Ranskalaisfilosofi Alain Badiou antaa rakkaudelle erityissijan ajattelussaan erottamalla sen libertaanien erotisoinneista ja pornosta (”kun talo on hiljentynyt, avaan netin…”) ja uusliberalistien egalitaarisesta sopimussuhteesta (aviosuhteeni on ”osakeyhtiö”, jonka yhteiset lapset, pankkilaina ja avioehto takaavat). Badiou ei pelkistä rakkautta libertaanien ‘haluun’ eikä uusliberaalien ‘tarpeeseenkaan’, vaikka rakkaus tunnu/istaa molemmat antaen niille osansa; mutta rakkaus alkaa vasta siitä, mihin halu ja tarve päättyvät. Se ylittää ne.
Rakkaus on maailman tutkimista ja ymmärtämistä ”kahdentuneesti”. Jos rakkaudella on subjekti, se ei ole yksilö vaan ”kaksilo”. ”Rakkaus on väkivaltaista, vastuutonta ja luovaa”, kirjoittaa Badiou. ”Sen kesto ylittää yksityiset nautinnot” luoden uusia ajatuksia, ja osapuolten eheäksi kuvittelemia mahdollisuuksia, tapahtuman, jota Badiou kutsuu totuudeksi.
“Rakkaudesta kiinni pitäminen on kasvatuksellista verrattuna yksilöiden itsenäisyyskuvitelmaan, joka typistää ihmisyyden. Itse asiassa rakkaus opettaa, miten onttoa ja merkityksetöntä yksilöllisyys sinänsä on. Jo tämä opetus tekee rakkaudesta nykyajan jalon ja vaikean taidon.”
Badioulle totuus tapahtuu neljällä toiminnan ja tietämisen alueella, politiikassa, taiteessa, tieteessä – ja rakkaudessa, joka antaa kouriintuntuvimman esimerkin. Kaksi ihmistä tapaa, missä ja miten he sitten tapaavatkaan, ja rakastuvat. He sitoutuvat tähän tapahtumaan ja pysyvät sille uskollisina, vaikkeivät kuuna päivänä osanneet ennustaa sitä, eivät käsitä sen lähtökohtia tai omia, saati toisen tunteita ja ajatuksia.
Tapahtuman totuus ei riipu siitä, kuinka pitkään tälle tapahtumalle ollaan uskollisia, se voi kestää loppuiän tai loppua lyhyeen. Kaikki on kiinni osallisten aktiivisesta sitoutumisesta tapahtumaan. Totuutta ei näin ollen voi myöskään todentaa tapahtuman ulkopuolelta, vaan totuus sisältyy osallisten käsittämään tapahtuman todelliseen ja konkreettiseen olemassaoloon ja sen kiistattomaan merkityksellisyyteen osallisten kannalta. Totuudessa on täten kysymys vakaumuksesta, sitoutumisesta ja toiminnasta, se on elämänprosessi, joka antaa mahdollisuuden todentaa itsensä subjektina.
Totuus ei ole tietoa. Siinä tavallisessa tarinassa, jossa mennään K-kaupan kautta kotiin ja napsautetaan televisio auki, voi olla paljon tietoa, tosiasioita ja ‘päättelyvirheitä’, muttei totuutta. Totuus tekee aukon tietoon ja kaappaa osalliset syliinsä. Se ei tapahdu odottamalla, eikä ulkoa oppimalla, vaan luodaan yksin tai yhdessä, kuten rakkaudessa. Ja ”mistäpä sitä tietää”, mitä silloin tapahtuu, kuten Miina ja Manu asian panevat.
Ihan järkeenkäypä tuo Badioun käsitys rakkaudesta. Itse olisin nykyään mielelläni laittamassa yhtä suuri kuin -merkin rakkauden ja aidon dialogin välille. Ja näkisin, että rakkaus on jotain “kaksiloakin” laajempaa; sellaista avointa asenne elämää kohtaan ylipäätänsä. Jotain sukua innolle, rohkeudelle ja empatialle.
PS. Vaikka sanoinkin, että Badioun käsitys on järkeenkäypä, niin en sittenkään allekirjoita sitä, että rakkaus olisi vastuutonta. Tai sanotaan näin (mr Mallorca), etten pidä sellaisesta rakkaudesta.