“Luotiin miehissä hauta umpeen”

”Luotiin miehissä hauta umpeen. Tuntui epätodelliselta, että arkussa, joka vähitellen peittyi hiekkaisen maan alle, oli Erno Paasilinnan ruumis,” kirjoittaa Antti Tuuri (2009), joka kuului kirjailija Paasilinnan (1930–2000) harvalukuisten ystävien joukkoon.

Yhdessä viimeisistä – ellei aivan viimeisessä – julkisista esiintymistään, Helsingin yliopiston Miten kirjani ovat syntyneet -luennolla vuosituhannen vaihteessa, kirjailija Erno Paasilinna muisti myös yliopistoa, ”tiedeyhteisön omaa käärmeenpesää”.

Hänelle akateemisen älymystön ongelma oli – ja olisi varmaan edelleen – luokkakantaisuus ja sitoutuneisuus, toisin kuin yleensä ajatellaan ja annetaan ymmärtää. Akateeminen älymystö, Paasilinnan sanoin ylimystö, muodostaa tärkeän osan yhteiskunnan sosiaalisesta yläkerroksesta. Näennäisistä kahnauksista huolimatta se on monin tavoin sitoutunut ja sekoittunut keskenään. Siksi se kohdistaa kritiikkinsä tavallisesti vain yhteiskunnan vaarattomiin ilmiöihin, eikä missään tapauksessa oman luokkansa ytimeen. Oman luokkansa kaivelijat leimataan luopioiksi.

Riippumaton älykkö joutuu konfliktiin aina ensi sijassa oman luokkansa kanssa. ”Riippumattomuus syntyy vasta kun ei ole mitään siteitä joihin turvautua”. Tällainen riippumattomuus on kuitenkin ennen kuulumatonta, ainakin Paasilinnan tuntemalla kielialueella, kuten sekin, että jättäisi asemansa yliopistoylimistössä, ryhtyisi luomaan vapaasti ja anoskelemaan apurahojen rippeitä niiltä lautakunnilta, joissa hänen suututtamansa yhteisön jäsenet vaikuttavat.

Tällaista ”älytöntä temppua” Paasilinna ei suosittele kenellekään, vaan lopettaa luentonsa jo Eino Leinolta oppimaansa eettiseen periaatteeseen: ”Se kritiikki mikä on mahdollista esittää takanapäin, suojassa, valittujen kuullen, se pitäisi pystyä esittämään yhtä suoraan myös edessä, julkisesti, päin silmiä.”

Paasilinnan yhteiskunnallinen peruslinja pysyi ja toistui kirjallisuuden lajista riippumatta: ”Se on perusvastakohta vallan ja alamaisuuden välillä. Sitä ei ole mitään poikkeuksia. Tarkastelupaikkani on aina ollut kritikoida valtakoneistoja ja instituutioita ja puolustaa ja huutaa esiin oikeutta alamaisille, rahvaan syville riveille, jotka valtakoneistoihin nähden aina ovat alakynnessä, enemmän tai vähemmän sorrettuja ja maahanpainettuja, kuten tälläkin hetkellä hyvin kärjistyneesti tapahtuu.”

Tämä itse määritelty, omin tekstein ja teoinkin hankittu arvoasema johti oman sitoutumattomuuden ”yliherkkään varjeluun” ja vähitellen kasvavaan sosiaaliseen eristäytymiseen toisin kuin suomalaisella yliopistoväellä, joka aikanaan kuului yhteiskunnallisen vallan palvelijoihin ja myötäilijöihin, valtion kainaloon, harvoin vallan käyttäjiin – ja joka nykyisin jakautuu omasta edusta kiinnipitävien hyvin toimeentulevaan joukkoon ja pätkillä elävien taloudelliseen kurjalistoon.

Tulevaisuuden uudisraivaajat

Sosialisaatiolla tarkoitetaan yleensä sitä sukupolvien välistä vuorovaikutustapahtumaa, ”jonka tuloksena uusi sukupolvi valmistautuu toimimaan yhteiskunnan eri tehtävissä ja kehittämään niitä edelleen sekä tulemaan osalliseksi yhteisön kulttuurista ja kykeneväksi kehittämään sitä edelleen” (Annika Takala, Uuden sukupolven vaihtoehdot, 1974, s. 17). Sosialisaatio viittaa sekä yhteiskunnallisiin kasvatusinstituutioihin että näissä tapahtuvaan vuorovaikutukseen vanhempien ja nuorempien sukupolvien välillä.

Sosialisaatiosta käydyssä keskustelussa tutkijat ovat puhuneet niin sanotusta sosialisaation nurinkääntymisestä, millä he tarkoittavat sekä kasvatusinstituutioiden perinteisen aseman murenemista että muutoksia sukupolvien välisissä vuorovaikutussuhteissa. Jo antropologi Margaret Mead eritteli näitä muutoksia teoksessa Ikäryhmien ristiriidat (1971) väittäen siirrytyn sellaisesta kulttuurista, jossa lapset oppivat vanhemmiltaan ja toisiltaan kohti sellaista tilannetta, jossa vanhemmat oppivat myös lapsiltaan. Hahmotellessaan tällaista maailmaa, jossa lapset ja nuoret astuisivat johtoon vieden meidät tulevaisuuteen, hän tuskin ajatteli Kid Nation nimiseen tositelevisio-ohjelmaan lavastettua tilannetta.

Kid Nation on yhdysvaltalaisen CBS-kanavan tuottama tositelevisiosarja, jossa 40 kahdeksasta viiteentoista vuotiasta lasta asuu keskenään 40 päivää Bonanza City -nimisessä kaupungissa Uudessa Meksikossa. (Keskenään asuminen on toki suhteellista, kun ympärillä pyörii ohjaajia, kameraryhmiä, catering-porukkaa, palokunta, puvustajia jne.). Esittelytekstin mukaan lapset ”rakentavat uudisraivaajien tapaan oman, uuden maailmansa. He joutuvat kohtaamaan aikuisten juttuja samalla kun yrittävät selviytyä perinteisistä lasten jutuista kuten koti-ikävästä, ryhmäpaineista ja halusta rikkoa sääntöjä. Jaksot päättyvät kokoukseen jossa lapset palkitsevat jonkun toisistaan 20 tuhannen dollarin palkinnolla. Päätösjaksossa odottaa uskomaton koe, suurimmat palkinnot ja erikoisyllätys jokaiselle lapselle.”

Ohjelmaa on verrattu William Goldingin romaaniin Kärpästen herra, mutta se muistuttaa myös A.S. Neillin perustamaa Summerhill-koulua. Ohjelmaa vastustamaan on noussut Vastuulliset vanhemmat ja Raging grannies -tyyppisiä järjestöjä ja lapsiasiantuntijoiden yhdistyksiä. Asialla ovat olleet myös näyttelijöiden ammattiliitot vastustaen lapsityövoiman käyttöä ja lasten heikkoja työolosuhteita. Tavalliseen tapaan ohjelman on väitetty asettavan lapset alttiiksi psyykkisille ja fyysisille riskeille ja esitetty joukko muita vahingollisia vaikutuksia. Ohjelmaan lapsensa ilmoittaneet vanhemmat on syyllistetty. Näihin asioihin on alusta asti saanut ottaa kantaa ohjelmasarjan blogissa.

Sosialisaation nurinkääntyminen on ollut esillä myös, kun tutkijat ovat miettineet mediaympäristön vaikutuksia sukupolvien välisiin suhteisiin. Jotkut ovat nimittäneet nykypäivän lapsia ja nuoria ”digitaalisiksi alkuperäisasukkaiksi”, jotka omaksuvat digitaalisessa maastossa vaaditut tiedot ja taidot äidinkielen tavoin kuin luonnostaan. Aikuiset sen sijaan ovat ”digitaalisia maahanmuuttajia”, jotka joutuvat opettelemaan alusta muuttuneen ympäristön toimintatavat.

Paremman huomisen varalle antropologi Mead korosti kommunikaatiota niiden kanssa, jotka ”syvimmin ovat tekemisissä tulevaisuuden kanssa – niiden nuorten jotka ovat syntyneet uudessa maailmassa”: ”kulttuurien kehitys tulee olemaan riippuvainen jatkuvasta vuoropuhelusta, jonka avulla omasta aloitteestaan vapaasti toimivat nuoret voivat johtaa vanhempansa tuntemattomaan suuntaan. Silloin vanhempi sukupolvi pääsee osalliseksi uusista, kokeellisista tiedoista, joita ilman on mahdoton tehdä mielekkäitä suunnitelmia.” (s. 117)

Tästäkö Kid Nationissa on kysymys? Koska pääsemme seuraamaan Big brotherin sijasta lasten tähdittämää Little brotheria?

