Ihmisoikeuksien ilosta

Tositapahtumat, joita vuoden takainen Piilottajan päiväkirja kuvaa, alkoivat saadessani tietää alaikäistä turvananojaa uhkaavasta käännytyksestä Kreikkaan. Käsittäessäni Kreikan surkean turvapaikkatilanteen, yritin estää käännytyksen.

Viime perjantaina (21.1.2011) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) päätti, että turvananojien käännyttäminen Kreikkaan rikkoo Euroopan ihmisoikeussopimusta.

EIT:n päätöksestä seurasi jo samana perjantaina, että Suomen Maahanmuuttovirasto keskeytti toistaiseksi käännytykset, joita se on surutta tehnyt vetoamalla ns. Dublin-sopimukseen. Nyt tehty päätös perustuu ylijohtaja Jorma Vuorion mukaan viraston “riippumattomaan arvioon”, etteivät Kreikan olosuhteet täytä ihmisoikeusvaatimuksia – mutta ennen muuta EIT:n perjantaiseen päätökseen, jossa Belgian katsottiin rikkoneen ihmisoikeussopimusta palauttaessaan turvananojan Kreikkaan. (AL 22.1.2011.) Väärin käännyttäminen voi tästä lähin käydä kalliiksi: EIT määräsi Belgian maksamaan Kreikkaan käännytetylle turvananojalle yhteensä yli 30 000 euron korvaukset (HeSa 25.1.2011).

Viraston turvapaikkayksikön johtaja (ja johtajia tässä virastossa riittää) Esko Repo toteaa: “EIT:n päätös on yksiselitteinen. EU-maat ovat sitoutuneet noudattamaan ihmisoikeussopimusta” (HeSa 25.1.2011).

Viimeinen lause on kerrattava – ja luettava uudelleen: “EU-maat ovat sitoutuneet noudattamaan ihmisoikeussopimusta”. Okei. Ja asiasta meitä valistaa Herr Repo Maahanmuuttovirastosta. Piilottajan ja Ashrafin tarinan tässä kohdassa pitäisi kai sitten myös esittää naiivi vastakysymys: jos näin on, ja on ollut, miksei tämän sitoumuksen mukaisesti ole toimittu?

Mutten kuitenkaan kysy, sillä se olisi turhaa. Tuokaamme eilisestä toivo ja ilo, jättäkäämme sinne murhe ja suru.

Christer Kihlman ja jokaisen arvokkuus

Kirjailija Christer Kihlmanissa järkyttää hänen pyrkimyksensä rehellisyyteen ja totuudenmukaisuuteen itselle asetettujen kriteerien valossa. Hänen sanottavansa on aina liittynyt henkilökohtaiseen kokemukseen tai elämykseen, kirjoittaminen on ollut elämistä ja eläminen kirjoittamista jopa siinä määrin, että myöhempinä vuosina hänestä on alkanut vaikuttaa, että hänen omasta elämästään on tullut parasta, mitä hän on kirjailijana tehnyt. “Minulle ei elämisen ja kirjoittamisen välillä ole koskaan ollut selvää eroa”.

Hän on nojannut humanismin periaatteeseen, mikään inhimillinen ei ole saanut olla hänelle vierasta, sosiaalisista esteistä riippumatta “kaikki mikä mahtui inhimilliseen todellisuuteen oli samanarvoista ja samassa määrin sopivaa käsiteltäväksi kaunokirjallisessa tekstissä”. Hän epäilee, että kaikesta huolimatta olisi olemassa eettinen ohjenuora, joka läpäisee hänen tuotantonsa: “pyrkimys korostaa jokaisen ihmisen oikeutta elää oma elämänsä arvokkaasti. Jokaisen ihmisen oikeutta saavuttaa kunnioitusta sellaisena kuin hän on, riippumatta siitä millainen hän on. Tämä koskee ennen kaikkea niitä, joilla ei ole valtaa. Sillä vallan edustajille se on itsestään selvä oikeus, jota juuri siksi liiankin usein käytetään väärin.” (Kihlman Ritva Haavikon toim. teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet, 1991, 89, 95).

Äskettäisessä televisiodokumentissa Christer Kihlman om Christer Kihlman 80-vuotias kirjailija kertoi kymmenen vuoden ajan etsineensä yhteiskuntakritiikin kirjoittamisen tapaa Spengleriä ja von Wrightiä lukien. Oli kiinnostavaa kuulla, että hän on “vastalukenut” näitä kahta tuomion pasuunaa toivon horisontista, ja toteaa, että heiltä voi löytää hyödyllistä tietoa, joka auttaa meitä selviämään: “Möjligheterna att överleva är gränslös”! Mutta että “det är bråttom”.

Hänen kykynsä samanaikaiseen omakohtaiseen paljastamiseen (hän ajattelee kirjailijan työtään nimenomaan paljastamisena, ei tunnustamisena) ja yhteiskuntakritiikkiin on merkille pantavaa ja se on puhutellut aina. Esimerkiksi pääteoksenaan pitämäänsä romaaniin Dyre prins (Kallis prinssi, 1975) sisältyy hänelle tyypillinen ‘sosioanalyyttinen’ vinjetti, jonka kuulee luettuna tästä: