Talvi, Mukkaa!

Timo K. Mukan romaanin Ja kesän heinä kuolee (1968) tunnustuksellisen, miltei päiväkirjamaisen kerronnan katkaisee outo, vain parin sivun mittainen meditaatio koulutuksen tärkeästä merkityksestä “yhteiskuntien sisäisessä uudistumisessa” ja “kireässä kansainvälisessä kilpailussa”. – Passus liittynee peruskoulu-uudistuksesta tuolloin käytyyn keskusteluun; uudistus käynnistettiin pohjoisesta vuonna 1970.

Mukan minäkertoja muistuttaa siitä, ettei yksi koulutuspoliittinen uudistus muuta vielä mitään, ei koulun saati yhteiskunnan kannalta, “määräävämpiä ovat uudistuksen toimeenpanomuodot ja siinä toteutettavat metodit”.

“Jos koulu-uudistuksessa jätetään toteuttamatta syvällinen yhteiskunnalliseen ajatteluun kohdistuva muutos, on tuloksena ainoastaan tietämättömyyden kipuaminen toiselle asteelle. … Uudistuksen on kohdistuttava opetusmetodeihin, opetusaineisiin ja realistiseen yhteiskunnalliseen näkemykseen ja joustavaan, nopeasti avartuvaa maailmaa sietävään elämänkatsomukseen. Mikäli uudessa peruskoulussa opetetaan edelleen uskontoa, kirkkohistoriaa, yleistä historiaa, kirjallisuutta, maantiedettä saman vanhan näkemyksen mukaan, ei mitään uudistusta ole tapahtunut”, vaan on jääty vallitsevana olevaan “jäykistyneeseen tietämättömyyteen”.

Kertoja panee merkille yhteiskuntien muutosvauhdin kiihtymisen. Tärkeää on se, miten kukin kykenee omaksumaan uutta tilanteessa, jossa tieto vanhenee nopeasti, tai “ollaan sen tosiasian edessä, ettei ole mitään tietoa – on vain nopeasti vaihtuva loppumaton sarja tilanteita joihin on sopeuduttava ohikiitävän hetken ajaksi, koko ajan uutta imien”. Seisahtuneilla uskonnonfilosofioilla ja aatteilla ei tee mitään, tai niille “ei ole kohta aikaa edes tupakan vertaa”.

Omalakiseksi muuttunutta kiihtymistä olisi vastustettava inhimillisellä suunnittelulla ja etukäteisajattelulla, mutta nämä vaatisivat tähänastisten maailmankuvien romuttamista, historian lukemista uudelleen ja “tuntemattoman tekijän” huomioimista. Elämää ei enää voi perustaa varmuuksille ja lainalaisuuksille, sillä niillä on taipumus rapista tyhjiin esimerkiksi “sodan tai kaikkia koskevan taloudellisen laman muodossa”. Siksi vasta-ajattelun, vaihtoehtojen ja oppositioiden osuutta tulisi lisätä samoin kuin “koulutuksessa erilaisen tiedon esteettömän jakamisen merkitystä”.

Kiihtyvä elämänrytmi ja sen vaatimukset pelottavat yksittäistä ihmistä hänen hyvin rajoitetun elämänmittansa näkökulmasta, kun “silmät suljetaan, jalat oikaistaan ja sillä hyvä”. Onko pakko kiirehtiä, kertoja kysyy. Ounastellessaan, ettei pelastusta ehkä kuitenkaan löydettäisi pysähtymisestä, hän samalla toivoelee kehityksen kääntyvän aineesta henkeen päin, päättelee: “Ja ajatellessani sitä yhä uudelleen tunnen selvästi etten halua olla tekemisissä sen kanssa.”

Mukan teksti tulee neljänkymmen vuoden takaisesta menneisyydestä, josta on noudettava tuli eikä tuhkaa. Tampereen yliopistossa Mukkaa tutkiva Toni Lahtinen teki näin ja toimitti vuosikymmeniä laatikoissa levänneet käsikirjoitukset – pienoisromaania, runoa, novelleja, kirjoitelmia … – kirjaksi Näin hetki sitten ketun. Otan sen matkalukemiseksi tänään, kun lähden pohjoiseen: “Hyväilen teitä, kostutan syljellä nänninpäät,/ sytytän vatsan, reidet ja käsivarret./ Kuu paistaa silmiesi ikkunoihin.”

