” -asenteeseen, kun ei sille kumminkaan voi mitään. Elämä on muualla. Ja niinhän se on, mutta täällä muuallakaan mikään ei ole toisin tai muutu muuksi koulutusputken päälle. Suomi on iso alakoulu.

Numeroarvostelu on yksi jäämä, josta pitäisi päästä eroon. Jopa yliopistossa opiskelijat kaipaavat numeroarvioita! Herran Jumala! – Miksemme ohjaa oppimaan erilaisin projekti- ja osallistavan opiskelun menetelmin? Miksei oppilaiden arvostelua kytkeä oppimisen oppimiseen, itsearviointiin? Miksei lapsia, nuoria, ylioppilaita päästetä liekasta? Missä on ilo ja äly?

Kaikki tietävät vastauksen, mutta kysyn kuitenkin. Sivistys on Sisyfoksen hommaa. Siksi kai seitsemättä sataa tutkijaa kokoontuu tällä viikolla Tampereelle pohtimaan kasvatusta ja julkaisemaan uutuuskirjoja. Ohessa järjestetään off-tapahtumia, mm. kasvatuspoliittiset rock-iltamat.

Kotiseutu, rakkaus

Aloitin eilen kuusiosaisen Heimat 3-elokuvasarjan katselemisen dvd:ltä. Moni muistaa myös ohjaaja Edgar Reitzin suurtyön aiemmat osat (yhteensä 42 tuntisen Heimat 1:n ja 2:n). Kolmas osa alkaa länsi-Berliinistä 9.11. 1989, jossa Heimat 2:n keskeishahmot, toisilleen luodut rakastavaiset Hermann Simon ja Clarissa Lichtblau sattumalta kohtaavat, 17 vuoden jälkeen. 1970-luku vei heidät kauas toisistaan, luomaan uraa; rakkaus ei vain unohtanut.

Kertomus alkaa yläviritteisesti ja lujaa tästä kliimaksista: He tulevat toisiinsa Berliinin muurin murtumisen ja Saksojen alkavan yhdistymisen ekstaasissa. Alkukuvasta tarina etenee nopeasti seuraavaan. Clarissa vie Hermannin katsomaan romahtamaisillaan olevaa maalaistaloa siinä osassa Reinin laaksoa, joka on Hermannin kotikaupunkia Hunsrückia. Talo on purettava ja koottava uudelleen pala palalta niin kuin Saksakin.

Kiireistä ja menestyvää muusikonelämää tahoillaan viettäneet viisikymppiset pitävät yhteiselämää vihdoin paitsi mahdollisena myös luonnollisena, heidän lapsensa ovat jo miltei täysi-ikäisiä ja nyt he haluavat asettua yhdessä aloilleen kotiseudulle.

Saman sunnuntaipäivän Helsingin Sanomat julkaisi toimittaja Asta Lepän hyvin kirjoitetun jutun avioeroista. Monta kiinnostavaa näkökulmaa nousi esiin.

”Markkinoiden vapautuminen on toteutunut myös parinmuodostuksessa. Yksiavioisuuden säilymiseksi ihmisen kontrollikoneiston olisi pitänyt tiukentua: mitä enemmän houkutuksia, sen tiukempi moraali.”

”Myös miehet ovat alkaneet vahtia vikkeliä vaimojaan. Vallitsee kerrasta poikki -ajattelu. Osmo Kontulan tutkimuksessa tämä tuli esiin periaatteena, jonka mukaan seksuaalinen yksinoikeus oli parisuhteessa jopa itse rakkautta tärkeämpää.”

Markkinoiden vapauduttua moraalinen kontrolli on löytänyt tukevan pesäpaikan seksuaalisen käyttäytymisen alueelta. Muu kuin biologismiin taipuvainen pitäisi tätä kenties hieman häkellyttävänä muutospiirteenä. Kiinnostavaa olisi tarkemmin tietää, kuinka tämä kyttäysalttius vaihtelee iän ja sukupuolen mukaan? Pörräävätkö miespuoliset seksipatrollit viuhemmin menopaussi-ikäisten, heitä nuorempien vai ehkä vanhempien ympärillä?

Heimat 3:n alku antaa yhden vastauksen: kun uusintamistehtävä on saatettu kutakuinkiseen päätökseen, voi ottaa rennosti ja löytää elämään reproduktiorasitteetonta rakkautta, joka palkitsee perinteistä ydinperhemallia paremmin.

