Sosiologi C.W. Mills (1916-1962) kuoli ikäisenäni, 45-vuotiaana, sydänkohtaukseen; hänellä meni niin sanotusti liian lujaa: liikaa töitä, liian vähän unta, koko maailma muutettavana. Teksteissään hän pohtii yllättävän paljon kasvatusta. Kirjassaan valtaeliiteistä (Power Elite, 1956) hän on jyrkkänä: koululaitos on pettänyt lupauksensa auttaa ihmisiä kehittämään itsetietoutta, itsekasvatuksellisia taitoja ja sosiaalista käsitys- ja toimintakykyä.
Ihmiset eivät edelleenkään – hän kirjoittaa 1950-luvun keskivaiheilla! – saa koulutuksesta apua ennakkoluulojensa arviointiin eivätkä henkilökohtaisten ongelmiensa rakenteellisten syiden analyysiin. Koulutus ei palvele älykästä kansalaisuutta, vaan talouselämää, ja pelkkää henkilökohtaista ammatillista ja sosiaalista nousua. Koulutuslaitos on arka uudistumaan, opettajat poliittisesti säikkyjä: he «noudattavat elämään sopeutuksen ideologiaa, joka rohkaisee hyväksymään ilolla massoittuneet elämäntavat pikemminkin kuin kamppailemaan yksilöllisen ja julkisen edistyksen puolesta». Sävy jyrkkenee:
On kohtalaisen varmaa, että taantumukselliset nykykasvattajat ovat sovittaneet ajatuksensa kasvatussisällöistä ja -käytännöistä massaidean mukaan. He eivät julista tehokkaasti kulttuurisen tason ja älyllisen tinkimättömyyden normeja, vaan käyvät useimmiten kauppaa ammatillisten temppujen ja massojen velttoa elämää tarkoittavan ‘elämään sopeutumisen’ mitättömyyksillä. ‘Demokraattiset koulut’ eivät tarkoita monesti mitään muuta kuin älyllisen keskinkertaisuuden, ammattiin harjaantumisen ja kansallisten uskollisuudentunteiden edistämistä.
Hän kaipaa koulutukselta mahdollisuutta omaa minuutta koskevaan tiedostamiseen ja yhteisten asioiden järkiperäiseen jäsentämiseen. Tällaisten kasvatus- ja kasvuprosessien eli «herkkyyksien liberaalin koulimisen» mahdollinen lopputulos ei ole vähempää kuin itsekasvatus eli «itse itseään kasvattava ja sivistävä nainen ja mies».
Itsekasvatuksen edistäminen on Millsin mukaan erityisen tärkeää massayhteiskunnissa, joissa päätöksenteko on etääntynyt eliitin ja edustukselliseen politiikkaan erikoistuneen joukon toimeksi, ja jossa kulutus usein varastaa ihmisten huomion. Kasvatuksen tehtävänä on näissä olosuhteissa pitää «julkiso voimissaan ja lannistumattomana, auttaa koulimaan kurinalaista ja valistunutta mieltä, jota ei pystytä nujertamaan, ja auttaa kehittämään rohkeaa ja herkkää yksilöä, jota massaelämän taakat eivät luhista».
Mills palaa tähän teemaan tavan takaa: massayhteiskuntaa ja sen vaatimaa iloista, kuluttavaa robottia hän kavahtaa, ahdistuen ajoittain omista havainnoistaan. Vastavoimaksi hän käsittää kasvatuksen, jonka tavoitteena on ihminen, jolla on taistelutahtoa ja selkärankaa asettaa auktoriteetti ja vallallaan pöyhkeilevä asiantuntijuus kyseenalaiseksi. Tällainen ihminen on rohkea ja herkkä itsekasvattaja, jolla on mahdollisuus päätyä yhdessä muiden kanssa koko yhteiskunnan rakenteen uudistamiseen.
Lue lisää: C.W. Mills – sosiologisen tiedon, vallan ja eliittien tutkija
Näköjään törmään Suorantaan Suomen kontekstissa aina kun etsin Millsistä jotain suomeksi.
Ehkäpä siis myös kommentoin tätä postausta, koska eittämättä alan kokea jonkinlaista sielunsympatiaa Millsin kanssa, vaikka objektiivisuuden (onko sellaista?) nimissä pyrkisinkin etäisyyttä häneen pitämään.
“Ihmiset eivät edelleenkään – hän kirjoittaa 1950-luvun keskivaiheilla! – saa koulutuksesta apua ennakkoluulojensa arviointiin eivätkä henkilökohtaisten ongelmiensa rakenteellisten syiden analyysiin. Koulutus ei palvele älykästä kansalaisuutta, vaan talouselämää, ja pelkkää henkilökohtaista ammatillista ja sosiaalista nousua.”
Valitettavissa määrin tämä vaikuttaa edelleen olevan todellisuutta missä tahansa käyn, vaikka käytetyt termit ja hypetyksen muodot ovat (ehkä) muuttuneet toisiksi. Mietin eräänkin professorin uran päätösluennolla, kun hän muisteli 60-luvun lopun opiskelijaliikettä yliopiston käytävillä, että mitä sillekin momentumille tapahtui ja miten mm. “työelämälähtöinen ja competence-based” -jargon ja ideologia on lähes korvannut aiheesta keskustelun? Välillä tuntuu, että joka muuta laulua laulaa, sitä katsotaan hieman huvittuneena. Koska kyllähän asia nyt on niin kuin se on.
