Espoossa avattiin ovia, suljettiin

”On avattava ovia; on suljettava niitä. On muistettava sulkea taakse jäävät ovet. On muistettava hengittää. On lähdettävä kotoaan näin, on pantava keittiön ikkuna kiinni.” (P. Saisio, Punainen erokirja, 2003)

Kävin Espoon kaupunginteatterin Elävien ajattelijoiden klubissa puhumassa Hanna Nikkasen ja Katja Tuomisen kanssa rajoista ja moraalista. Keskustelu käytiin Revontulihallissa, keväältä loppuunmyyydyn Esitystalouden kulisseissa.

Ajomatkalla kokeilin cd-kirjaa (oli otettava auto, kun VR kärsii yhtiöittämisestä), että miltä se kuulostaa ja tuntuu. Hyvältä. Erja Manton lukemana Pirkko Saision Punainen erokirja ja ennen lähtöä Ylen Areenasta katsomani henkilökuva elokuvaohjaaja Matti Ijäksestä sulattelivat muutamien vuosien takaisia ajatusjyhmiä.

Ijäs-dokumentin ohjannut Juha Lehtola – koulu- ja koripallokerhokaverini varhaisvuosilta (hyvä jumala, ei oo totta, yli kolmenkymmenen vuoden takaa) – kirjoittaa pyrkineensä mosaiikkimaisuuteen, jossa ihmiselämää tarkastellaan ”yksityiskohtien kautta Ijäksen omaa mallia noudattaen”. – ”Yksityiskohtien menetelmää” taisin itsekin yrittää Piilottajan päiväkirjassa.

Espoossa maalailimme hieman isommalla pensselillä, mutta se ei haitannut, kun kaikki pelasi ja toimi, kiitos Harriet Weurlanderin, Heikki Örnin, ravintolahenkilökunnan ja meidän muiden. Keskustelussa ihmeteltiin turvananojista ja muukalaisista kertovien uutisten ohuutta ja kapeautta, niiden viranomais- ja poliisinäkökulmaa. Tarjosin ad hoc-vastaukseksi yhteenkietoutuvia pelottelu- ja tyynnyttelytulkintoja, median osallisuutta yhteiskunnallisesta rakenneväkivallasta ja sen hoiva- ja viihdytystehtävää. Oli kysymys rääkätyistä eläimistä, VR:n jäätyneistä vaihteista, sosiaalihuollon johtajien vastuuttomuudesta tai valehoitajista, toimittajan mukatehtävä on varmistaa viranomaiselta tai toimitusjohtajalta, että kohta kaikki on kyllä hyvin taas.

Tulkintani olivat puutaheinää, mutta osoittivat itse asian. Entä jos kaikki ei kohta taas olekaan hyvin, vaan vielä huonommin, eikä mikään enää muutu kauniimmaksi, vaan jo huomenna on vähän rumempaa, ulkoa ja ihmisen sisältä vähän likaisempaa? Siihenkin mahdollisuuteen on oltava valmis.

”Joskus on lähdettävä ja oltava valmis / ja sidottava paperinsa yhteen / vietäväksi ullakolle tilikirjojen joukkoon, / joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin, / ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta.” (P. Haavikko, Tiet etäisyyksiin, 1951)

Wikiopisto longa, schola brevis

Eilen oli Juicen 60-vuotispäivä ja minä käymässä yhdessä maamme monista kansanopistoista. Puhuttiin Wikiopistosta, tai piti puhua. Keskustelu junnahti opettajiin, koulukulttuuriin, opetussuunnitelmiin ja opetustavoitteisiin, opettajien kokemaan kiireeseen ja ties mihin kaikkeen. Äh. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Juttu oli kaukana siitä, mikä minua Wikiopistossa innostaa: oppimistoiminnan radikaali itseorganisoituminen, tasa-arvoisuus ja kollektiivinen anonyymiys, käytön helppous; siitä, kuinka Wikiopisto organisoituu “yleisestä älystä” ja yhteisestä “kognitiivisesta pääomasta”, siis meistä. Ja siitä, kuinka se on jokaiselle avoin mahdollisuus osallistuvaan oppimiseen. Wikiopisto vapauttaa sisäistetyistä auktoriteeteista (sortajista), paitsi että kuka niistä haluaa vapautua, nehän helpottavat elämää.