Lauantai on viikon mukavin päivä

Lauantai on viikon mukavin päivä: kun lukuvuosi ja luentosarjat ovat alkaneet, ja rehtorini Krista Varantola – upea, viisas nainen – pitänyt humanistishallinnollisen avajaispuheensa, jota Åbo Underrättelserin kolumnissa kehua retostellaan, voi viettää vapaata päivää ja hengittää. Puhetta kehuu myös joku kollega. Olkoon niin, mutta jos ulkoisesta arvioinnista – tai auditoinnista niin kuin se kuuluu – halutaan tehdä osa päivittäistä työtäni, kuten rehtorini toivoo, en tiedä mitä ajatella. Enkö arvioi jo nyt toimintaani päivittäin, joskus raskaimman jälkeen? Jos vielä pitää arvioida lisää, niin pantakoot asialle ulkopuoliset arvioijat ja jätettäkööt minut tekemään työtäni; lukemaan, opettamaan ja kirjoittamaan, itkemään ja laulamaan.

Aamiaisen ja sanomalehtien jälkeen viimeistelen pyydetyn kirja-arvion eräästä suomennetusta tietokirjasta vanhojen muistiinpanojeni pohjalta. Kierrän Osmonpuiston kautta Tammelantorin nurkille ja siitä Emil Aaltosen puistoon. Siunatun ajattelutilan voi löytää täältäkin. Lehmukset ovat tahmanneet puiston penkit, joita on raijattu sinne tänne auringon ja varjojen, ja seurueiden mielioikkujen mukaan. Istun penkille, josta näkyy Raimo Utriaisen suihkukaivoveistos, Emil Aaltoselle omistettu, ja sen toisella puolella nuokkuvat pultsarit. Aurinko lämmittää kasvoja kun opiskelen Risto Ahdin kirjaa Kriittinen minä. Kirja on helppotajuinen mutta lukutaitoni huono.

Ahdin mukaan kasvaminen aikuiseksi tarkoittaa kritiikin ja itsekritiikin taitojen katoamista, sillä meillä ei ole ohjausta kuten lapsina jolloin “elimme kokonaisvaltaisen kritiikin ja ankaran / isä-äidin diktatuurissa”. Lapsuuden jälkeen maailma alkaa avautua, maailmankuva laajeta ja myös vastaanottokyky lisääntyä, kokemukset ja havainnot karttuvat, yhdessäolon tilanteet “muuttuvat hallitsemattomiksi sarjoiksi näytelmiä / ja rooliasuja, / roolisuorituksia”.

Kristalle, ja meille muille:

“Aikuisina meidän tuomarimme vaihtuvat kaiken
aikaa, meihin ei kiinnitetä sitä huomiota, jota
tarvitsisimme pysyäksemme edes jossain määrin
ehjinä ja itsestämme tietoisina.
Meistä tulee laittomia, monipersoonaisia
anarkisteja.”

Kun illalla kävelen Emil Aaltosen puiston läpi uudelleen kohden kaupunkia, näen samat puliukot kuin päivällä, toisen käpertyneenä penkille, toisen maassa, jalat vääntyneinä ruohon pehmeyteen.

Irti kahleista – strategia yliopiston uuteen haltuunottoon

“Kasvattajien ja muiden tulee organisoitua kollektiivisesti vastustamaan yliopistojen hiipivää yksityistämistä, tehdä loppu enemmän ja vähemmän koulutettujen palkkaeroista, suojella akateemista vapautta, säilyttää vakituisten virkojen vahvat työehdot, saattaa osa-aikaisten tutkijoiden kasvava armeija vakituiselle virkauralle, puhua sitoutuneen oppineisuuden puolesta, tehdä kriittisestä kasvatuksesta keskeinen tapa ymmärtää luokkahuoneessa tapahtuvaa opetusta ja oppimista, ja luoda kansainvälinen organisaatio puolustamaan koulutusta julkisena hyvänä, joka on olennaista globaalin demokratian todelliselle tarkoitukselle”, kirjoittaa kasvatusteoreetikko Henry A. Giroux. Tässä suomeksi julkaistavassa tekstissä hän väittää kasvatuksen olevan ”raja-alue, jolla opiskelija kykenee kohtaamaan eettisesti ja poliittisesti ajattelun ja kokemuksen yhdistävän kudoksen, teorian ja praksiksen, ideat ja julkisen elämän. Kaikessa toteuttamiskelpoisessa pedagogiikassa on kysymys muusta kuin jo tiedetyn vahvistamisesta.”

“Tulee hetki, jolloin koneen toiminta muuttuu niin vastenmieliseksi että se sairastuttaa sinut, eikä sen käyttöön voi enää osallistua edes passiivisesti. Silloin pitää tarttua rattaisiin ja vauhtipyöriin, vipuihin ja laitteisiin, ja pysäyttää kone. Ja sen käyttäjille ja omistajille pitää kertoa, että ilman ihmisen vapautta kone ei pyöri enää koskaan.” – Mario Savio

Korkeakoulutuksen menettäessä kykyään vastustaa meneillään olevaa militarisoitumista, yhtiövallan vaikutuksen hallitsevuutta ja oikeiston hyökkäystä akateemista vapautta vastaan, opettajien, opiskelijoiden ja hallinnossa toimivien työntekijöiden on yhä vaikeampi kiinnittää huomiota ahdistaviin sosiaalisiin ja eettisiin kysymyksiin. Kansalaisten sitoutumattomuus luo jalansijaa kasvavalle kyynisyydelle ja yliopiston näkemiselle muuna kuin julkisena palveluna tilanteessa, jossa tiedetään yhä enemmän yhtiöiden korruptiosta, rahoitukseen liittyvistä väärinkäytöksistä ja järjestelmällisestä ahneudesta, ja vastaavasti nähdään että kriittisten kansalaisten demokratia on nopeasti korvautumassa hartaiden kuluttajien korvikedemokratialla, hiljaisilla “patriooteilla” ja taistelusotilailla. Uusliberalismin sanastossa julkinen luhistuu henkilökohtaiseksi ja henkilökohtaisesta tulee “ainoaa olemassa olevaa politiikkaa, ainoaa politiikkaa jolla on kouriintuntuva kohde tai emotionaalista vaikuttavuutta” (Comaroff & Comaroff 2000). Markkinat ensisijaistavat yksityiset intressit piilottaen julkiset kysymykset ja hävittävät kaikki julkisten palvelujen merkit ja sosiaalisuuden ja vastavuoroisuuden sitoumukset.

Tämä tarkoittaa sellaista hengenvaarallista käännettä yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa, joka vaarantaa ymmärryksemme demokratiasta perusoikeuksiemme ja vapauksiemme perustana ja vaatii keinoja, joilla voimme ajatella uudelleen korkeakoulutuksen merkityksen, tarkoituksen ja tulevaisuuden. Sosiaalisen vastuullisuuden, politiikan ja ihmiselämän kunnioituksen taustaa vasten tarkastellen korkeakoulutuksen tulee olla osa julkista sfääriä, joka antaa opiskelijoille mahdollisuuden laajaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja yhteiskunnan syvempien ongelmien käsittämiseen sekä kriittiselle dialogille välttämättömään eettiseen sanastoon ja tietojen ja taitojen hankkimiseen. Tälle tavoitteelle on olennaista sellaisten koulutuksellisten olosuhteiden kehittäminen, joissa opiskelijat oppivat yksilöllisinä ja sosiaalisina toimijoina tuntemaan vallan ja julkisen äänen käytön merkityksen ja oppimansa kriittisen tutkimisen osana laajempaa ymmärrystä siitä, mitä eläminen globaalissa demokratiassa tarkoittaa. Opiskelijoiden pitää oppia, kuinka ottaa vastuu omista ideoista, ottaa intellektuaalisia riskejä, kehittää kunnioitusta niitä kohtaan, jotka ovat erilaisia kuin he itse, ja kuinka ajatella kriittisesti muokatakseen niitä olosuhteita jotka vaikuttavat heidän osallistumiseensa yliopistoa laajemmassa demokraattisessa kulttuurissa. Kuten Eric Gould (2003, 225) on todennut, demokraattisella kasvatuksella on kolme tavoitetta:

“Ensinnäkin sen täytyy olla kasvatusta demokratiaan, oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta – ei voida olettaa että yhteiskunta olisi sellaisenaan oikeudenmukainen. Toiseksi demokraattisessa kasvatuksessa täytyy pohtia sekä keinoja että päämääriä. Kasvatuksen tulee lähteä ideoiden historiasta, pitkäkestoisista demokraattisista arvoista ja käytännöistä, jotka pitävät sisällään keskustelun ja kritiikin taidon sekä kyvyn sietää monitulkintaisuuksia. Ja kolmanneksi demokraattisen kasvatuksen pitää olla osa demokraattista sosiaalista prosessia, joka tarkoittaa paitsi toisten oikeuksien moraalista tunnustamista ja hyväksymistä myös rohkaisemista keskusteluun ja kritiikkiin. Lyhyesti sanoen yliopistokoulutus on demokraattista kasvatusta, koska se toimii liberaalin demokratian ja kapitalismin kulttuuristen ristiriitojen välittäjänä.”

