Kuvia Suomesta 5

Eurooppa vapauttaa parasta aikaa Pohjois-Afrikkaa diktatuureista Yhdysvaltain suosiollisella avustuksella (vai kuinka päin se menee) ja vielä äskettäin Gaddafi liikkui beduiinitelttoineen jetsetin kunniavieraana rahoittaen muun muassa Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn presidentinvaalikampanjaa … Niin katoavaista on mainen kunnia…

Pohjoisafrikkalaisten pyrkiessä pommien ja kaaoksen alta rauhaisaan Eurooppaan eurooppalaisjohtavat sulkevat EU:n portteja vaatien yhtenäistä maahanmuuttopolitiikkaa. Se tarkoittaa: muualta tulleita eurooppalaisen hyvinvoinnin ”hyväksikäyttäjiä” ei siedetä, mutta ”työperäinen maahanmuutto” sallitaan. Suomessa miltei kaikkien puolueiden yhteisenä maahanmuutto- ja luultavasti myös hallituspoliittisena ohjelmana hoetaan samaa työperäisen maahanmuuton mantraa. Olisihan se kaunis periaate ellei se olisi niin tavattoman irvokas ja valheellinen.

Työperäistä maahanmuuttoa näyttää olevan käytännössä vaikea toteuttaa, kiitos täkäläisen oleskelulupa- ja työlainsäädäntöbyrokratian, jota osa yrittäjäpuolesta käyttää hyväkseen minkä veronkierroiltaan ja muilta pikku- ja isoilta vilpeiltään ehtii. Suomalaisessa kansallisestoisuudessa on myös jotain, joka liittää pienen maan asukkaat monin perverssein tavoin yhteen, tänne on vaikea sovittautua.

On myös olemassa ihmisen itseisarvo, josta jotkut ovat aina välillä muistutelleet (kuten heidän johtotähtiensä muistakin ”tieto-opillisista” päättelyvirheistä) arvioidessaan perussuomalaista ihmiskäsitystä ja maahanmuuttokantaa. Kun puhutaan työperäisen maahanmuuton sallimisen puolesta (- yleensä tämä puhe on pelkkää höpötystä ja isompien poikien matkimista -), tullaan samalla ottaneeksi kantaa ihmisen arvoon – nimenomaan välineenä. Välinearvohan on ihmisen osa siinä missä humanistisen puheenparren korostama itseisarvokin, mutta sen nostaminen esiin (tai edes sen julkilausumaton olettaminen, tietäen tai tietämättä) on vasemmistolaisessa katsannossa mielekästä vain, jos samalla kiinnitetään huomiota välineellä – ihmistyöllä – tuotetun arvon jakautumiseen oikeudenmukaisesti. Ja silloinkin on pantava merkille työperäisen ja humanitaarisen maahanmuuton välillä tehdyn eron radikaali epähumanismi ja epäkristillisyys.

Ilman yhteiskunta- ja talouspoliittista keskustelua siitä, miten työn arvo yhteiskunnassa jakautuu, työperäisestä maahanmuutosta puhuminen ”oikeana” ja ”hyväksyttynä” maahanmuuton tapana edustaa radikaalia ihmisvihamielisyyttä, kansallismielisyyttä ja fasismia sanan alkumerkityksessä; ja tässä kokoomuslaisilla, perussuomalaisilla ja sosiaalidemokraattisilla kannanotoilla on toisiinsa nähden hyvin vähän eroa.

Vasemmiston ei pitäisi langeta samaan, vaan puhua itse asiasta: kapitalismin oloissa työperäisyyden korostaminen maahanmuuttokysymyksessä ei tarkoita muuta kuin pääoman lisäarvon palvelemista, suurten ja pienten asioiden sekoittumista keskenään sosiaalitoimistojen, sohvannurkkien ja luentosalien tuottamissa aikalaistajunnoissa.

Perussuomalainen peruskokemus ja vasemmiston etsikkoaika

Kun perussuomalaiset osoittavat taitamattomuutensa ja tietämättömyytensä eduskuntatyössä ja jakoon tulee jälleen miltei puoli miljoonaa tyytymätöntä ääntä, se tarkoittaa vasemmiston etsikkoaikaa.

Perussuomalaisten kannatuksen tärkeä kulmakivi, rintamaiden keskustalaisen protestin ohella, on kaupunkilähiöiden köyhien sisällä myllertävä, yleensä käsittämättömäksi jäävä – ja liian usein alkoholilla ja lääkkeillä hoidettu – paha olo kasautuneine huono-osaisuuksineen, epämääräisesti kalvavine tyytymättömyyksineen vallitseviin olosuhteisiin.

Monia vihertäviä ja punertavia pelottaa ja harmittaa. Ja on syytäkin, kun perussuomalaisista parlamenttiin pääsee fasistisista mielipiteistään tunnettuja puolijulkkuja. Joillekin heidän kannattajansa ovat paskaporukkaa. Mutta Soini on kuunnellut tätä kansanosaa, hän on sanonut näille ihmisille, mitä he haluavat kuulla. Hän on antanut heille äänen.

Soini – tarkemmin: hänen esittämänsä hahmo – on perussuomalainen peruskokemus. Hänen ”kyllä muutokselle” -hokemaksi muotoilemansa peruskokemus on yhtä poliittinen kuin puolueen vaaliohjelman lauseet ”uskomme ja luomme ensisijaisesti kaikki odotukset ihmiseen” … ”kaiken perustana on se, mikä on ihmiselle hyvä. Ratkaisumme ovat siis ihmisen kokoisia.” Perussuomalainen peruskokemus ei ole poliittista, vaan pelkkää mylvintää. Todellisuudessa paljon heidän retoriikastaan kertoo ihmisvihasta.

Todellinen poliittinen kokemus syntyy vain harvoin kuin itsestään, tai on luontaista, ainakaan nykyisessä oikeistolaisessa yhteiskunnassa. Jalostuakseen poliittiseksi kokemuksen pitää kehittyä mahdollisimman hienovaraiseksi ja tarkaksi yhteiskunnalliseksi käsitys- ja arvostelukyvyksi, eli ymmärrykseksi yhteiskunnan ja maailman rakenteista ja toiminnasta.

Vasemmistolaisesti ajatellen tähän poliittiseen kokemukseen kuuluu kaikkien ihmisten keskinäinen solidaarisuus ja jokaisen toteutumismahdollisuudet. Vasta tämäntapaisen ymmärryksen avulla voi ylittää tuon usein hyvin yksityisen ja joskus tuhoavan peruskokemuksen, jota perussuomalaiset ovat käyttäneet hyväkseen. He eivät ole tarjonneet poliittista kokemusta eivätkä tule tarjoamaan, siihen heillä ei ole ideologisia välineitä.

”Perussuomalainen puolue on poliittinen kotini, omin käsin talkooporukan kanssa rakennettu”, kirjoittaa Timo Soini voitonpäivän blogimerkinnässään. Virke on tosi, sen molemmat lauseet poliittisesti tyhjiä.

Vasemmiston olisi aika herätä. Ehkä näin on jo tapahtunut.