Suomenkielinen Wikiopisto on vielä aivan lasten kengissä. Epäilen ylipäätään sen sopivuutta peruskoulun tai lukion tutkintopohjaiseen opiskeluun, mutta uskon edelleen sen voimaan opettajien resurssina opetuksen yhteissuunnitteluun ja julkisen koulutiedon luomiseen. Ongelma voi olla, että Wikiopistossa voidaan olla erilaisia (discussion) ja keskeneräisiä (history), mitä koulussa ei ikinä, eh? Näistä syistä Wikiopisto – ja wikioppiminen – sopii avoimeen ja yhteissuunnitteluun perustuvaan vapaaseen sivistystyöhön, jos se nyt mitään vapaata on enää pitkään aikaan ollut valtion voimahalissa – tai kuolonsyleilyssä.

Läksin opistolta kesken. Ehkä petyin ennen muuta itseeni, kansansivistäjän liekki ei palanut, tuskin palaakaan. Ihan kuin paikalla olisi ollut pelkkiä toheloita ja torveloita. Eihän se niin ollut, siellä oli asiantuntijoiden joukko, vaikken ole ihan varma kuinka hyvin he vielä ymmärtävät Wikiopiston sopivan aikuiskasvatukselliseen (Freire, Illich, Jarvis, Rancière…) käsitykseen opettajan ja kasvattajan tehtävästä alkuun saattajana, oppimisen organisaattorina ja resurssien kasaajana.

Mutta nyt on ihana olla matkalla kotiin taas ja ajatella kaikenlaisia asioita. IC:n business-osastosta pummimassani iltapäivälehdessä Marianne Heikkilä on käsi sydämellä: “Haluaisin oppia hyväksi kokiksi”. Mulle riittäisi ihminen. Tässä on Pieksämäki, tuossa Hankasalmi. Huh. Tyttären vanhassa teipatussa ja Sonerasta vapautetussa iPhonessa laulava Macy Gray auttaa matkaa niin kuin Avril Lavignekin. Wikiopisto longa, schola brevis.

Filiaaliongelmia ja ongelmafiliaaleja

Kokoomuksen sosiaali-insinöörit ja mielenmaisemien arkkitehdit loivat Elinkeinoelämän Keskusliitto EK:n myötämielisellä avustuksella yliopistolain, joka lopulta toi täysipainoisesti luokkataistelun, pelon, epävarmuuden ja kyräilyn yliopistoihin – siis yliopiston yhteiskuntaan. Ja vielä aika nopsasti. Taistelu alkoi Kajaanista, kun Oulun yliopisto ilmoitti korpiyksikön lopettamisesta. Huvittavaa tässä on, että yliopistojen filiaaleja (opettajankoulutuksen tyyssijoja) on yritetty siirtää opetusministeriön toiveista pääkampuksille ainakin 20 vuotta, ellei pitempään.

Paineita toimintojen keskittämiseen on varmasti muuallakin kuin Oulun yliopistossa. Mutta Oulun/Kajaanin tapaus muuttanee filiaaleilla siunattujen yliopistojen toimintastrategiaa – muutoin maakunnan miehet ja filiaalipaikkakunnille pesiytynyt henkilökunta pääsevät syyttämään siirroista uutta yliopistolakia ja Virkkusta.

Kuka ajattelisi yksinäistä opiskelijaa pienellä filiaalipaikkakunnalla opettajaopintojaan ahdistuneena suorittaen? Eikö hänen pitäisi sivistyäkseen päästä vihdoin nauttimaan pääyliopiston vapaista sivuaineista ja innostuneen kumouksellisesta ilmapiiristä tovereidensa tapaan?

Ongelma ei tietenkään ole yksinäinen opiskelijamme, eivät filiaalit eivätkä Oulun yliopiston säästöt. Ongelma on kapitalismin muoto, joka ei enää tarvitse demokratiaa. Sitä kutsutaan autoritaariseksi kapitalismiksi (ks. termistä) ja sen sirkusvaunut ovat saapuneet kaupunkiin.

Apu menee perille Kokkolassa

Pidimme Tampereen kirjamessujen Voima-lavalla juttutuokion Piilottajasta, Mika Rönkkö ja minä. Kuulemaan pysähtyi muitakin kuin isä ja äiti. Arvelin, etteivät kirjan tapahtumat ole ainutlaatuisia, vaan että tällaista luultavasti tapahtuu koko ajan, vaikkei näistä asioista meluta. Toivoin tavoittavani niitä, joilla on vastaavia kokemuksia kerrottavana. Ja onhan heitä.