Mutta tarvitaan muutakin kuin korkeakoulutuksen puolustamista elävänä kenttänä, jossa kehitetään ja varjellaan sekä demokraattisten arvojen ja militaristisen kulttuurin että demokratialle perustuvien ja sellaisten kilpailullisten ja itsekeskeisten yksilöidentiteettien välistä tasapainoa, joilla edistetään omia materiaalisia ja ideologisia etuja. Lisäksi tarvitaan muuta kuin kyseenalaistamisen kulttuurin määrittelemistä nuorten ihmisten kasvatuksen kaikkein tärkeimmäksi pedagogiseksi seuraukseksi.

Ottaen huomioon kriittisiin pedagogeihin vuoden 2001 syyskuun 11. traagisten tapahtumien jälkeen kohdistuneet hyökkäykset, ja Bushin hallinnon ja sen erilaisten ei-uskonnollisten ja uskonnollisten liittolaisten korkeakoulutukseen kohdistama konservatiivinen takaisku, poliittisesti on tärkeää puolusta kaikkia yliopisto-opettajia julkisina intellektuelleina, jotka tekevät korvaamattoman palveluksen kansakunnalle. Näin ei tehdä professionalismin nimissä, vaan sen julkisen hyödyn vuoksi, jonka tällaiset intellektuellit sekä heidän jäntevä oppineisuutensa ja pedagogiset mallinsa tarjoavat opiskelijoille. Sellaiset tutkijat kuin Howard Zinn, Noam Chomsky, Stanley Aronowitz, Edward Said, Judith Butler sekä edesmenneet Pierre Bourdieu ja Jacques Derrida ovat puolustaneet ajatusta, jonka mukaan intellektuellien on luotava uusia politiikan tekemisen tapoja panostamalla yhtäällä senkaltaisiin pedagogisiin strategioihin, joissa korostetaan leppymätöntä auktoriteetin ja vallan väärinkäytön kritiikkiä, ja toisaalla mahdollisuuksien diskurssia, jolla sitoudutaan performatiivisesti tulevan demokratian lupaukseen. Kaikki edellä luetellut julkiset intellektuellit ovat patistaneet tutkijoita käyttämään kykyjään ja tietojaan murtautuakseen ulos yliopiston mikrokosmoksesta, yhdistämään oppineisuutensa sitoutumiseen ja “ryhtymään kestävään ja tarmokkaaseen yhteydenpitoon ulkomaailman kanssa (erityisesti ammattiliittoihin, ruohonjuuritason liikkeisiin ja yhden asian aktivistiryhmiin) sen sijaan, että tyytyisivät skolastisen maailman samalla kertaa intiimeihin ja viimeisiin, ja aina hieman epärealistisiin ‘poliittisiin’ taisteluihin” (Bourdieu 2000, 44).

Organisoituminen sotateollis-akateemista kompleksia vastaan vaatii yhteiskunnassa vallitsevien militarististen, ideologista sopeuttamista sekä pääoma- ja markkinavaltaa painottavien ajattelutapojen kritiikkiä. Haasteena on hahmottaa uudelleen käsitys korkeakoulutuksesta ja sen yhteyksistä sekä yhteiseen hyvään että uuteen demokraattisen politiikan malliin. Demokratia edellyttää valistunutta kansalaisuutta ja jossain määrin jaettua käsitystä siitä, mitä merkitsee sellaisten mahdollisuuksien, tiedon muotojen, arvojen, identiteettien ja sosiaalisten suhteiden laajentaminen ja syventäminen, joiden puitteissa demokratiaa opitaan ja koetaan. Osaltaan tämä korostaa tiedostamisen ja vastuun merkitystä oppimiselle ja yhteiskunnalliselle toiminnalle ja osaltaan sitä, että osana normatiivista tehtäväänsä pedagogiikka tarjoaa opiskelijoille edellytykset tiedostaa “onnettomuudesta ja inhimillisestä kärsimyksestä vastuullinen sosiaalinen järjestys ja velvollisuus auttaa hädänalaisia” (Bauman 2000, 215).

Kaikkein tärkeimmät korkeakoulutusta koskevat haasteet eivät ole luonteeltaan teknisiä, välineellisiä, taloudellisia tai sotilaallisia. Tosiasiassa kaikkein suurin haaste koskee kollektiivista tavoitetta kehittää politiikkaa, joka ylittää kansallisvaltion ja tekee yliopistosta uudelleen julkisen sfäärin, jossa pystytään kohtaamaan niiden globaalien ongelmien suunnaton määrä, jotka tuottavat tarpeetonta inhimillistä kärsimystä, törkeää epäoikeudenmukaisuutta, syrjäytettyjen ryhmien meneillään olevaa hyväksikäyttöä, nopeasti kasvavan kertakäyttöihmisten joukot, lisääntyvää sosiaalista ulossulkemista ja autoritaarisuuden uusia muotoja. Korkeakoulutus on moraalista ja poliittista toimintaa, jossa on taisteltava kaikkia dogmaattisuuden muotoja vastaan, sitouduttava kaikkein merkittävimpiin inklusiivisen demokratian periaatteisiin, harjoitettava ankaraa itsekritiikkiä ja luotava tulevaisuuskuva, jonka pohjalta opiskelijat voivat toimia valistuneina, kriittisinä kansalaisina aktiivisesti osallistuen sekä hahmottaen ja halliten maailmaa, jossa otetaan vakavasti kasvatuksen ja demokratian suhde.

Mikäli yliopistoissa korostetaan valistuksen diskurssia, etiikkaa ja visiota sekä militarisoitumisen, poliittisen ortodoksian ja markkinafundamentalismin ylittävää demokraattista politiikkaa, tutkijoiden ja heidän liittolaistensa on tärkeää taistella taatakseen vakinaiset työpaikat, muuttaakseen määräaikaisuudet vakinaisiksi toimiksi, laajentaakseen osa-aikaisten etuisuuksia ja ottaakseen vallan opettajille ja opiskelijoille. Vakinaisten työsuhteiden suojelu tarkoittaa akateemisen vapauden varjelemista, kunnon palkkoja ja asemaa yliopiston hallinnossa. Heikosta opettajakunnasta tulee ilman oikeuksia ja valtaa oleva opettajisto, jota hallitaan pelolla, eikä niinkään jaetuin velvollisuuksin. Se altistetaan työvoiman väärinkäytön taktiikoille, lisääntyville työmäärille, vuokratyön käytölle ja erimielisyyksien tukahduttamiselle. Osa-aikaisille täytyy antaa mahdollisuus päästä irti työsuhteisiin liittyvästä hyväksikäytöstä ja saada lyhyessä ajassa vakituisen työ siihen kuuluvin eduin ja mahdollisuuksin vaikuttaa työn hallintaan. Nyky-yliopistoissa valta on hallinnolla, jota kontrolloivat säätiöt ja asiamiehet; valta on siirretty pois niiltä, jotka tosiasiassa tekevät työt – siis opetushenkilökunnalta, toimistotyöntekijöiltä ja opiskelijoilta. Taistelussa yhtiövaltaa, yhdenmukaistamista ja militarisoitumista vastaan on kiinnitettävä huomio tutkinto-opiskelijoiden työolosuhteisiin; he tosiasiassa muodostavat palvelutyöntekijöiden alipalkatun, ylityöllistetyn armeijan, jolla ei ole minkäänlaista todellista valtaa eikä etuisuuksia.

Vastaavasti kysymys siitä, mitä eettisellä tutkimuksella tarkoitetaan täytyy ymmärtää poliittiseksi ja valtaa koskevaksi kysymykseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että kieltäydytään yhteistyöstä epädemokraattisten voimien kanssa, joiden tähtäimenä on yhtiöittää yliopiston toimintoja, hiljentää tutkijat, erottaa tekemisen erinomaisuus tasa-arvon periaatteesta ja militarisoida tieto. Nykyiset yliopistoon kohdistuvat paineet vievät sitä poispäin perinteisistä velvollisuuksista opettaa opiskelijoille kriittistä ajattelua, itseä koskevan tiedon liittämistä itseä laajempiin sosiaalisiin yhteyksiin, ottamaan riskejä, kehittämään sosiaalista vastuuntuntoa ja oppimaan, kuinka virallinen valta tehdään tilivelvolliseksi.