Meluun ja tuiskeeseen

Tampereen yliopistossa uudistetaan tutkinto-ohjelmia. Uudistuksen vaikuttimet ja syyt ovat monet; niiden tavallisten (opintoaikojen lyhentämisestä voittoihin yliopistopoliittisessa huomiotaloudessa) lisäksi voi halutessaan nähdä myös aidohkosti kiinnostavia ja tärkeitä kysymyksiä koulutuksen ja ‘maailman’ kohtaannosta; miten uusi pitäisi suunnitella, jos monien tieteenalojen perusteisiin on kasautunut paljon turhaakin kuonaa, joka tahtoo hukuttaa olennaisen alleen?

Nykymenossa kaikki yliopistosta osalliset ja osattomat ovat vähän kallellaan, opiskelijat väsyvät eivätkä jaksa opetella ajattelemaan huohottaessaan järjettömiä määriä opintopisteitä, opettajat kiroilevat arviointeja ja osaamisperustoja. Alkamassa ja meneillään on vanhan koulun poikia lainaten hegemoniakamppailu: kun uutta pusataan, se kuka osaa, ottaa ja pitää aloitteen, voi onnistua näyttämään polkan askeleet ainakin seuraavaan mulkkaukseen asti.

Tutkintojen laaja-alaistaminen on sekä uhka että mahdollisuus. Uhkana se välkkyy suurelta fukuyamalaiselta, marketisoitumisen ja yksityistymisen plasmanäytöltä, johon historian lokomotiivi on jysähtänyt. Tässä skenessä keskustelualoite jää autokauppiaiden ja EK:n yhteiskuntaloisille. Mahdollisuus se on puolestaan niille, jotka edelleen työkseen lukevat, kirjoittavat ja opettavat eli käytännössä toteuttavat tutkinnonuudistuksen.

Mahdollisuus on käytettävä sekoittamatta siihen, eli itse asiaan, intiimin alueelta helposti rullaantuvia perusangsteja.

Vaaditaan asiakokonaisuuksien erottamista toisistaan: yhtäällä ylikansallisen korkeakoulupolitiikan mallit ja niihin liittyvät erityiskysymykset (globaalikapitalismiin liittyvät korkeakoulupoliittiset virrat ja niiden pyörteet, kansalliset opetusta koskevat lait ja niiden seuraamukset jne.), toisaalla yksittäistä yliopistoa koskevat todelliset ja käytännölliset “taistelukysymykset” (mitä opettajien ja opiskelijoiden on yliopistossa olennaista tehdä yhdessä ja erikseen).

Kysymysjoukkojen unionit leikkaavat toisensa etenkin marxsahtavien koulutussosiologien vivisektioissa eivätkä niiden väliset vaikutusyhteydet välttämättä ole samoja kuin yleisjulkisuudessa kuvitellut. Päivittäinen työ nimittäin ratkaisee reformin sisällön toisin kuin puhtaat rakenneanalyysit ja niiden mukaiset kauhistelut antavat ymmärtää. Tosiasiassa opettajat ja opiskelijat tekevät uudistuksen, vaikka “markkinavoimia” onkin tosi ihana syyttää esimerkiksi omasta aloitekyvyttömyydestä ja aikamme yleistyperyydestä.

Ja tämä opettajien ja opiskelijoiden tosiasiassa toteuttama uudistus avaa tarpeellisen ja välttämättömän toimintatilan kaltaisteni yliopistotyöntekijöiden ja opiskelijoiden pohtia, miettiä, vaikuttaa, päättää. Vaikka maailmanranta kuultaa jo verenpunaisena ja sieraimia polttaa kalma, silti on kysyttävä, miten tutkintojen laaja-alaistaminen toteutetaan; sitenkö, että oppimistoiminta tähtää “valmistumiseen” äkkiä joksikin jonnekin meluun ja tuiskeeseen, vai siten, että jokaisella opiskelijalla ja opettajalla olisi mahdollisuus oppia ymmärtämään kieltä ja lukemaan maailman mieltä (“reading the word, reading the world”). Ja toiseksi: mistä yhdessä haaveilemme, miten aikani parhaiten käytän?

