Ihana elämä

Kollegani kertoi kokemuksistaan filosofian kurssilta eräässä lukiossa. Hän on ahdistunut opiskelijoistaan, jotka vaikuttavat olevan ”kauhean ahdistuneita ja levottomia” torjuen filosofian opetuksen, vaikka sitä opettaisi vaihtelevin työtavoin, draamaakin hyödyntäen. Opiskelijat näyttävät toisaikaisilta ja väsähtäneiltä. Sama ongelma kuulemma toistuu muissa oppiaineissa.

Oppilaat kaipaavat valmiita vastauksia, eivätkä kertojan mukaan jaksa paneutua oikein mihinkään paitsi you tuben tuijotukseen, facebook-sivun päivittämiseen ja farmvillen hoitamiseen omilta miniläppäreiltään. Sitä mukaan kuin vastakaikua ei tule, alkaa opettajamotivaatio loppua ja työn mielekkyys kärsiä.

Ilo on kadonnut. Tuska on tallella. Onko tämä kuva Suomesta, jossa matka jakkupuvusta tuulipukuun ei ole pitkä? Ainakin se on hälyttävä ja pelottava kuvaus (koulu)maailmasta, jossa kaikki pitäisi tehdä yhä rivakammin.

En minä tiedä, mistä on kysymys. Ehkä laajemmasta aikakauden muutoksesta, jonka vääjäämättömyydelle emme mahda mitään, koskemme sitä huomaa tai siitä välitä. Ikään kuin tässä Huippumalli haussa, Muodin huipulle, Suurin pudottaja, Mallimaailman huipulle, Big Brother, Amazing Race -maailmassa olisi yhä vähemmän tilaa sellaisille opinnollisille ym. tavoille elää, joista joku sivistäjä-opettaja vielä kenties haikailee mielekkyytensä pitimiksi.

Elämä juostaan läpi jo varhain, kaikki tärkeä on koettu – nähty telkkarista – ennen kahdettakymmenettä ikävuotta, viimeistään kolmekymppisenä on löydettävä joku tai erottava, jos on sattunut sitoutumaan, neljäkymppisenä hankittava lapset tai lisää lapsia, kun kymmenen vuotta meni työelämän pätkäprojekteissa ja haahuillessa. Sori mut nyt ei ehdi jutella, mulla on palaveri ja sit pitää hakee lapset hoidosta. – Ai, no, ei siin sit mitään. Hei vaan.

Onneksi ohjeet on annettu ihanaan elämään:

1. Auktoriteetti: tottele, tee kuten käsketään kysymättä ja rakasta käskijääsi, jos et rakkautta tunne, syy on sinussa, kiduta siksi itseäsi.

2. Yksilön vastuu: olet oman onnesi seppä, menestyksesi ja epäonnistumisesi, sairautesi ja terveytesi, työsi tai työttömyytesi ovat omien valintojesi tuloksia eikä niillä ole minkäänlaisia rakenteellisia syitä; siksi treenaa, opiskele, tarkkaile ja rankaise itse itseäsi, jotta pitkään jaksaisit ja hyvin pärjäisit.

3. Velvollisuuskulttuuri: muista aina itsesi alamaiseksi, palvelijaksi ja alaikäiseksi, jolle ei tästä maailmasta pelastusta tai sovitusta löydy muuten kuin jättämällä tänne lisää alamaisia ja palvelijoita.

4. Yhteisöllinen solidaarisuus: suojele samanlaista, epäile lähimmäistä ja tuhoa erilainen.

Vain muutaman prosentin tähden

Historioitsija Eric Hobsbawm (synt. 1917) julkaisi vuonna 2007, 90-vuotiaana, esseekokoelman Globalization, Democrazy and Terrorism (Globalisaatio, demokratia ja terrorismi). Kirja päivittää hänen aiempia teoksiaan Äärimmäisyyksien aika ja Nationalismi, ja on samalla näkemyksellinen aikalaiskommentaari. Tarkistamista ja uudelleen arvioimista vaativiksi teemoiksi kirjoittaja nostaa vapaiden markkinoiden luoman epätasa-arvon, alueellisten erojen tuottaman poliittisen epävakauden, ja ihmisten liikkuvuudesta syntyvät sosiaaliset ja kulttuuriset ongelmat.

