Uskontotieteilijä Karen Armstrong kertoo kirjassaan Kaksitoista askelta myötätuntoiseen elämään kirjoittaneensa lehtiin vastineita oikoakseen islamiin kohdistuvia ennakkoluuloja, mutta huomanneensa niistä olleen yleensä vain haittaa. Ne lisäsivät keskustelijoiden kiihtymystä, niitä vastaan hyökättiin vihamielisesti, ja hyökkääjät esittivät vanhoja näkemyksiään entistä raivokkaammin.
”Lopputuloksena älyllinen ilmapiiri oli muuttunut vielä entistä myrkyllisemmäksi ja ihmiset olivat jääneet vihaisen kielteisyytensä vangiksi”.
Armstrong yrittää ymmärtää tekstiensä tuottamaa vaikutusta suhteuttamalla julkista keskustelua antiikin kreikkalaisten kilpailevan väittelytyylin perinteeseen. Kenenkään ei antiikin Kreikassa oletettu vaihtavan mielipidettä tai näkökulmaa saati eläytyvän vastustajansa asemaan. Sitä vastoin kansankokouksissa käytyjen väittelyiden tavoitteena oli kukistaa vastustaja ja hänen politiikkansa – retorisia keinoja kaihtamatta.
Armstrong kiinnittää huomiota nykyisen hallinnon kieleen, tiedotusvälineissä käytettyihin puhetapoihin, yliopistomaailman sanastoihin ja oikeusistuinten kielitekoihin: niissäkään tietämättömyys tai epäröinti ei käy laatuun, vastustajan kukistamisesta on tullut yhä tavanomaisempaa, ja jopa nöyryyttäminen on sallittua.
Myös kansalliseepokseksi kutsuttu Kalevala antaa esimerkin tällaisen kielen käytöstä ja vihamielisestä väittelyperinteestä. Kokoelman kolmannessa runossa Joukahainen haastaa Väinämöisen tiedolliseen mittelöön, jossa heikomman, tietämättömän, on väistyttävä: ”Kumpi on tieolta parempi, muistannalta mahtavampi, sep’ on tiellä seisokahan, toinen tieltä siirtykähän.”
Seuraukset muistetaan. Väinämöinen raivostuu ja laulaa nuoren miehen suohon. Jouhakaisen ei lopulta auta muu kuin luvata Aino-siskonsa Väinämöiselle ”pirtin pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi, hulikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi, kutojaksi kultavaipan, mesileivän leipojaksi.”
Sanomalehtien mielipidepalstat ja kolumnit sekä koko sähköinen sanankäyttö blogeineen ja kommenttipalstoineen kantavat antiikin ja kalevalalaista perintöä, kun puhutaan vaikkapa rasismista. (Antaako tämä perintö myös pedagogisen toiminnan mallin…?) Ajatus karkaa ja hukkuu kuin Väinämöistä kavahtava Aino. Pikaistuksissa tai kilpaa esitetyt sanat eksyttävät, teot harvoin.
