Anus mundi

Perjantain 22.7. aamuna vihmoo vettä ja tuulee navakasti ajaessamme paikallisjunalla Berliinistä läheiseen Oranienburgiin. Pikkukaupungin liepeillä sijaitsee entinen Sachenhausenin keskitysleiri, josta natsit johtivat lopulliseksi ratkaisuksi nimittämänsä, epäsopiviksi ja kelvottomiksi määrittelemiensä ihmisten joukkotuhon. Nykyisin leirin paikalla on museo, asuinparakkeja on kunnostettu leirin toiminnasta ja holokaustista kertoviksi näyttelyiksi. Niiden viesti on selvä: jottemme unohtaisi.

Erityisesti kaksi asiaa kiinnittää huomioni. Yhteen parakkiin on koottu valokuvia tavallisista saksalaisista kaupungeista, joiden kadunvarsille on pystytetty juutalaisvastaisia propagandajulisteita: “Kaikkien maiden juutalaiset, liittykää yhteen! Mutta ette meidän kaupungissamme!” Tai: “Juutalaiset eivät ole tervetulleita tähän kaupunkiin!” Miksi ajattelen nykyisiä siirtolaisvihamielisiä puheenvuoroja? Koska niissä esitetty päättely on sama: tällä tai tuolla perusteella nuo eivät kuulu joukkoon, ne on pidettävä loitolla tai niistä on päästävä eroon.

Toisessa parakissa luen australialaisyntyisen politologi William Macmahon Ballin (1901–1986) vierailusta Sachenhausenissa vuonna 1938. Ball toimi ABC- ja BBC-yhtiöiden reportterina ja kertoi leiristä radion kuuntelijoille. Esitelmässään hän kummeksuu leirin vankien luokitteluperusteita (rikolliset, poliittisesti epäilyttävät henkilöt, homoseksuaalit, työnvieroksujat) ja vankien äärimmäisen väkivaltaista kohtelua.

Mutta ennen kaikkea Ballin tyrmistyttää vankien kasvoilta paistava kauhu, jota hän ei unohda koskaan. Rauhantutkijana ja pasifistisina (joka oli julkaissut ensimmäisen kirjansa Possible Peace vuonna 1936) hän lopettaa esitelmänsä johtopäätökseen: on olemassa tilanteita, ajattelutapoja ja toimintamuotoja, joita ei voida sivuuttaa eikä hyväksyä, vaan niihin pitää puuttua vaikka väkisin.

Ilta on viilennyt kun saavumme takaisin sateiseen Berliiniin, tyttäreni lukee kännykästään ensimmäiset uutiset Oslon ja Utøya-saaren tapahtumista.

(Tulee yö. Muiden käytyä nukkumaan vaeltelen hiljaisessa asunnossa poltellen suitsukkeita, viini ei maistu. Massamurhaajan nettiin lataaman sekavan tekstikokoelman alku sisältää neljättä sataa sivua “kulttuurimarxismia” ja islamia koskevaa sepustusta ja sen toinen puoli, lähes tuhat sivua, järkyttävän määrän yksityiskohtaista tietoja islamia ja sen tukijoita vastaan käytävässä aseellisessa taistelussa tarvittavista välineistä ja “ritarihyveistä”. [En pääse vaikutelmastani, että aseita ja varusteita koskevat osiot ovat kuin taistelupelin manuaali ja tiedoston lopussa oleva kuva aseistautuneesta kirjoittajasta sukelluspuvussa kuin väkivaltaelokuvan mainos tai Yhdysvaltain armeijan rekrytointijuliste]. Muistiinpanot on tehty “uuden kirjallisen kokeilun” nimissä “taloudellisista uhrauksista piittaamatta” ja nyt minua vaaditaan aloittamaan tekstin seuraavan version muokkaaminen ja kääntäminen muille kielille. – Toivottavasti kukaan ei tule julkisuudessa väittämään, että Utøya-saaren tapahtumassa oli kysymys vain yksittäisen mielipuolen teosta vailla historiaa ja aateellista taustaa. Esimerkiksi Sven Lindqvistin teos Rasismin vastustajia esittelee rasismia vastustaneita ihmisiä ja argumentteja vuosilta 1750-1900 korostaen rasistisen ideologian tarvetta tehdä ihmisryhmää vastaan harjoitetusta väkivallasta hyväksyttävää ja tarjota kuvitelmia “lopullisista ratkaisuista”, jotka ovat siirrettävissä ja jotka myös siirtyvät rasismin lajista toiseen. Kamppailun rasismia vastaan on jatkuttava, se on Lindqvistin mukaan tänään välttämättömämpää kuin koskaan.)