Yliopisto-opettajien haaste on rakenteellinen ja ideologinen. Rakenteelliselta kannalta opettajien, opiskelijoiden ja toimistohenkilökunnan täytyy organisoitua ammattiliitoiksi voidaan panna kampoihin kasvavalle sotateollis-akateemiselle kompleksille. Yliopistoilla on valtavia voimavaroja, jotka voidaan mobilisoida opettajien sortamiseksi ja toimistotyöntekijöiden hyväksikäyttämiseksi. Lisäksi niillä voidaan estää opiskelijoiden oikeus kunnolliseen kasvatukseen. Kun taistellaan tällaista voimaa vastaan, työntekijöiltä ja opiskelijaliikkeeltä vaaditaan joukkovoiman käyttöä, jolla vaikutetaan yliopiston hallintaan. Tällaiset joukkoliikkeet voivat yhdistää voimansa paikallisten toimijoiden kanssa, liittyä kansallisiin ja kansainvälisiin organisaatioihin kehittäen monimuotoisia strategioita, joilla yliopistot otetaan uudelleen haltuun yhtiöiltä ja muutetaan militarisoitumista, heikkoa kansalaisuutta ja imperiumin rakentamista kannattavien yksityisten ja julkisten voimien suunta. Haluan korostaa monimuotoisen tilanteeseen puuttumisen tarpeellisuutta, joka lähtee ainelaitosten haltuun ottamisesta ulottuen näitä laajempien tiedekuntarakenteiden organisoimiseen. Parhaimmillaan opettajien ja opiskelijat pitäisi yhdistyä voidakseen puhua yhdellä äänellä ja käyttääkseen kollektiivista valtaa.

Olennainen kysymys koskee opettajien mahdollisuuksia käyttää tietojaan ja taitojaan tiedostamaan yhtiö- ja sotilaallisten arvojen, identiteettien ja käytäntöjen luoma tilanne, jossa aliarvioidaan kriittistä oppimista ja heikennetään käypiä poliittisen toimijuuden mahdollisuuksia. Viime vuosina kampuksilla ja niiden ulkopuolelle tapahtuva aktivismi on poikinut monia opiskelijatapahtumia, joissa on vastustettu niin hikipajoja kuin yliopistojen lisääntyvää militarisoitumista. Tämä liikehdintä tarjoaa esimerkkejä kollektiivisesta toiminnasta, jolla vastustetaan yhtiöiden yhä lisääntyvää erkaantumista perinteisestä politiikasta ja julkisista velvoitteista ja samalla kieltäydytään oikeiston yrityksistä “korvata poliittinen itsenäisyys markkinoiden itsenäisyydellä ikään kuin markkinoilla olisi oma moraali ja tahto” (Comaroff & Comaroff 2000, 332). Samuel Weberin käsityksen mukaan tässä siirtymässä näyttää olevan kysymys “julkisiin palveluihin yleensä ja yliopistoihin ja kasvatukseen erityisesti liittyvien sosiaalisten arvojen perustavanlaatuisesta poliittisesta uudelleen määrittelystä” (sit. Simon 2001).

Opettajakunnan haasteena on oppia tästä opiskelijoiden liikehdinnästä niin paljon kuin mahdollista sen taistelun syventämisestä ja laventamisesta, joka koskee sellaisten pedagogisten lähestymistapojen ja sosiaalisten liikkeiden kehittämistä, joita voidaan käyttää jäsentämään toisaalta korkeakoulutuksen julkisten arvojen ja yhtiöiden edustaman kaupallisten arvojen näkemyksellistä jännitettä, ja toisaalta hyvinvointivaltiota, julkisia palveluja ja julkista hyvää koskevia hyökkäyksiä vastaan käytävää taistelua. Mikäli yhtiöiden ja militaristisen kulttuurin valta aiotaan kyseenalaistaa, kasvattajien on otettava huomioon yhteisöjen apu sekä erilaisten intressien, säätiöiden, sosiaalisten liikkeiden ja muiden voimavarojen käyttö varmistaakseen julkisten yliopistojen riittävä rahoitus, jottei niissä tarvitse kallistua yhtiöiden sponsorointiin tai puolustus- ja suojeluviranomaisilta ja sotateollisuudelta tulevaan rahaan.

Julkisina intellektuelleina tutkijat voivat oppia edellä mainitun kaltaisista kamppailuista luomalla yliopistosta vireän kriittisen oppimisen ja ehdottoman pedagogisen ja poliittisen vastarinnan tyyssija; paikka jossa opiskelijat pystyvät ymmärtämään, mikä on totta, oikein, vastuullista, merkityksellistä ja mahdollista paitsi henkilökohtaisen menestymisen kannalta myös osana elävän demokratian puolesta käytävää taistelua. Hallitsevan järjestyksen valta piilee talouden lisäksi ideoiden ja kulttuurin alueella. Siksi intellektuellien täytyy ottaa kantaa, puhua julkisuudessa ja mennä mukaan vaativaan työhön, jolla paljastetaan yhtiökulttuurin opettamista ja oppimista koskevat loukkaukset.

Intellektuellien tulee suunnata opetustaan sosiaaliseen muutokseen, kytkeä oppiminen julkiseen elämään, linkittää tieto vallan toimintaan ja sallia ihmisoikeuksia ja niiden loukkauksia koskevat monimuotoiset kysymykset kriittisessä ja avoimeen ajatustenvaihtoon perustuvassa opetuksessa. Tämä tarkoittaa myös astumista ulos luentosalista ja työskentelemistä muiden kanssa sellaisten julkisten tilojen luomiseksi, joissa on mahdollista paitsi “muuttaa ihmisten nykyhetkeä koskevia ajattelutapoja, myös rohkaista heitä tekemään asioita toisin” (Guinier & Smith 2002) sekä yhdistää kriittinen mielikuvitus julkisessa tilassa tapahtuvan aktivismin mahdollisuuteen. Pedagogiikka on raja-alue, jolla opiskelija kykenee kohtaamaan eettisesti ja poliittisesti ajattelun ja kokemuksen yhdistävän kudoksen, teorian ja praksiksen, ideat ja julkisen elämän. Kaikessa toteuttamiskelpoisessa pedagogiikassa on kysymys muusta kuin jo tiedetyn vahvistamisesta; pedagogiikassa vavisutetaan tavanomaista ajattelua kestävän teoreettisen analyysin voimalla. Yrityksenä liittää kritiikin maailmallinen alue demokraattisiin arvoihin, jotka mahdollistavat tämän kritiikin, pedagogiikassa kieltäydytään pitämästä teoriaa päämääränä itsessään olettamalla, että siinä sosiaaliset ongelmat voidaan ymmärtää “kiistämättä niiden ilmenemistä valtioelämässä” (Brenkman 2000,130).

Tällaisen kritiikin ja vastarinnan hengessä kasvattajien on murtauduttava ulos siitä, mitä Pierre Bourdieu (1999, 26) kuvasi “uudenlaiseksi uskoksi uusliberalismin teoreetikoiden vakuuttelemaan historialliseen vääjäämättömyyteen” voidakseen “keksiä uusia kollektiivisen politiikan muotoja”, joilla he pystyvät vastustamaan yhtiö- ja sotilasvallan etenemistä ja ajattelemaan terrorismia vastaan käytävän sodan ja kaikkialle arkipäivään ulottuvan järjestyksenpidon ja tarkkailun tuolle puolen, joiden loppua ei ole näkyvissä. Tämä ei tule olemaan helppo tehtävä, mutta se on välttämätön jos demokratia aiotaan voittaa takaisin finanssimarkkinoiden vallalta, hillittömän kapitalismin darwinistisilta arvoilta ja niiltä ideologisilta ja aineellisilta voimilta, jotka kiidättävät kansallisen turvallisuusvaltion kasvavaa voimaa. Tutkijat voivat antaa panoksensa tähän kamppailuun muun muassa puolustamalla julkisen elämän laatua tuottavaa korkeakoulutusta ja sellaista opetusta, jossa demokratian arvot asetetaan kaupallisten arvojen edelle, sekä taistelemalla kollektiivisesti ammattiliitoissa sellaisten institutionaalisten ja ideologisten edellytysten puolesta, jotka ovat välttämättömiä opettajien ja opiskelijoiden varustamiseksi siviilirohkeutta ja sitoutuneen kriittistä kansalaisuutta edellyttävillä kyvyillä. John Dewey väitti kerran, että “demokratian täytyy syntyä uudelleen jokaisessa sukupolvessa ja kasvatus on tämän prosessin kätilö” (sit. Hollander 2000). Elämme sellaista aikaa jolloin kasvatuksen pitää syntyä uudelleen, mikäli demokratia aiotaan säilyvän Yhdysvalloissa ja maailmassa yleensä.