Kylmän sodan loppuminen, Euroopan ”hullu vuosi” 1989 ja N-liiton romahtaminen muutamaa vuotta myöhemmin jättivät maailmanperinnöksi laajan epävakauden ja valtiollisen hajaannuksen, jotka vaikuttavat käsityksiin kansakunnista ja nationalismista, ja siten myös kokemukseen konkreettisesta todellisuudesta ja tuossa todellisuudessa piilevistä toimintamahdollisuuksista ja -edellytyksistä.

Hobsbawm tarkastelee kolmea epävakauden seurausilmiötä: kansanmurhia, kansainvälisiä muuttoliikkeitä ja ksenofobiaa eli muukalaispelkoa, jonka merkitystä hän myöntää aliarvioineensa aiemmissa teoksissaan. Hobsbawmin ansio on oman tietämättömyytensä myöntäminen. Hän ei osaa sanoa, mistä ksenofobia ja muut mainitut ongelmat syntyvät, tai mihin ne tulevat johtamaan. Tietämättömyys ei estä erittelemästä ilmiöitä ja taustoittamasta niitä historiallisilla ja ajankohtaisilla tilastotiedoilla. 1900-luvun viimeisellä neljänneksellä muuttoliike on ollut ennennäkemättömän voimakasta, itse asiassa suurempaa kuin ”suuren muuton” vuosina ennen ensimmäistä maailmansotaa. Toisaalta ei ehkä tulla ajatelleeksi, että vain kolme prosenttia maailman ihmisistä elää nykyisin muualla kuin syntymämaassaan.

Vaikkei Hobsbawm pyri selittämään, kirjaan sisältyy sivistyneitä arvauksia, kuten tämä:

”Nationalismin syntymäkodissa Euroopassa maailmantalouden muutokset tekevät lopun maailmansotien tuottamasta tilanteesta, kansanmurhineen ja massamuotoisinen väestönsiirtymineen, nimittäin etnisesti homogeenisten kansallisvaltioiden mosaiikista” (s. 87).

Ksenofobian kirjoittaja istuttaa paitsi taloudellisen epävarmuuden myös globalisaation koettuihin – havaittuihin ja oletettuihin – vaikutuksiin arkielämässä, työssä, kadunkulman kaupassa tai jalkapallo-ottelussa – Hobsbawm elää ja kirjoittaa Britaniassa, jossa aikanaan paikallisista suosikkijoukkueista on tullut kansainvälisen suursijoittajan omistuksessa pelaajiltaan monenkirjavia yhdistelmiä aiheuttaen jollekin kulttuurista ja ryhmäidentiteettiin liittyvää jakomieltä.

Jotkut monikulttuurisuuden, ”toiseuden” ja muukalaisuuden tutkijat pitävät ksenofobikoiden kuuntelemista tärkeänä asiana. Tämä ei olekaan vaikeaa, sillä muukalaispelkoiset ”maahanmuuttokriitikot” ovat oivaltaneen netin käyttökelpoisuuden muukalaisvastaisten viestiensä välittämisessä. Tärkeämpää kuin ksenoviesteistä olisi tietää ihmisten suuren hiljaisen enemmistön käsityksistä, jottei keskustelu vääristyisi kokonaan.

Mainitussa kirjassaan Hobsbawm hahmottaa taidokkaasti ja tarpeellisesti maailman poliittista tilaa antamatta vastauksia tai esittämättä ratkaisuja. Hän näyttää osoittavan, ettei yksi ihminen ja hänen ainutlaatuisuutensa ole paljonkaan arvoinen suurissa historiallisissa siirtymissä. Viimeksi Lontoon yliopiston Birckbeck-instituutin presidenttinä toimiva Hobsbawm on julkaissut kirjan maailmanvalloista (On Empire, 2008).