Paria asiaa jäin lisäksi miettimään, ensin sitä, että kun avioerotilastojen perusteella puhutaan eroista, tiedetäänkö mitään päättyneistä avoliitoista? Ja toiseksi Asta Lepän jutun puhuttelevia loppulauseita: ”Liberaalissa yhteiskunnassamme vaikuttaa … patakonservatiivinen ryhmä, jonka mielestä avioeroja ei saisi myöntää kuin erittäin painavista syistä. He ovat lapset.”

Voimaa

Tänään oli Voima-lehden voimakaksikon Kimmo Jylhämön ja Hanna Nikkasen Urpo Harva-luento. Voima-lehti täyttää – tai täytti – näinä päivinä kymmenen vuotta. Aktivismi, journalismi, osallistuminen, uusi kansalaisyhteiskunta. (Suomen ongelmahan on, että kansalaisyhteiskunta ja kansalaisjärjestökenttä on ainakin toisella jalallaan vankasti valtiollisella kentällä: kansalaisjärjestö on valtiojärjestö, vapaa sivistystyö paljolti valtiollista sivistystyötä. Nyt kupletin juoni alkaa olla toinen. Ystävät, puhukaamme siitä.)

Kiinnostavaa on, että Voiman levikki on suurempi kuin useamman viikkolehden (Kansan uutiset, Vihreä Lanka, Demari) yhteensä.

Yksi Voiman lähtökohta oli Seattle 1999 jonkinlaisena avainkokemuksena (ensimmäinen Voima-lehti ilmestyy) ”journalistisesti” ”suuntautuneille” ”kansalaisaktivisteille”. Nämä termit ovat lainausmerkeissä osoittaakseen, että maailmasta on olemassa monia näkökulmia; paljon muita kuin journalistisia tai sivistyksellisiä projekteja (kuka kertoisi, mikä näiden ero on).

Että on olemassa ”tavallista elämää”, ”järjestäytynyttä elämää”, ”lainmukaista” elämää jne. Että sitähän se ”elämä on, kun sitä oikein ajattelee, jos sitä nyt ylipäätänsä kannattaa ajatella. Senkun elää vaan, beibe” (Juice).

Sitten tulee Genova, lisää valtion näkyvästi harjoittamaa väkivaltaa. Sitten Göteborg 2001. Huomataan, että väellä ei ole mitään merkitystä paitsi poliisin toimeenpaneman valtiollisen väkivallan kohteena. Ja miksi 9/11 – New Yorkin WTC-tornien romahtaminen väitettynä terrorismina – tulee liian pehmeästi, liian ”tilauksesta” tähän kaikkeen? Kuka tämän karmean esityksen käsikirjoittaa? Kuka tästä vihjaa, kirjoittaa, David Graeber, ehkä?

Kävin aamulla myös piikillä, sikaflunssaan. Tilanne paikallisessa terveyskeskuksessa oli melkein inhottava: hälinää, yskää, kärsivien lasten kitinää, paskanhajua, ja aamutelevision huuto kaiken päällä. Jollekin tämä kenties on kovinkin tavallista, otetaan rokotus siihen pieremisen ja tupakoinnin väliin. Jollekin toiselle vain kamalaa. ”Haluan rokotuksen, mutta haluan sen rauhassa”.

Professori Janne Seppänen yleensä diggaa Voimaa, mutta kaipaisi juttua suomalaisista sotilaista Afganistanissa näkökulmasta tai otsikolla ”Suomalainen sotilas tappaa”.

Tästä pitkän päivän matka jatkuu yöhön Pispalaan.

”All the world’s a stage!”

Deleuze ja Guattari kirjoittivat vanhoilla päivillään kirjan Mitä filosofia on? aloittaen sen jotenkin niin, että vanhana on aika puhua suunsa puhtaaksi. Antti Eskola uskaltautui uskonnollisen uskon pohdintaan vasta eläkepäivillään. Haavikko vaati Saarta kirjoittamaan kaikesta, rehellisesti.

Oletan monen teistä lukevan tai ainakin selaavan Kasvatus-lehteä. Numerossa 4/2009 on emeritusprofessori Kari Uusikylän lyhyt kirjoitus yliopistovuosistaan. Tässä siitä muutama namupala:

”Noviisin oli pakko havaita nopeasti yliopistomaailman raadollisuus, eturistiriidat ja joidenkin sairas viha potentiaalisia kilpailijoita ja toisinajattelijoita kohtaan. Kolmessa yliopistossa 35 vuotta töitä tehneenä olen nähnyt, miten ihmiset ovat kuluttaneet valtavan määrän energiaa jaksaakseen säilyä edes jotenkin terveinä pelien, juonien ja alistamisuhteiden viidakossa, jota akateemisen sivistyksen kehdoksi kutsutaan.”