Ja pelissä on muutakin kuin korkeakoulutuksen ja julkisen hyvän välisen suhteen määrittelyn legitimaatiokriisi, vaikka tätäkään ei sovi aliarvioida. Olennaista on tiedostaa, että juuri sillä hetkellä, kun Yhdysvalloissa tarvitaan kipeästi kriittistä ajattelua, valistunutta dialogia ja tiukkaa tilivelvollisuutta, nämä kansalaisuuden arvokkaat osatekijät ovat yliopistoissa niiden äärioikeistolaisten hyökkäyksen kohteena, jotka pitävät näitä kansalaisuuden käytäntöjä epäamerikkalaisina osoittaen näin syvää vihaa demokratian perusperiaatteita kohtaan. Lisäksi on tiedostettava, että korkeakoulutuksella menee huonosti laukkaavan uusliberalismin kontekstissa jossa julkisia palveluja myydään ja kaikki tavaraistamattomat demokraattiset arvot alistetaan markkinadiktatuurille. Korkeakoululaitos ei myöskään pärjää kansallisen turvallisuusvaltion ylideterminoituja suunnitelmia vastaan vaihtaa yksilönvapaudet, ellei peräti demokratiaa itseään, yksilön turvallisuuteen ja henkilökohtaiseen suojaan kotimaassa sillä aikaa kun demokratiaa levitetään siekailemattomasti ulkomaille miehityksin, pommein ja korkean teknologian asein.

Jos yliopistojen ongelmia koskevien ratkaisujen halutaan olevan tehokkaita, niitä ei voida erottaa rikkaiden ja köyhien välisen epätasa-arvon kasvusta kaikkialla maailmassa. Tällaista hurjistunutta kapitalismia täytyy uhmata niin kotimaassa kuin muualla monilla tavoilla, ideologisesti, kulttuurisesti, taloudellisesti ja poliittisesti. Stuart Tannock (2006, 50) on oikeassa vaatiessaan, että “[m]ikäli haluamme luoda kattavan käsityksen siitä, miten korkeakoulutus voisi palvella julkista hyvää, meidän täytyy … tehdä selväksi, että puhuessamme epätasa-arvosta, ajattelemme maailmanlaajuisesti. Ja vaikka tätä on vaikea käsitteellistää, meidän täytyy sisällyttää käsitykseemme ‘julkisesta’ ja ‘julkisesta hyvästä’ yliopistokoulutuksen saaneet ja ne, joilla sitä ei ole kaikkialla, ei vain omassa maassamme.” Kasvattajien ja muiden tulee organisoitua kollektiivisesti vastustamaan yliopistojen hiipivää yksityistämistä, tehdä loppu enemmän ja vähemmän koulutettujen palkkaeroista, suojella akateemista vapautta, säilyttää vakituisten virkojen vahvat työehdot, saattaa osa-aikaisten tutkijoiden kasvava armeija vakituiselle virkauralle, puhua sitoutuneen oppineisuuden puolesta, tehdä kriittisestä kasvatuksesta keskeinen tapa ymmärtää luokkahuoneessa tapahtuvaa opetusta ja oppimista, ja luoda kansainvälinen organisaatio puolustamaan kaikkea koulutusta julkisena hyvänä, joka on olennaista globaalin demokratian todelliselle tarkoitukselle.

Yhtä tärkeää on muuttaa militarisoitumista ja Irakin sotaa vastustava kamppailu korkeakoulutusta demokraattisena projektina puolustavaksi taisteluksi. Yksi mahdollisuus on vaatia korkeakoulutukseen pääsyä kaikille niille tässä maassa, jotka haluavat tällaisen koulutuksen. Jos Yhdysvaltain hallitus pystyy syytämään miljardeja dollareita aseisiin ja sotaan, joka on tehnyt maailmasta entistä epädemokraattisemman paikan, se varmasti kykenee omaksumaan lunastuspolitiikan jakamalla puolustusmenot uudelleen kasvatuksellisiin tarpeisiin; tarjoamaan avustuksia, apurahoja ja korottomia lainoja jokaiselle yhdysvaltalaisopiskelijalle, joka kelpuutetaan tällaiseen apuun. Tällainen vastarinta vaatii sellaista uutta poliittista keskustelua, jossa valta otetaan vakavasti, ymmärretään politiikka kritiikiksi ja mahdollisuudeksi, käsitetään demokratia progressiiviseksi ja jatkuvaksi kamppailuksi, ja rakennetaan sosiaalisista liikkeistä sellaisia organisatorisia voimia, jotka tekevät sisällöllisesti toteuttamiskelpoista politiikkaa. Tämä saattaa kuulostaa erityisen utopistiselta laajalle levinneen kyynisyyden ja toivottomuuden aikana; silti toivo kuuluu sekä yhdistyvän toimijuuden ja sosiaalisen vastuun että sellaisen tulevaisuuden tähtäävän kuvittelun ennakkoehtoihin, jossa ei toisteta tätä päivää.

Yhdysvaltalaiseen korkeakoulutukseen ja vapauteen kohdistuu nykyisin kolme uhkaa. Militarisoitumisen kannalta korkeakoulutus tarjoaa identiteettejä, subjektipositioita, tietoa, inhimillisiä resursseja ja oikeutusideologioita, jotka asettavat sen kansallisen turvallisuusvaltion puristukseen. Yhtiöitymisen näkökulmasta yliopisto on bisnesmaailman apulainen, mikä näkyy korkeakouluoppimisen uudelleen sijoittamisena parhaimmillaan joko koristeelliselle paikalle, vapauttaen sen minkäänlaisesta kriittisestä kasvatuksesta, tai välineelliseen asemaan, ja huonoimmillaan tehden siitä jonkinlaista treenaamista. Periaatteellisen konservatismin karikatyyrinä uusi ideologinen fundamentalismi, niin poliittisessa ja taloudellisessa kuin uskonnollisessa muodossaan, näkee demokratian vajeeksi, ja yliopiston terrorismin vastaisen sodan heikoksi lenkiksi sekä esteeksi päästä irti kaikista valistuksellisen järjen rippeistä – kritiikin, keskustelun, ajattelevaisuuden, vastuullisuuden ja arvostelukyvyn perinteestä – liputtaakseen esteetöntä amerikanismia.

Kaikki edellä esitetyt epädemokraattiset ideat ja sosiaaliset liikkeet myötävaikuttavat siihen, mistä Hannah Arendt (1983, 4–5) kerran puhui “pimeinä aikoina” – aikakautena, jona julkinen alue on menettänyt “valaisemisen voiman”. Aito politiikka alkaa hävitä ihmisten menettäessä järjestelmällisesti ne vapaudet ja oikeudet, jotka antavat heille mahdollisuuden puhua, toimia ja vastustaa, sekä harjoittaa yksilöllisiä oikeuksiaan tehdä vastarintaa ja jaettua kokemustaan kollektiivisesta vastuusta. Vaikka korkeakoulutus on vain yksi alue, se on kuitenkin yksi tärkeimmistä institutionaalisista ja poliittisista paikoista, missä muokataan demokraattista yksilöllisyyttä ja kerätään kokemuksia demokraattisista suhteista sekä tunnistetaan epädemokraattinen vallankäyttö ja kritisoidaan sitä. Se on myös yksi ainoista jäljellä olevista paikoista, missä nuoret ihmiset voivat ajatella kriittisesti ammentamaansa tietoa oppien arvoja, mitkä eivät pelkistä kansalaisuuden velvoitteita kuluttajuudeksi tai kansallisen turvallisuusvaltion määräyksiksi, ja kehittää todellisen demokratian instituutioiden ja sosiaalisten suhteiden puolustamiselle välttämättömiä käsitteitä ja taitoja.

Kuten Arendt vaati, merkityksellinen käsitys politiikasta ilmenee vain silloin, kun on olemassa konkreettisia paikkoja ihmisten puhua, ajatella kriittisesti ja harjoittaa empatian, arvostelun ja sosiaalisen vastuullisuuden kykyjään. Sellaisissa olosuhteissa yliopisto, uskollisena julkiselle demokraattiselle tehtävälleen, tarjoaa “kaiken toivon mahdollistamaa toivoa” (Bauman 2005, 151) luoden samalla tilan sekä vastustaa nyt elettäviä “pimeitä aikoja” että pitää yllä demokratian kannalta välttämättömiin yhteiskunnallisiin taisteluihin taottua tulevaisuuskuvaa.

* Olen suomentanut tämän tekstin kirjoittajan luvalla teoksen Giroux, Henry A. (2007) The University in Chains. Confronting the Military-Industrial-Academic Complex (Paradigm Publishers) neljännestä luvusta (ss. 200–211).

Asiasta kirjoittaa myös Chris Newfield otsikolla Korkeakoulutus kaupan Suomen Le Monde dilpomatiquessa.