Rakkauden totuus

Ranskalaisfilosofi Alain Badiou antaa rakkaudelle erityissijan ajattelussaan erottamalla sen libertaanien erotisoinneista ja pornosta (”kun talo on hiljentynyt, avaan netin…”) ja uusliberalistien egalitaarisesta sopimussuhteesta (aviosuhteeni on ”osakeyhtiö”, jonka yhteiset lapset, pankkilaina ja avioehto takaavat). Badiou ei pelkistä rakkautta libertaanien ‘haluun’ eikä uusliberaalien ‘tarpeeseenkaan’, vaikka rakkaus tunnu/istaa molemmat antaen niille osansa; mutta rakkaus alkaa vasta siitä, mihin halu ja tarve päättyvät. Se ylittää ne.

Rakkaus on maailman tutkimista ja ymmärtämistä ”kahdentuneesti”. Jos rakkaudella on subjekti, se ei ole yksilö vaan ”kaksilo”. ”Rakkaus on väkivaltaista, vastuutonta ja luovaa”, kirjoittaa Badiou. ”Sen kesto ylittää yksityiset nautinnot” luoden uusia ajatuksia, ja osapuolten eheäksi kuvittelemia mahdollisuuksia, tapahtuman, jota Badiou kutsuu totuudeksi.

“Rakkaudesta kiinni pitäminen on kasvatuksellista verrattuna yksilöiden itsenäisyyskuvitelmaan, joka typistää ihmisyyden. Itse asiassa rakkaus opettaa, miten onttoa ja merkityksetöntä yksilöllisyys sinänsä on. Jo tämä opetus tekee rakkaudesta nykyajan jalon ja vaikean taidon.”

Badioulle totuus tapahtuu neljällä toiminnan ja tietämisen alueella, politiikassa, taiteessa, tieteessä – ja rakkaudessa, joka antaa kouriintuntuvimman esimerkin. Kaksi ihmistä tapaa, missä ja miten he sitten tapaavatkaan, ja rakastuvat. He sitoutuvat tähän tapahtumaan ja pysyvät sille uskollisina, vaikkeivät kuuna päivänä osanneet ennustaa sitä, eivät käsitä sen lähtökohtia tai omia, saati toisen tunteita ja ajatuksia.

Tapahtuman totuus ei riipu siitä, kuinka pitkään tälle tapahtumalle ollaan uskollisia, se voi kestää loppuiän tai loppua lyhyeen. Kaikki on kiinni osallisten aktiivisesta sitoutumisesta tapahtumaan. Totuutta ei näin ollen voi myöskään todentaa tapahtuman ulkopuolelta, vaan totuus sisältyy osallisten käsittämään tapahtuman todelliseen ja konkreettiseen olemassaoloon ja sen kiistattomaan merkityksellisyyteen osallisten kannalta. Totuudessa on täten kysymys vakaumuksesta, sitoutumisesta ja toiminnasta, se on elämänprosessi, joka antaa mahdollisuuden todentaa itsensä subjektina.

Totuus ei ole tietoa. Siinä tavallisessa tarinassa, jossa mennään K-kaupan kautta kotiin ja napsautetaan televisio auki, voi olla paljon tietoa, tosiasioita ja ‘päättelyvirheitä’, muttei totuutta. Totuus tekee aukon tietoon ja kaappaa osalliset syliinsä. Se ei tapahdu odottamalla, eikä ulkoa oppimalla, vaan luodaan yksin tai yhdessä, kuten rakkaudessa. Ja ”mistäpä sitä tietää”, mitä silloin tapahtuu, kuten Miina ja Manu asian panevat.