Haluaisin lainata tähän Alfie Kohnin kohtalaisen voimakasta kommenttia teoksesta Punished by Rewards:
“There is a time to admire the grace and persuasive power of an influental idea, and there is a time to fear its hold over us. The time to worry is when the idea is so widely shared that we no longer even notice it, when it is so deeply rooted that it feels to us like plain common sense. At the point when objections are not answered anymore because they are no longer even raised, we are not in control: we do not have the idea; it has us.”
Hän viittaa tässä suoranaisesti koulujärjestelmän palkitsemisprosessiin, mutta kuten varmaan moni esim. Tom Reevesin tavoin ymmärtää, arviointi ohjaa mihin se ohjaa. Ihmisten toimintaa ohjaavat rakenteet tuottavat tietynlaista hedelmää. Kuten Ruohotiekin on useasti muistanut kirjata; tietynlainen toimintaympäristö palkitsee ja johtaa tietynlaiseen toimintaan.
Henkilökohtaisesti koen tämän tilanteen, Millsiä koskaan tapaamatta, täysin vastaavantasoisen turhautumisen läpi. En siksi, että (joskus hieman #Occupy-liikkeen tavoin) en itse olisi kovin varma siitä miltä haluaisin uuden kauniimman maailman näyttävän, vaan siksi, että se nykyisen käytetyn kielen mukaan vaikuttaisi ikään kuin jo olevan täällä – vaikkei se olisikaan. Viittaan siis esimerkiksi väitettyyn digitaalisen teknologian luomaan “uuteen maailmaan”.
Tätä tunnetta on kokonaisvaltaisesti vaikeata selittää sanoin, varsinkaan sellaiselle joka kokee, että vaikkapa kasvatuksessa on syviä asioita tapahtunut esimerkiksi internetin johdosta. Onhan siellä toki, mutta mielestäni hienovaraisemmin kuin monet väittävät. Lisäksi vähemmän merkityksellisiin asioihin kiinnitetään liiaksi huomiota vaikkapa opettajakoulutuksessa, joka osaltaan ohjaa perusteettomaan tunteeseen siitä, että jotain uutta on tapahtunut, kun lähinnä vain väline ja sen saama huomion taso ovat muuttuneet. Myös prosessien sisällä ei ole tapahtunut todellista laajempaa muutosta, vaan ideat siitä mitä on esimerkiksi yhteisöllinen oppiminen tai dialogi ovat liudentuneet kalpeaksi aavistukseksi siitä mitä ne voisivat olla Bohmin tai Sengen maailmassa eläville. Niitä iloisesti kyllä käytetään, mutta ennen kun laitettiin vain yksi sokerin pala, niin nykyään niitä menee neljä.
Jos tätä pohtii lisäksi Baumannin “toimimme kaikki käsikirjoituksen mukaan ja näyttelemme roolejamme” ajatuksen mukaan, koen, että tutun purkkaviihteen draaman kaari pitäisi pystyä kasvatuksessa kirjoittamaan uusiksi synnyttämällä täysin uusi genre. Tähän tarvitaan transformatiivista lähestymistä – siis ihan oikeaa sellaista, ei mukatransformatiivista oppimista, jossa lähinnä jokin pieni idean kokeminen ihmisen laajassa ja monimutkaisessa kokemusmaailmassa muuttuu. Jos esimerkiksi opettajat ja opiskelijat jatkossakin kokevat ja näyttelevät roolinsa tietyin kovin perinteisin tavoin, ei muutosta yksinkertaisesti tapahdu. Vaikka kuinka joku mainitsisi lyhenteen LLL.
Ehkäpä sitten olemmekin vahvan edeltävän paradigman ja sen symboliston vankeja. Paradigman joka antoi meille tällaisen maailmanjärjestyksen, jota ei voi mielestäni kovinkaan yksioikoisesti ymmärtää hyväksi tai huonoksi. Joku Žižek, ainakin joskus väittäen itseään jonkinlaiseksi kommunistiksi, antaa mielestäni ainakin yhden harkitsemisen arvoisen idean: jos pyrimme hahmottamaan utopiaa nykyisenkaltaisen käsitemaailmamme pohjalta, jäämme tavallaan sen vangiksi emmekä koskaan lennä (sama mitä Kohn aiemmin). Žižek, kuten monet muutkin kriitikot Postmanista lähtien jättävät usein sanomatta millainen se “parempi” sitten olisi. Mielestäni heillä on aivan validi lähestymistapa, koska miksi yksittäisen henkilön pitäisi sellaista edes päättää? Uskoisin, että se olisi kutakuinkin samanlaista “oppimista” mitä muistaakseni ainakin Freire vastusti.
Kiitos Juha jälleen kerran ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. En voi olla varma onko havainnoissani kuinka paljon “totta”, mutta näin näistä asioista sen perusteella tunnen mitä olen tällä pallolla tähän saakka kokenut. Ehkäpä huomenna ideat ovat jälleen toisin.