Suomalaista tilannetta kuvaa Heikki Patomäki tekstissään Alistumisen etiikka.

Takaisin luontoon

Juuri kun meidät oli vakuutettu sukupuoliseksuaalisten ominaisuuksiemme taka- ja kaikinpuolisesta geneettisestä periytyvyydestä, kun olimme pääsemäisillämme niiden luteriaanisesta sairausleimasta, perinnöllisyystiede ottaa jälleen uusia, ihmeellisiä askeleita uuslamarckismin suuntaan, vaikka tämä yhteys tietenkin kielletään. Perinnöllisyystieteen dosentti Olli Haapala esittelee (HS 15.7.2007) näitä huippututkimuksen saavutuksia, joiden mukaan elinolosuhteet lyövät leimansa perintötekijöihin vaikuttaen kenties seuraaviin ja seuraaviin sukupolviin ties monessako polvessa. Kysymys on siis nature/nuture-keskustelusta joka sivuaa kysymystä (luonnon)lahjoista ja yksilöllisestä taidokkuudesta sisältäen muutamia ehken tarkoittamattomia, mutta tosipolitiikassa käyttökelpoisia piilosanomia.

Poliittis-ideologisessa diskurssiavaruudessa näitä tutkimustuloksia voi lukea monesta suunnasta, ja käyttää moneen tarkoitukseen. Itsessään Haapalan teksti on liberaalia nykyhöttöä: geneettisen tiedon “tieteelliseen tietoon perustuva” paljastuminen antaa elämän suojelun lähtökohdan. Perimää (!) on suojeltava ravinnon puutteelta (eli nälältä), myrkyiltä ja traumoiltakin. Mutta perinnöllisyytiede lupaa Haapalan ennusteen mukaan myös muuta; esimerkiksi “vielä paljon yllättäviä havaintoja ‘isoäiti- ja isoisäefekteistä’, jotka sitä paitsi tukevat monia kansanviisauksia”. Ja mikäpä olisi sen viisaampi kuin viisas kansa. Oikeistolaisessa puheenparressa näistä etnon ja logoksen kaulailuista tulee olemaan paljon iloa: “Kun tarvitsemme seppiä sukupolvesta toiseen, ihmisen biologia oppii ja opettaa yksilön olemaan seppä jo syntyessään. Sepän pojalla onkin siis ehkä jo syntyessään sepän kädet.” Ja kuinkas tytöillä vallankaan?

Ja jos biologia jostain syystä oikkuilisi, ideologia viimeistelee tämän oikeistolle niin makoisan biologisideologisen logiikan kouluttaen ajattelemaan oikein nekin seppien ja muurarien ja myyjien ja siivoojien pojan ja tyttären pojat ja tyttäret, jotka ovat onnettomuudekseen lukeneet itsensä maistereiksi – elleivät aivan tohtoreiksi asti. Sillä miten kummassa nämä akateemiseen köyhälistöön ja kulutuskilpailuun valmistavissa opinnoissa hankitut ajattelun “ylemmät” fakulteetit voisivatkaan näkyä uusissa sukupolvissa “työntekijäammattien” “alempien” tietotaitovaatimusten tapaan? Eivät kai juuri mitenkään, jos se meistä noskelaisista on kiinni.

Aikansa täydelliset lapset

Kirjailija Jari Järvelä piti Kotkan Kritiikkipäivillä 3.2.2007 herätteisen esitelmän, joka julkaistaan tässä hänen luvallaan.

Jari Järvelä

Aikansa täydelliset lapset – Rodunjalostuksen lyhyt oppimäärä

Hyvät kulttuurin jalostamat ihmiset!

