Suomessa ilmestyy lehti nimeltä Taide. Sen tämän vuoden kakkosnumerossa kirjoittaa Erkki Pirtola palstallaan taiteen vallankumouksesta. Hän paaluttaa taiteen erityisyyttä ottaen etäisyyttä niin taiteen tutkimukseen, joka joutuu patriarkaaliseen kaavaan puristettuna alistumaan tieteenomaisen metakielen valtaan, ”vaikka juuri taiteen tulisi muuntaa ja muovata yhteiskunnan jäykistyneitä rakenteita joustavammiksi”. (Pirtola saattaisi sympata pienen kirjasemme Otsikko uusiksi kokemuksen demokratiaa koskevaa painotusta). Hän ei ehkä niinkään aja takaa taiteen merkityksen frankfurtilaista korostusta, jossa taide nostettiin muun yhteiskunnan rappiosta erilliseksi, sitä dokumentoivaksi ja kommentoivaksi, saarekkeeksi, vaan haluaa nostaa arvoon sosiaalisen taiteen ja taiteen sosiaalisuuden.
Sosiaalinen taide tarkoittaa luovaa kommunikaatiota, johon ja josta kaikki ovat osallisia. Taiteen ei pitäisi eristäytyä muusta yhteiskunnasta, vaan mennä mukaan siihen ja sinne, jossa ja missä toimimme. Vanhustenhoidossa ja kouluissa taide jo on, mutta entä esimerkiksi kaupunkitilat ja kauppakeskukset, joissa vietämme aikaamme? Pirtolan seuraavaa kommenttia sympatiseeraan kovasti: ”Väärinymmärrettyjä taitelijoita ei ole olemassakaan, koska taidetta voivat kaikki ymmärtää, jos se tuodaan esille ymmärrettävästi”. Viimeinen lause on olennainen: se koskee myös tiedettä ja yleensä kaikkea puhuntaa ja esittämistä, asioiden esille saattamista.
Minusta tässä(kin) mielessä suomalaisen kulttuurin kehitystä koskevan palveluksen ja kulttuurimurron teki Martti Syrjä, joka julkaisi kesän Parnassossa (3/2007) käännösnäytteitä Shakespearen soneteista. Saatekirjeessään Syrjä perusteli käännöksiään poleemisesti ja henkilökohtaisesti. Kirsti Simonsuuren taannoiset käännökset herättivät keskustelun kääntämisestä. Ja kuten Syrjä huomauttaa, ei vähiten siksi, että tutkija/kirjailija Simonsuuri halusi tehdä asiasta numeron: käännöksen ”pintatason” alle jää paljon eikä ”Sonetteja voi kääntää sanojen merkityksen mukaan säilyttäen samalla tai sonetin rytmiä”. Kaiken tämän haluaa Syrjä käännöksillään kiistää. ”Kieli on kieltä ja sinänsä käännettävissä”. On vain ymmärrettävä kielen ”pintatason” merkitys ja ajatus ja jätettävä muu siksi, mitä se Shakespearellakin on; ne merkitykset, joita sinne ei ole kirjoitettu, “ovatpahan vain luettavissa”.
Syrjä onnistuu. Luettuina Syrjän sonetit soivat kauniisti, Eppu Normaalin sävelin. Henkilökohtaisesti Syrjälle oli tärkeää, ettei käännösprojekti enää venynyt siitä, mistä se lähti. 80-luvun lopulla oli vielä aikaa koko loppuelämä. ”Ajattelin että jos mulla on loppuelämä aikaa, niin ehdin kääntää ne kaikki”. Mutta tulee taukoja, elämä vierii, ja yht’äkkiä huomaa, ettei ”ole olemassa mitään ’sitten kun’”.
Teollaan Syrjä tietenkin komeasti rikkoi matalan ja korkean välisen vastakohdan sekä kulttuurille ominaiset luokittelut ikään kuin sanoen: “Voit ja sinun pitää olla yhtä aikaa monta ja kulttuurin kukkia kauttaaltaan, tavoillaan”. Tähän saattaa Pirtolakin kannustaa, kääntäen katseensa ideologisten valtiokoneistojen toimintaan:
”Kirkot täytettäkööt taiteellisilla saarnoilla ja pantakoon armeija tanssimaan vatsallaan. Rangaistusvangit tekemään undergroundia ja tieteen tohtorit väittelemään kehotaiteella, koska kehon liikkeistän näkee, ovatko ajatukset totta. … Taideaineet voidaan poistaa koululaitoksesta, jos niiden sijaan työllistetään taiteilijat, muusikot, teatterilaiset, tanssijat työskentelmään koululaisten kanssa erilaatuisissa projekteissa. … Räppärit voivat opettaa yhteiskuntaoppia ja koomikot historiaa, veistäjät maantiedettä ja maalarit kukkaisoppia. Space-artistit ydintiedettä ja virtualistit uskontoa. … Performanssitaide opettaa esiintymään ja löytämään omaa identiteettiä.”
Tässä utopiassa taiteesta luonnollista väylää ammennetut hyvät kokemukset virittävät intohimoiseen ja suorastaan pakonomaiseen elämään paneutumiseen; peruasioista, kuten taiteesta tai seksistä, tulee onnistumiskokemusten kautta oleellinen päämotiivi, joka avaa elämän uudesta suunnasta vieden sitä eteenpäin, joutavanpäiväinen painuu syrjään, pomon ja puolison mörinä ja räksytys muuttuvat hyttysen ininäksi, pikkuasiat unohtuvat. Tehkäämme siis se, vaatii Pirtola,mikä tulee luonnostaan ja on itsestään selvää. Ajatelkaamme taidetta ainakin joka viides sekunti, niin kuin minäkin sinua.
