“Sofi Oksanen sai potkut WSOY:ltä”, kirjoitetaan otsikoissa. Tosiasiassa hän ei saanut kustantamolta potkuja – kenkää ehkä, muttei potkuja, sillä niitä WSOY ei voi hänelle antaa. Kustantamo voi irtisanoa vain työsopimussuhteisen työntekijänsä eikä Sofi Oksanen ole WSOY:n työsopimussuhteinen, vaan vapaa kirjailija, joka on tehnyt kustannussopimuksen kirjallisesta luomuksestaan kustannusalan yrityksen kanssa.
WSOY ei keksinyt otsikkoa, se oli iltapäivälehden, joka yleensä sekoittaa enemmän kuin selventää. Kustantamo vain ilmoitti ykskantaan: “WSOY ei jatkossa kustanna kirjailija Sofi Oksasen uusia teoksia” [linkki]. Päätös on tehty pitkällisen harkinnan jälkeen, pahoitellen ja niin edelleen… Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajat kirjoittivat aiheesta neljissä miehissä (17.6.). Ilmeisen tärkeältä oli vaikuttanut lopettaa juttu ilmoitukseen, ehkäpä kuin ‘objektiivisen kulttuurijournalismin’ takeeksi: “Helsingin Sanomat ja WSOY ovat molemmat osa Sanoma-konsernia”. “Nyt me sankarpojat kirjoitetaan kriittistä analyysia työnantajastamme, taidammepa oikein innostuessamme puraista meitä ruokkivaa kättä.”
Hui! Jutun lajityypiksi kerrottiin “uutisanalyysi”, vaikka mitään analyysia siinä ei ollut, lähinnä kronikointia WSOY:n johtajamuutoksista ylimalkaisin viittauksin kustannusalan “rakennemuutokseen” ikään kuin tapauksen selityksenä. Toimittajien johtopäätös on konsernimyönteinen, poliittisesti korrekti, kuten pitää. Tähän aikaan eivät sovi juopot kirjailijat, rääväsuut, mulkerot, tunnustustekstien laatijat, retostelijat, totuudenpuhujat, viuhahtajat, apinaksi toimitusjohtajaa haukkuvat. Heidät on opetettava tavoille, Sofikin. Toivottavasti eivät opi. Hyvä kirjailija löytää lukijansa, hän on absoluuttisen vapaa ja siitä poikki. Kulttuuritoimittajakvartetin kirjoitus oli kuin kuiva pakkopulla, haluttomasti vaivattu, ei minkään makuinen – Vanhasen ajan uusasiallinen, tyhjä ja masentava kuva.