Ihmisellä on muutama suuri tarve. Vesi, ruoka, seksi, tämän jälkeen tarve rakentaa omakotitalo. Kasvattaa ja kouluttaa seuraava sukupolvi entistä ehommaksi. Keskityn viimeiseen, eli rodunjalostukseen.
Itse kiinnostuin rodunjalostuksesta kirjoittaessani romaanitrilogiaa Veden paino/Pieni taivas/Kansallismaisema, joka kertoo päähenkilönsä Yrjö Pihlavan elämänkohtalon lisäksi Suomen tasavallan katveisista nuoruusvuosista 1910-30 –luvuilla, jolloin rotuoppi, eugeniikka oli vielä yliopistollinen oppiaine. Mitä enemmän rodunjalostusta tutkin, sitä enemmän se kiehtoi. Se on oikea Pandoran lipas, sisältää kaikki maailman kauhut, mutta myös toivon pohjalla. Siinä on yhtaikaa läsnä mahdollisuudet taivaaseen ja helvettiin. Eikä se ole mihinkään hävinnyt.
Rodunjalostus samaistetaan nykyään lähes täysin 1930-40 –lukujen natsi-Saksaan ja sen juutalaisvainoihin (siinä sivussa romanien ja muiden aikansa rotuopillisesti alempien kansallisuuksien ja ihmisryhmien, kuten kehitysvammaisten systemaattiseen tuhoamiseen). Ensimmäinen yllätys minulle olikin se, että rotuoppi ei ollut vankimmillaan 1900-luvun alussa Saksassa, vaan Yhdysvalloissa, Englannissa ja Ruotsissa. Nimenomaan Ruotsiin, Uppsalaan, perustettiin syksyllä 1922 rotubiologiseen tutkimukseen keskittynyt tutkimuslaitos, Valtiollinen Rotubiologian instituutti, Statens Institut för Rasbiologi: ensimmäinen lajissaan koko maailmassa. Uppsalasta saatiin Berliiniin vähän myöhemmin suurta apua ja vaikutteita. Suomessa harjoitettiin myös rotubiologista tutkimusta, mutta täällä ei ollut omaa tutkimuslaitosta. Sen sijaan suomalaistutkijat tekivät läheistä yhteistyötä juuri ruotsalaistutkijoiden kanssa. Yliopistotasoista tutkimusta, siis.
Vaikka Hitler oli rodunjalostuksen kannattaja ja nimenomaan negatiivisen eugeniikan painajaismainen suorittaja, hän ei ollut rotuhygienian keksijä: vaatimukset pakkosteriloinnista ja arvottoman elämän armahtavasta tuhoamisesta, eli eutanasiasta (!) olivat käytössä muualla kuin Saksassa jo vuosia ennen kansallissosialistien valtaannousua. Eutanasian toi sanana modernin yhteiskunnan käyttöön nimenomaan rodunjalostus, eikä meidän aikamme armomurhalääkäreineen.
Toinen yllätys oli minulle trilogiaa kirjoittaessani se, että valtiolähtöinen rotuoppi ja rodunjalostus eivät hävinneet toisen maailmansodan ja natsi-Saksan kukistumisen myötä mihinkään, vaan jatkoivat länsimaissa julkisesti voittokulkuaan aina 1960-70 -luvuille asti, jolloin rodunjalostuksesta tuli kätketympää. 1900-luvun lopussa opittiin yleensäkin puhumaan hankalista asioista uusilla nimillä, ajateltiin että niitä ei silloin ole olemassakaan: ne katoavat. Vaivaistalosta tuli vanhainkoti, ja vanhukset hävisivät. Kuolemasta poismeno, ihmiset raijattiin kuolemaan kodeista muualle, kuolemaa ei enää ollut. Sokeasta tuli näkörajoitteinen. Juoposta sosiaalirajoitteinen. Ja sokeat ja juopot hävisivät keskuudestamme. Rotuopista tuli perinnöllisyystiedettä ja geeniteknologiaa.
Nimi vaihtui. Itse asia jäi.
Aloittakaamme alusta. Aluksi oli lapsi.
Lapsi ja lapsuus eivät ole historiassa kovin vanhoja käsitteitä, henkisessä mielessä. Vielä 1600- ja 1700-luvuilla lapsuutta ei käytännössä ollut. Lapset olivat pieniä aikuisia, heidät pantiin tekemään aikuisten töitä heti, kun he siihen kykenivät. Suomihan oli tällöin osa Ruotsia, ja Ruotsi Itämeren alueen suurvalta. Suomi toimi käytännössä mieshautomona: tärkeintä oli Tukholmalle Suomessa suomalaisten lasten suuri syntyvyys, kvantiteetti eikä kvaliteetti. Siis määrä ei laatu. Hallitsijan voima oli suoraan verrannollinen sen palvelijoina toimivien käsiparien määrään. Sotakentät nielivät nuoria miehiä. On muistettava että siihen aikaan lapsikuolleisuus oli muutenkin suuri, vain noin joka toinen lapsi kasvoi aikuiseksi asti. Pienten lasten kuolema ei paljon tunteita nostattanut, se oli niin yleistä. Jos lapsi eli noin 10-vuotiaaksi tai vanhemmaksi, hänen menetyksensä koski paljon enemmän. Siinä vaiheessa hän oli jo työtätekevä ”aikuinen” ja hänen menetyksestään oli materiaalista haittaa. Senikäisen kuolemassa menetettiin aikuisen työpanos.
Tämä käytännöllinen suhde lapseen työntekijänä säilyi muuten hyvin pitkään Suomen itsenäistymisen jälkeenkin nimenomaan maaseutuyhteisössä. Vielä 1960-luvulla kun Suomessa alettiin vaatia kaikille lapsille oikeutta yhtäläiseen koulutukseen (siis peruskouluun), nimenomaan useissa maaseutupitäjissä vastustettiin kiivaasti 9-vuotista yleistä oppivelvollisuutta. Sitä ei pidetty tarpeellisena maatalon lapselle. Muutaman vuoden kansakoulu koettiin täysin riittäväksi. Pääperusteena oli se, että lapselta odotettiin aikuisen työpanosta mahdollisimman varhain.
Huvittavaa sinänsä, että nykyään ihmiset haikailevat maalle, jotta heidän jälkikasvunsa voisivat elää siellä ”aidon vanhanajan maaseutulapsuuden”.
Silloin kun määrä eikä laatu oli kansalaisissa tärkeintä, ei rodunjalostuksesta vielä voi puhua.
Asia muuttui, kun Ruotsin suurvaltakausi kulutti miesreservit Suomesta (ja muilta Ruotsin valtakunnan syrjäalueilta) lähes loppuun. Suurvalta-asema romahti 1700-luvulla, Tukholmassa jouduttiin hyväksymään se, että vähälukuinen kansa ei pärjää mieslukuisuudellaan esim. Venäjää vastaan. Valtakunta oli vararikossa ja jäljellejääneistä kansalaisista suurin osa oli köyhälistöä. Väestön laatu alkoi nousta määrän ohitse tärkeämmäksi kriteeriksi. Tämä miesten loppuminen ja köyhän kansanosan lisääntyminen (ja ilmestyminen kaupunkeihin kuninkaanlinnan nurkille kerjäämään) oli tärkeimpiä syitä siihen, että tulevissa Pohjoismaissa alettiin suosia kasvatusta, ja laatuun tähtäävää kasvatusta, joka oli rodunjalostuksellisen ajattelun pohjana.
1800-luvun myötä rotua parantavat pyrkimykset saivat tieteellisen perustan, ajatuksen siitä että jotkin kansat ovat ylivertaisempia kuin toiset. Aluksi rotuoppi oli antropologista, eli kansoihin liittyvää. Gobineau luokitteli rotuteoriassaan ylivertaiset kansat ja sitten pahnanpohjimmaiset. Suomenkielistä sivistyneistöä häiritsi suuresti se, että suomalaiset luokiteltiin (ruotsinkielistä väestönosaa lukuunottamatta) vähäarvoisempaan rotuun: samaan sakkiin kuin mongolit ja turanit, eli turkmenistanilaiset.
Nopeasti kehittyi kansoihin liittyvän rotuteorian, eli antropologisen rotuopin, rinnalle ja ohitse biologinen rotuoppi, jonka taustalla olivat Mendelin perinnöllisyysteoriat, nämä herneitten risteytykset. Tässä biologisessa rodunpuhtaudessa keskeisiksi tekijöiksi kohotettiin väestön terveydellisyys ja kuntoisuus sekä sivistyksellinen lahjakkuus. Pienen kansakunnan tärkein voimavara on sivistys. Tämähän on aivan snellmanilaisen ajattelun ydintä. Snellmanilaisessa ajattelussa korostuukin rodunjalostuksen hyvä puoli: päämääränä on henkisiltä arvoiltaan vahva kansakunta.
Valtion pysyvyys ja kohtalo riippui kansan biologisesta laadusta, sen rotukuntoisuudesta. Eli rodukas, rotukuntoinen yksilö oli sellainen, jolla oli hyvät ruumiilliset, henkiset ja moraaliset ominaisuudet. Laatuisat yksilöt tuottaisivat laadukkaita jälkeläisiä.
1920-luvulla hygienia oli erittäin käytetty sana. Ajan pelätyin tauti oli tuberkuloosi, se tappoi hiivuttamalla pelkästään Helsingissä 1000 ihmistä vuodessa. Se on 200 000:sta helsinkiläisestä paljon. Pari lintuinfluenssaan maailmalla kuollutta ei tosiaankaan ole epidemia. Tuberkuloosin ajateltiin liittyvän likaan, ja hygieniaa painotettiin 1920–30-luvuilla lähes sairaalloisesti. Kaupunkiasuntoihin ilmestyivät valkoiset seinät, ei skandinaavisen designin tuomana vaan sen takia että lika oli niistä helpompi havaita ja pyyhkiä. Tuberkuloosin vuoksi useimmissa kodeissa on yhä valkeat seinät. Koko Alvar Aallon senaikainen funkkistyyli perustuu tuperkkelinpelkoon: kovapintaisista koivuhuonekaluista ja kromista oli helppo pyyhkiä basillit pois. Parantolahuonekaluja nämä Aallon kaarevajalkaiset jakkarat ja pöydät olivat alun perin.
Koska asuntojen hygieniaan voitiin vaikuttaa suorilla toimenpiteillä, ajateltiin että myös suomalaisen rodun hygieniaan voidaan vaikuttaa yhtä suorin toimenpitein. Nuoren kansakunnan elinehto olisi se, että kansalaiset olisivat mahdollisimman hyvälaatuisia. Määrällä emme pärjää.
Tämä ajatus oli myös Suomen kaksijakoisen koululaitoksen pohjana.
Koulun päätehtävänä oli kasvattaa ikäluokan parhaimmistosta johtajia, heikommasta massasta ruumiillisen työn tekijöitä. Vain kansakunnan mahdollinen kerma meni oppikouluun, muille riitti lukutaito.
