Hannu Salama, Sydän paikallaan. Otava, 254 s.
Alun Alluineen, Mikaeloineen, Annoineen, Mikuineen ja Makuineen, Tikuine ja Takuineen, Riittoineen ja niiden aateloiduiksi taiottuine sukuineen, mukaan lukien kertojaminä ent. Hanski, nyk. Hande, eli vapaaherra Hans von Blixt, Hannu Salama jallittaa lukijansa ulalle heti uuden tilinteko-, ennus- ja muisteloromaaninsa alussa. Pitkä polveileva lause ja muu kielellä koukerointi on ollut hänen tunnusmerkkinsä, kuten sekin, että minäkertojaan ollaan panevinaan omaelämäkerrallisia aineksia toden tunnuksi ja miksei tirkistelyksikin. Suomalaista “Bono hullaantui Marista” -ilttistodellisuutta kirjailija kuvaa uudessa moralismissaan eurokansalliseksi kännykkäkiimaksi kapitaalilakeijoineen ja muine tietokoneenjatkeineen. Newsweek-Suomesta ei ole tietoakaan, Newspeakista sitäkin enemmän. Toisaalta nykyinen silmään kuseskelu on rehellisempää kuin edellisillä vuosiluvuilla.
Kertoja elelee jossain Itä-Helsingissä, uuden vuosituhannen puolella Finnsomalian kyljessä, ja pohtii naissuhteitaan, tutut kuviot mielessään. Sukupuolisuhteet, jotka varastavat päivittäistajunnasta leijonanosan, ovat hänen puoleltaan tavanmukaan pinnallisia, sellaisina otettavia ja pidettäviä, vaikka ne tuollaisinakin tuottavat päänvaivaa ollessaan hänen suunnastaan monimutkaisia, säntäileviä ja muulla tavoin kuin sängynpeitteissä tai muissa kutupaikoissa käytännössä tavoittamattomia. Salaman kirjoissa vuosikymmeneltä toiselle eksisteerannut Eija olisi ehkä oikealla tavalla maanläheinen ja suoraviivainen tyyppi, mutta siinä se hänellä aina onkin, niin tässä kuin lukuisissa muissa romaaneissaan, että ihmisuhdejutut pitää kuin väkisin letitellä kuin syyttä seitsemälle sykkyrälle – mikä yksin sekin, tietysti, riittää syyparaksi. “Sorretun ikimuistoinen oikeus: jos ei halua, rakkaudessa koetut murhat ja vääryydet eivät vanhene koskaan”. Pyöritään siis pääosin muuttopahvilaatikosta löytyvissä henkilösuhteissa ja kelataan mennyttä, unohtamatta haukkua nokkeluuksin markkinauskon muassaan tuomaa kylttyyrirappiota, maailman yleistä tilaa.
Hansista ei ole kasvanut vanhaa viisasta, vaikka hän milloin ulko-, milloin sisäpoliittisia näkijän kykyjään välillä esitteleekin. Fakta kohtaa fiktion paluissa pilkkajuttuun; selviää että syyte on alkujaan nostettu pelkästään Kirjailijan huonon käytöksen vuoksi, ja se, että ilman Kekkosen (vaiko Sylvin) ihmettelyä Pen-klubilaisetkin olisivat pitäneet asiasta suunsa supussa. Angstifiltteri on poissa käytöstä, kun arvioidaan nykyihmisen kestokykyä ja elämäntapaa:
Tai mikäs on kestäessä jos on itse jokin vitun teknosapiens, huippuosaaja, samanlaisten kanssa kilpaileva, liituraidoilla sliipattu menestyjä – jotka nekin ylväine finnoarjalaisine muijineen, tietokoneineen, pianotuntikakaroineen, mitäänsanomattomine mutta hinnakkaine taideteoksineen tukehtuvat hapenpuutteeseen, suksipulkka katolla hukkuvat tunturinjuuren sulaveteen siinä kuin köyhäkaulatkin slummeissaan. Sillä ettehän tekään helvetin hyeenat limusiineissanne maapallolta mihinkään pääse!
Tai kun luetaan nousevan skorpparin ennustuksia kokoomuslaisen puolustusulkopolitiikan piakkoin valtaan nousevalle punakoneelle – Niinistö, Stubb, Häkämies; Katainen tietysti neljäntenä puttepossukerholaisena:
Olo poliittisten ja talouselämän länsipatkulien myymässä Suomessa olisi hyväksyttynä ahdistavampaa kuin siinä boikotissa minkä vastustuksellani olen saanut hankittua, etenkin kun natopropagandistien voitto näyttää varmalta ja maa pannaan toimimaan länsimaailman Venäjää vastaan suunnattuna tukikohtana (jolle ajan myötä ei tule löytymään Naton tukea: miksi länsimaat jollain Suomen-kysymyksellä vaarantaisivat energiansaantiaan Venäjältä siinäkään tapauksessa, että Venäjä vaatisi Suomen vastaisen rajan siirtämistä Kemijoelle – ei vaan Kymi-?).
