Kirjassaan Mortality and Morality: a search for the good after Auschwitz (Kuolevaisuus ja moraali: hyvää etsimässä Auschwitzin jälkeen) saksalaissyntyinen filosofi Hans Jonas kirjoittaa tulleensa «harhaoppiseen» ajatukseen ihmisen jumalasuhteesta: jumala ei voi auttaa meitä, mutta meidän täytyy auttaa häntä. Sitten hän löysi nuoren juutalaisnaisen, Etty Hillesumin päiväkirjamerkinnän.
Etty Hillesum ilmoittautui vuonna 1942 kotimaassaan Hollannissa vapaaehtoiseksi keskitysleirille auttaakseen vangittuja ja ottaakseen osaa kansansa kohtaloon. Seuraavana vuonna natsit lähettivät hänet Auschwitziin kaasutettavaksi. Päiväkirjassaan Etty Hillesum kirjoittaa:
«Menen minne vain Jumala minut lähettää ja olen valmis todistamaan kuolemaani asti, ettei ole Hänen vikansa, että asiat ovat tällä tolalla, vaan meidän. Ja jos Jumala lakkaa auttamasta minua, sitten minun on autettava häntä. Tahdon aina yrittää auttaa Jumalaa niin hyvin kuin pystyn. Autan sinua, oi Jumalani, jottet hylkää minua, vaikken voikaan olla siitä varma. Vain tämä yksi asia käy minulle yhä selvemmäksi: että sinä et voi auttaa meitä, että meidän pitää auttaa sinua, ja niin tehden auttaa itseämme. Se on ainut tärkeä asia: pelastaa meissä, oi Jumalani, pala itsestäsi. Kyllä, Jumalani, näissä olosuhteissa jopa sinä näytät voimattomalta tekemään kovin paljon. En vaadi sinua tilille, sinä teet sen kyllä myöhemmin meille. Ja melkein jokaisella sydämeni lyönnillä minulle käy entistä selvemmäksi, että vaikket voikaan auttaa meitä, meidän täytyy auttaa sinua ja puolustaa viimeiseen asti viipymistäsi meissä.»
Hans Jonasin ja Etty Hillesumin jumalnäkemykset ovat ihmiskeskeisiä, ihminen hyväksyy avuttoman jumalan, puhuttelee häntä sanan edelle menevällä teolla: «Autan sinua…». Paavali kirjoittaa «suuressa tuskassa, sydän raskaana ja kyynelsilmin» 2. korinttolaiskirjeessä (4:8–10): «Me olemme kaikin tavoin ahtaalla, muttemme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyväksi.»
Piispa Eero Huovisen kirjassaan Avoin taivas (2008) esittämä tulkinta Paavalin vaikeasti käsitettävästä ihmisen ja Jumalan persoonien samastumisesta laittaa vertaamaan sitä Etty Hillesumin sanoihin ja tekoon. Yleisen käsityksen mukaanhan Kristus kantaa taakkojamme, kuolemaamme ja «koko maailman syntejä». Mutta Paavali kääntääkin katseensa meihin sanoen, että myös me kannamme Kristuksen kuolemaa omassa ruumiissamme. Huovinen tulkitsee:
«Kun me kannamme Kristuksen kuolemaa ruumiissamme, silloin me olemme osallisia kaikesta siitä kärsimyksestä, jota Jumalan Poika kantaa. Kärsimykset ja kuolema tulevat yhteiseksi taakaksi, jopa yhteiseksi omaisuudeksi. Jos Kristus kantaa koko maailman ahdistuksia, niin silloin mekin aivan kuin samastumme ja solidarisoidumme maailman kaikkien kärsivien ja syntisten kanssa. Koska Kristus kantoi koko maailman syntejä, mekin olemme yhtä jokaisen ahtaalla olevan kanssa. Ainutlaatuista ahtaalla olevien yhteisöllisyyttä.»
Tulkinta lähestyy Etty Hillesumin «ainutlaatuista ahtaalla olevien yhteisöllisyyttä» ja solidarisoitumista oman kansan kohtaloon, vaikka Huovinen kirjoittaakin Jumala edellä. Mutta onko sillä väliä, kysymyshän on kai periaatteessa samasta asiasta? Väliä on sillä, mihin nuo tulkinnat meidät johtavat: tullaan praksikseen ja sen konkretiaan, paitsi sanojen arvon punnintaan tekojen avulla, myös itse tekoihin. Ja ne ovat tärkeitä. Kirjassaan The Puppet and the Dwarf: the Perverse Core of Christianity (2003) Slavoj Žižek viittaa Jonasin kirjaan ja Etty Hillesumin tapaukseen ja väittää, että kristillisyyden kumouksellinen ydin avautuu vain materiaalisen tulkinnan kautta:
«Sen lisäksi että olen materialisti kiireestä kantapäähän ja ajattelen kristillisyyden kumouksellisen ytimen avautuvan myös materialistiselle tulkinnalle, väitän vielä vahvemmin: tämä ydin avautuu vain materialistiselle tulkinnalle – ja päin vastoin: kasvaakseen todella dialektiseksi materialistiksi, pitää käydä läpi kristillinen kokemus.»
Ajatellessani Jumalaa, en ajattele persoonaa vaan sanaa jumala pienellä alkukirjaimella. Silloin se tarkoittaa «immanenttia solidarisoitumista», yhteisessä maailmassa olemista, meitä ja tekojamme. Jumala saattaa olla voimaton tai nukkua, mutta jumala ei, se on yhdenvertaisuutta ja toivoa lisääviin tekoihin materiaalistuvaa yhteistyötä ja -tuntoa.
