Yhteinen matkamme Helsinkiin ei ollut turha. Junan ravintolavaunussa yksinäinen herrasmies äityi vauhtiin päästyään niin vuolaisiin assosiaatioihin, etten ole ennen kuullut. Tohlopista Subille siirtynyt nuoriherra kypsyy kännipäisen kovaäänisiin, mutta moitteettomalla suomen kielellä lausuttuihin riimeihin, minua sukkelat ajatusyhdistelmät vain viihdyttävät.
Valokuvaaja Katja Tähjä ja toimittaja Kaisa Viitanen ovat tehneet kirjan nimeltä Paperittomat, heitä juhlittiin. Kuvakirja sopii kahvipöytään ja kuusen alle, se on kaunis katsella, mutta sisältää yllätyksen.
Se on kirja viranomaisia piileskelevistä ihmisistä alituisessa kiinni ja karkotetuksi joutumisen pelossa.
Se näyttää Euroopan varjopuolen, paperittomien kasvavan vähemmistön. Katja Tähjän kuvat heijastavat väsymystä, epävarmuutta, usein äärimmäistä lohduttomuutta. Kirjan runsaasta sadasta henkilökuvasta vain muutamassa – lasten ja erään nuoren parin kasvoilla – aavistaa hymyn tai onnen. Aukeamilla kuin vinjetteinä ovat Kaisa Viitasen koruttomat kertomukset.
Paperittomissa ei ole kysymys ilmiöstä, vaan ihmisistä. Ihminen voi olla “paperiton”, muttei laiton. Miksi mieleeni tulevat kerran aivan muualla lausutut sanat: “Vain yötä vasten olen yksi ainoa”.
Tämä viikko kuluu niin kuin syksyt lakastuvat pois, opettaen ja hallinnoiden, suosituksia ja anomuksia laatien, lyhyitä lauseita kirjoittaen; torstaina jälleen Intoa täynnä.