Kirjeessään, jolla auttelee elämäkertansa kirjoittajaa, von Blixt oikoo kotimaista historiaksi kutsuttua menneisyyden hallintaa:
Lisäksi tämän ‘demokraattisen’ länsi-ihmiskunnan on jatkoon päästäkseen pakko kiertää luunsa ja nahkansa kaikkialle leviävän, selkeästi tunnistettavan, fasismiksi jyrkkenevän oikeistodiktatuurin kautta. (Sivumennen: väite ettei Suomessa ollut natsismia, pitää paikkansa. Valta joka ajatuksin, sanoin ja töin vuonna 1918 pystytti Euroopan ensimmäiset keskitysleirit, ei 1930-luvullakaan tarvinnut laina-aatteita eikä Hitlerin tai Mussolinin käytännön sovelluksia. Sama koskee korruptiota, sitähän ei HV-järjestelmässä tarvita.)
Niukan eläkkeen mahdollistamaa “näkemistä, tunnustamista ja puhumista” siivittää Vita Nova, ajatus uudesta alusta kolmannella iällä, joka huuhtoisi muiston juopottelevan keski-iän levottomuudesta tuoden päällimmäiseksi tunnetilaksi turhuuden: “pusasin vuoteen -79 asti hukkatavaran kanssa liuskoissa mitattuna hevoskuorman kirjallisuutta, jolla tänä päivänä, tässä nokialisaatiossa, tämän maan, kielen ja ihmisten kauppatorilla ei tehnyt yhtään mitään ja jonka itsekin hylkäsin”. Eläminen on kirjoittamista, sillä muutakaan ei naimisen lisäksi juuri ole. Seksuaalinen suhde on aina kahden elävän ihmisen kasvokkainen, cialiksella toki jo ryyditetty, muttei koskaan nykyisin runsaan pornotarjonnan välittämä. Tässä näkisi ehkä kaunistakin, ellei Hande alistaisi naisen haarukkaa pelkäksi inspiraationsa lähteeksi. Salama selittää seikan samaistumisen ongelmaksi: “Suomessahan on paljon nuoria miehiä, jotka pitävät tämäntyyppisestä miehekkyydestä, mitä molemmat päähenkilöt edustavat. Lukija joka pääsee kirjan loppuun näkee myös että sillä on seuraamuksia.” (Arto Nybergin Kesäduuniblues televisio-ohjelmassa 7. 8. 2010).
Valitettavaa tai ei, uusi romaani ei tuo Salaman kirjailijakuvaan ja -taitoon paljonkaan uutta – tarvitseekokaan – samanlaista rimpsua häneltä on tullut ja luultavasti sitä on vielä pitkät pätkät varastossa (oletan Salaman kirjoittavan päiväkirjametodilla, jossa päivittäistoimien, ajatusten ja havaintojen systemaattinen kirjaus tuottaa runon ja proosan perusmateriaalin). Uutuus on kuin Tapausten kulun (1969) rinnaisteos, tyyli on sama, kuten aiheet ja jotkut henkilöhahmot, kuten Eija. Romaanin ‘juonettomuus’ vastannee Salaman käsitystä maailmasta ja hänen teoriaansa romaanitaiteesta. Vaikka teoksen voi lukea synkkyyden sinfoniaksi, ikuiseksi da–fort -zumbaksi, jonka viitteellisenä pohjavirtana kulkevat Suomen historian vähemmän kauniit capojamit, kerronta on paikoin hirtehisen hauskaa ja kielileikeiltään omaa luokkaansa.
Hans von Blixt ei usko enää mihinkään, jos on koskaan uskonutkaan, jumalanpilkkasyytteen jälkeen tai sitä ennenkään, “vinyyli oli virttynyt molemmin puolin kauan sitten, draaman ja tragedian syönyt koi”. HaSan hahmoja, milloin Harria, milloin Hansia, Pasia tai Ristoa, on elämä itse opettanut tehden kaikille vanhanaikaiset: valheellisinkaan ei kykene välttymään vanaveteen katsoessaan minkä tahansa pyrkimyksen turhuudelta. “Parasta olisikin unohdus, täysi pimeys kaikelle muulle paitsi jokapäiväiselle auringonpaisteelle”.