”… sairaassa yhteiskunnassa työtoveri on vihollinen, koska hän voi olla etevä. Työtovereiden välit voivat olla näennäisen korrektit, mutta tosiasiassa selkään puukotukset ja kateus ovat tavallisia.”

”Oikean tahon nuoleminen kuuluu ammattitaitoon. Väitöskirjojakin tuotetaan tehokkuuden nimissä usein melkein samalla sapluunalla. Kun ohjaaja on kyllin härski ja agressiivinen, hän huolehtii suojateilleen korkean arvosanan.”

”Nykymaailmassa lyödään usein ‘alempiarvoista’ ainakin symbolisesti vasaralla päähän, jos tämä ei alistu saappaiden nuolijaksi”.

”Yliopisto-uudistus ja huippuyliopisto-hypetys kertovat enemmän kovien arvojen voittokulusta, hyvä veli ja hyvä sisar -verkostojen voimasta ja härskistä mielikuvien hyväksikäytöstä kuin siitä, että yliopistojen laatu nousisi. Puhumattakaan siitä, että henkinen ilmapiiri paranisi, työmotivaatio ja työn ilo lisääntyisivät.”

”Yliopistouudistus ja huippuyliopisto-utopiat eivät periaatteessa eroa siitä hyvien veljien kähminnästä, joka on tyrmistyttänyt meitä menneenä kesänä”.

Jokainen kehittää itselleen jonkinlaisen selviytymismekanismin. Itselläni on takana neljä yliopistoa ja jotakuinkin puolet Uusikylän työvuosista. Yhä useammin ajattelen yliopistoa ja sen laitoksia kuin Shakespearin näytelmänä. ”All the world’s a stage!”

Aika ajoin saadaan uusi kuningas tai kuningatar vanhan siirryttyä syrjään tai tultua syrjäytetyksi. Uusi etsii paikkaansa, ottaa asemansa jos ottaa, etsii lojaaleja, luo suhteita. Jakaa alaiset. Vanha hallitsija saattaa elää, ehkä juonittelee kuten nekin, jotka jälleen kerran ovat tulleet syrjäytetyiksi vallasta. Syntyy itsensä marttyyreiksi ylentäneiden piiri. Hovissa kuhisee, selkäin takana puhisee, silkit ja sametit suhisevat kaislikossa, peruukkien puuteri pöllyää. Päät putoavat, narrit nauravat. Lakeijat lipovat suosiota, kun kuullaan huhuja toisesta, nousevasta valtakunnasta.

OpenOffice koneeseen

Latailin mäkkiini uuden OpenOffice-päivityksen. Käväisin samalla Silvosen blogissa, jossa näistä asioista kirjoitetaan aina pelkkää asiaa, kuten nytkin: “Meillä on ilmainen peruskoulu, joka jakaa jopa oppikirjat oppilailleen. Koska kaikkien lahjakkuus halutaan käyttöön. Tämä on yleisesti hyväksytty lähtökohta. Mutta kun avoimessa peruskoulussa käsitellään tietotekniikkaa, niin lähtökohtana on poissulkemisen logiikka. Koulu maksaa lisenssimaksuja ohjelmasta, jota oppilas ei saa viedä kotiinsa tai jakaa kavereilleen. Voidakseen tehdä kotona tekstinkäsittelyharjoituksen oppilaan perheen on ostettava sama ohjelma uudelleen, ja tällä kertaa hieman kalliimmalla lisenssillä. Koulu siis ylläpitää nerokasta kaksoislaskutusjärjestelmää, jossa maksetaan kaksi kertaa ylikansalliselle yritykselle siitä, että koululainen voi tehdä asioita, jotka ovat periaatteessa ja käytännössä tehtävissä myös ilmaiseksi. Avoimessa peruskoulussa. Ja kukaan poliitikko ei huomaa tässä ristiriitaa.” — Pitäis järkätä VESO-koulutusta, jossa asenneltaisiin opejen koneille OpenOffice-ohjelmaa ja käyteltäis ja näyteltäis, kuinka se toimii. Menen mukaan, jos kysytään.