Joitakin ylittämättömiä ja periaatteellisia rajapyykkejä tietenkin on, esimerkiksi lukukausimaksut. Niiden jälkeen minua on enää vaikea saada käyntiin, edes pakkasaamuna. Mutta vielä perjantaina kävelen reippain askelin sosiaalipsykologian päiville puhumaan sellaisista ajattelijoista, joista olen viime vuosina saanut voimaa ja inspiraatiota. Esitykseni tiivistelmä on täällä.

Facebookin monet kasvot – ennen Globelookia

Väitin tänään orientoivissa opinnoissa, ettei Naamakirja ole turha ‘vakavan’ oppimisen kannalta. Juuso piti minua turhan optimistisena viitaten omaan Facebookin käyttöönsä. Liikaahan siellä lillutaan, juu, mutta onko väline viesti, mitä se kertoo kustakin, mistäkin? Ja pitäisikö pohtia kunnolla sen käyttöä, ihanko tutkia?

Itse käyn Facebookissa keskimäärin joka toinen päivä ja pyörin siellä noin tunnin. Pääasiassa päivitän muutaman ryhmän (Tuleva yliopisto, Piilottajan päiväkirja) ja seuraan ystävieni kommentteja, käyttöni on yleensä tiedollista: saan tietää mielenkiintoisista uutisista ja tapahtumista, luen tärkeitä kommentteja ja linkkaan sivuille, jotka vaikuttavat olennaisilta tämän tai tuon kiinnostukseni kannalta. Pidän myös yhteyksiä työtovereihin ympäri maailman.

Joskus käyntini muistuttavat sitä, mitä kutsutaan silloittavaksi sosiaaliseksi pääomaksi – tai Facebookin sosiaaliseksi käytöksi. Joskus menen FB:iin viihtymään: lueskelemaan kavereitten kreisitookkeja, kirjoittelemaan epäsopivia kommentteja tai läpsimään likeillä.

Käyttöni on paitsi “edistävää” ja “viihdyttävää”, aikuiskasvatuksen professori Aulis Alasen (1929–1998) väitöskirjassaan kehittelemän osallistumisteorian ulottuvuuksin, myös “virittävää” siinä nimenomaisessa mielessä, jossa Pertti Hemánus, Juha Partanen ja Matti Virtanen kirjoittivat aiheesta (Virittävyyden ongelma, 1987). Voiko Facebookin ajatella yhdeksi oman aikamme ‘vakavan’ oppimisen ja virittävän opintokerhotoiminnan muodoksi odotellessamme seuraavaa, kaikki sosiaaliset mediat yhdistävää sosiaalista innovaatiota, Globelookia?

Facebook-tutkimusta:
http://www.thefacebookproject.com/

Sävel rakkauden

Elämä, ja niin sanottu arkipäivä, jota termiä kehännurkkaukseen itsensä ja maailman ahdistama kollegani muistaa kovasti, entisen virkansa, nykyisen tehtävänsä puolesta arvostella, alkaa näköjään viedä kuin itsestään. Mistä niitä senttejä tulee?

Mutta ollaan nyt sitten sen elämäksi kutsutun kyydissä, jos se luojan sääntö on, eli althusserilaisen sekundalaarisesti sanoen, tämän ajan ylimääräytynyt kurssi, ja puhua pälpätetään sen mukamas vaatimaa strategiakieltä, vaikka hyvin tiedetään ainakin sydänalassa, etteivät vuoret niin siirry eikä vesi muutu viiniksi, koska niihin tarpeisiin ja tavoitteisiin, niihin, jotka perinpohjaisen kerta kaikkisesti ovat elämän ydinmehu, tarvitaan aivan toisenlaista kieltä, rakkauden, julistuksen, uskon.

Näin sanoen olen, tietenkin, lähellä Markku Koivistoa ja hänen seurakuntaansa, vaikken uskokaan hänen vilpittömyyteensä – ja mitä sitten vaikka uskoisinkin, sillä lopulta – kai – hei, me demakkarit leikitään homo ludensii: “Sävel rakkauden,/ serenaadina soiden,/ luokses laskeutuu,/ sylle visertää./ Se kertoo useinkin / ken sua odottaa,/ ja kuka iltaisin / luokses jäädä saa.” Sieltä se lähtee, kaikki mukaan!