Sain ilokseni viestin henkilöltä, joka kertoi puolisonsa kanssa auttavansa vähävaraista ulkolaisopiskelijaa. Tilanne tuli sattumalta. Nyt he ovat maksaneet opiskelijanuoren elämisen ja asumisen yli vuoden ajan. “Kansainvälistymistä” ja ulkomaisia opiskelijoita pidetään arvoina jokaisen tuppukylän korkeakouluissa, kirjoittaa viestin lähettäjä. Silti koulutusorganisaatiolla ei ole mahdollisuuksia tukea opiskelijoita taloudellisesti. Monet joutuvat keskeyttämään opintonsa ja palaamaan ilman ulkopuolista apua.

Kokkolassa on pantu toimeksi. Huoli ulkomaalaisten opiskelijoiden pärjäämisestä pani joukon kokkolalaisia perustamaan osuuskunta Help at Handin. Se välittää töitä opiskelijoille talkoohengessä, vapaaehtoisvoimin. Apu menee perille.

Hyviä uutisia Kokkolasta: http://yle.fi/alueet/teksti/keski-pohjanmaa/2010/01/osuuskunnasta_turvaa_ulkomaisille_opiskelijoille_1395689.html

Die Führerin

Uuden yliopistolain alaisissa yliopistoissa laitosten johtajat ja johtajattaret lienevät päätoimisia. Hyvä.

Päätoimisuus tarkoittaa sitä, mitä se sanoo: johtaja johtaa, ei opeta eikä tutki. Johtajan apuna ovat tutkimuskeskuksen johtaja(tar) ja schoolin koulutusjohtaja(ttaret). Lisäksi tulevat tutkimusjohtajat. Näistä rakennetaan johtokunnan ydin.

Käytännössä päätoimisen johtajuuden pitäisi merkitä sitä, että schoolin johtaja myy ja kauppaa laitoksen tutkimusta ja kotiuttaa taitojensa mukaan ulkopuolista rahaa. Kaupunki- ja maakuntamatkailua, viiteryhmien tapaamista, coctail-tilaisuuksia, edustamista, vieraiden houstaamista, edustusbudjetti, edustusstrategia, kulttuurisuhteita, toivoisin hentoisesti myös glitteriä.

Tehtävään tarvitaan yhteiskuntasuhteita ja niiden hoitamista ymmärtävä, kommunikaatio- ja argumentaatiotaitoinen henkilö, joka osaa esimerkiksi katsoa keskustellessaan silmiin.

Moraalinen pelastusohjelma

”Vain harvat kasvattajat ovat huomanneet yliopistojen olevan moraalisen pelastusohjelman tarpeessa. Yliopistoissa hyväksytään ne markkina-arvot, identiteetit ja sosiaaliset suhteet, jotka aiheuttivat niiden toimintaa haittavan talouskriisin”, kirjoittaa kasvatuksen maailman tarkkasilmäinen kommentaattori Henry Giroux Counterbunch-lehdessä. Korporatiivisen kuristusotteen voimistuessa yliopiston rehtoreita aletaan kutsua toimitusjohtajiksi ja professoreita ”akateemisiksi yrittäjiksi”. ”Sen sijaan että puhuisivat ja kirjoittaisivat tärkeistä sosiaalisista ongelmista, he keskittyvät rahanhankintaan”, kirjoittaa Giroux. Kuulostaa tutulta.

Rahankerjuun lisäksi uudessa yliopistossa tärkeää on julkisuuskuva. Sen osa on yliopiston strategia, joka Tampereen yliopistossa ilmoitetaan kuluvan kuun 15. päivä. Giroux’n maalailemaan yliopistoon sopivat tulevaisuudessa myös julkkisjannut huikeine luentopalkkioineen. Kuulin äskettäin Tampereen yliopistossa vierailleen lentävän noitatohtorin palkkion 45 minuutin luennosta: lähes 5000 euroa. Sillä saisi tavanomaisin palkkioin kaksi täysimittaista luentosarjaa. Ilman muuta tarvitsemme moraalisen pelastusohjelman yhteiskuntaan ja yliopistoon.