Aikakauden hyvin luettu suomalainen rotuhygienian käsikirja oli yliopistossa (eläintiedettä opiskelleen) Kalle Väänäsen kirjoittama ”Periytyminen ja ihmissuvun jalostaminen”. Kustantamot yleensä ottaen julkaisivat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä runsaasti rodunjalostuksellista tietokirjallisuutta, ne olivat aikansa feng shui –oppaita, joogaoppaita, laihdutusoppaita, muotitietokirjoja: kuinka elää tasapainoista hyvää elämää. Ne menivät hyvin kaupaksi, sen takia niitä ennen kaikkea kustannettiin.
Darwinin luonnonvalinnan mukaisesti ajateltiin, että terveellä yksilöllä on suurempi mahdollisuus säilyä hengissä ja jatkaa sukuaan kuin sairaalloisella. Kyvyt periytyivät, eli tärkeämpää oli (esimerkiksi mainitun tietokirjailija Kalle Väänäsen mukaan) positiivisen eugeniikan eli rodunjalostuksen sijasta negatiivinen eugeniikka. Tällä tarkoitettiin rodulle vahingollisia ominaisuuksia omaavien yksilöiden suvunjatkamisen estämistä. Tämän negatiivisen eugeniikan kohteeksi suunniteltiin mm. mielisairaita, moraalittomia (kuten ekspressiivisiä taiteilijoita siis), kaatumatautisia, sukupuolitautisia, sukupuolisesti vinoutuneita, alkoholisteja, rikollisia, pitkäaikaisesti asunnottomia – ja kuuromykkiä! Negatiivisen eugeniikan keinoiksi katsottiin joko elinkautinen hoitolaan tai vankilaan sulkeminen, tai pakkosterilointi. Näistä toisen ei tullut olla ehdottomasti yli toisen, vaan piti niitä käyttää Kalle Väänäsen mukaan ”rinnakkain aina tapauskohtaisesti, inhimillisesti harkiten”.
Helvettiin johtava tie on kivetty hyvillä aikomuksilla, niinpä.
Yleinen käsitys oli se, että kelvoton ja ala-arvoinen yhteiskunnan aines lisääntyi kaikkein nopeimmin, tarkoittaa siis esimerkiksi köyhiä. Varmaan tottakin, mitättömän sosiaaliturvan aikana lapset olivat köyhille vanhemmille niitä, jotka pitäisivät heistä huolen, kun vanhemmat eivät itse pysty enää työntekoon. Ja samoin uusi lapsi oli aina kaksi uutta työtätekevää kättä lisää perheeseen.
Köyhille määrä oli yhä ensisijainen arvo, mutta sivistyneistön arvomaailma oli siirtynyt laatuun.
Vuonna 1935 säädettiin Suomessa pakkosteriloinnin salliva sterilointilaki. Sitä kuvattiin monessa sanomalehdessä väestötieteellisen ajattelun edistysaskeleeksi. Suomen hallituksen yhtenä perusteluna lain säätämiselle olikin se, että ”yhteiskunnan geneettinen pohjasakka halusi lisääntyä normaalia enemmän”.
Sterilointilaki ei käytännössä oikein ottanut ensi vuosinaan tulta alleen. II maailmansodan jälkeen, niinkin myöhään kuin vuonna 1956, Väestöliiton (Väestöpoliittisen tutkimuslaitoksen) tutkija Reino Lento arvosteli lain riittämätöntä soveltamista Suomessa 1930- ja 40-luvuilla ja vaati laajempia rodunparantamistoimia nykypäivänä. Lento ei ollut ainoa. Sterilointilakia muutettiin 1950-luvulla käytännöllisemmäksi, uusi pakkosterilointilaki hyväksyttiin eduskunnassa: sterilointipäätöstä ei tarvinnut hyväksyttää enää vaivalloista reittiä lääkintöhallituksessa, vaan kahden lääkärin yhteinen nopea päätös riitti. Sterilointien määrä lähtikin Reino Lennon ja muiden väestöpolitiikkaa suunnittelevien rodunjalostajien iloksi 1950-luvulla Suomessa reip¬paasti kasvamaan. Vielä 1930-luvulla sterilisaatioiden määrä oli vuodessa vain vähän yli sata, mutta 1950-luvun lopulla päästiin Suomessa jo yli kahteen tuhanteen sterilisaatioon vuodessa. Tällä määrällä pystyttiin jo paremmin ehkäisemään ei-toivotun väestönosan lisääntymistä.
Jottei Suomea yksin leimattaisi, huomautan että Euroopan ensimmäinen sterilointilaki säädettiin Sveitsissä, toinen Tanskassa, ja Ruotsi ja Norjakin ehtivät monen muun länsimaan kanssa säätää pakkosteriloinneista ennen Suomea. Yhdysvalloissa oli vuoteen 1945 mennessä pakkosteriloitu yli 45000 ihmistä, ja rotuhygieenisiä sterilointilakeja sovellettiin siellä ainakin 1970-luvulle saakka. Ruotsissa pakkosteriloitiin vuoteen 1976 asti, yhteensä lähes 70 000 ihmistä, tätä teemaahan käsittelee Klaus Härön tuore elokuva ”Uusi ihminen” (sijoittuu 1950-luvulle).
Mutta takaisin Suomeen, pakkosteriloinnin toiseen puoleen. Eduskunnassa ja oppineissa piireissä koettiin hyvin ikäväksi, että yhteiskunnan laadukas aines ei jättänyt jälkeensä lukuisaa lapsikatrasta. Positiivinen eugeniikka perustuu hyvälaatuisiin, runsaisiin jälkeläisiin. Naissukupuolen parhaimmiston, joka kykeni etenemään opillisella urallaan, väitettiin lisääntyvän aivan liian tehottomasti. Naisten opiskelua pidettiinkin rotua heikentävänä asiana. Mainittakoon tässä välissä, että rodunjalostus ei ollut pelkästään poliittisen oikeiston ihanne. 1930-luvulla rotuhygienian kannatus oli myös sosialistipiireissä laajaa, myös vasemmistolainen naisliike oli siinä vahvasti mukana Miina Sillanpäätä myöten.
Suomen itsenäistymisen ja II maailmansodan välillä eugeniikkaa toteutettiin Suomessa halki kansankerrosten usein hyvin positiivishenkisessä, utooppisessakin mielessä. Sillä rakennettiin uutta uljasta maailmaa, uutta ihmisrotua, sellaista mitä Tulenkantajatkin kiihkeästi palvoivat. Ihanneyhteiskunnan tavoittelu ei ole mitenkään modernin 1900-lukulaisen ihmisen keksintö. Antiikin kulttuurissa oli tapana jättää heikot, tai syntymävialliset lapset rotkoihin, tästähän saa alkunsa koko Oidipuksen tarina. Platonin Valtiosta lähtien länsimaisissa ihanneyhteiskuntien kuvauksissa on ollut yhtenä piirteenä ihmisen lisääntymisen sääntely ja ohjailu halutun lopputuloksen saavuttamiseksi. Esimerkiksi Thomas Moren kuulussa ihanneyhteisön kuvauksessa ”Utopiassa” naiset ja miehet tarkastetaan ennen avioliittoa alastomina, fyysisesti, ettei heissä olisi mitään vikoja, siten pyritään varmistumaan etukäteen jälkeläisten laadusta. Ylimääräiset terveet lapset lahjoitetaan vanhempien hoivista pois.
Sotienvälisessä Suomessa tervehenkinen alastomuus oli suuressa muodissa. Aurinko oli kaiken hyvän lähde, ja terveen ihmisen tuli viettää raikkaassa ilmassa ja auringonvalossa mahdollisimman paljon aikaa, nahka mahdollisimman paljon paljaana. Auringon uskottiin tappavan taudit, myös tuberkuloosin, sairaita makuutettiinkin pitkiä aikoja ulkona ja heidän käskettiin pitää suuta auringonpaisteessa isosti auki, jotta auringonsäteet pääsisivät heidän sisäänsä ja polttaisivat basillit. Vanhat tuperkkeliparantolat tuntee siitä, että niissä on laaja etelään päin suuntautuva parveke, jonne mahtui vuoteita ja suu auki-makaajia rinnakkain. Käykääpä katsomassa Kotkan kaupunginsairaalaa, sieltäkin löytyy eteläparveke.
Terve ihminen kuitenkin voimisteli auringossa, ei maannut siinä. Ajan aerobic-profeetta oli saksalainen J.P.Müller, jonka järjestelmän mukaan moni vanhempi mies osaa vieläkin voimistella, vaikkakin saattaa saada siitä tuskaisia nuoruusmuistoja. Müllerin menetelmässä 15 minuuttia kiivasvauhtista, alastonkehoista voimistelua kylmine kylpyineen takasi ihmiselle terveyden. Tätä täydensi se, että ihminen nukkui vuoden ympäri ikkuna auki. Müller korosti, että kaikissa häntä edeltävissä järjestelmissä on ihonhoito kokonaan jäänyt lapsipuolen asemaan. Hän olikin lisännyt omaan järjestelmäänsä ihoa karaistavia ominaisuuksia: kuten jääkylmää vettä, ilmakylpyjä vuodenajasta riippumatta ja voimistelusarjoja joihin liittyi karkealla pyyhkeellä hankaamista. Müllerin sanoin: ”Kun on jonkun aikaa noudattanut järjestelmääni, muuttuu ihon luonne kokonaan. Se tulee sileäksi ja sametinhienoksi, mutta on kuitenkin voimakas ja taipuisa ilman pisamia, teerenpilkkuja ja muita epämuodostumia.” Müllerin mukaan jo vanhat helleenitkin halveksivat miestä, jonka iho on valkoinen ja sienimäinen. Niiltä joilla on sienimäinen iho, on turha odottaa klassista sivistystä.
Müllerin menetelmää harjoitettiin runsaasti kouluissa (vähän vaatetetumpana versiona) ja 1930–40-lukujen lasten työ- ja kurileireillä, ja kesäsiirtoloissa. Myös lukuisat urheiluseurat joiden jälkinimiin kuuluivat sanat Riento, Raiku, Into, Pyrintö, Reipas ja Tahto, olivat menetelmän levittäjiä maahamme.
Müllerillä oli oma voimisteluoppaansa lapsille, ”Järjestelmäni lapsille”, alaotsikolla ”Koko suvun voima ja äly kehittyvät lapsen ruumiin terveydestä”. Otava suositteli teosta ”lämpimästi kaikille lasten vanhemmille”.
Lainaus vielä näin talviaikaan Mülleriltä: ”Jokainen lämpöaste asuinhuoneessa yli plus 15 asteen Celsiusta on ei ainoastaan aivan hyödytön, vaan ajanmittaan myös vahingollinen. Ruumis muuttuu vastustuskyvyttömäksi ansarikasviksi. Konttorissamme ei lämpömäärä talvisin koskaan noussut yli plus 11 – plus 13 asteen, ja naisista se tuntui hyvin miellyttävältä. Nuorin poikani ei ole koskaan, ei edes elämänsä ensimmäisinä päivinä oleskellut plus yhtätoista astetta korkeammassa lämpömäärässä sinä vuodenaikana, jolloin huoneita lämmitetään. Nykyään on lastenhuoneessamme usein vain plus 8 astetta Celsiusta.”
Eli pattereita pienemmälle, ystävät, kotiin palattuanne. Se parantaa elämänlaatua ja rotua.
Rodunjalostusta on pidetty matemaattis-luonnontieteellisen maailmankuvan perisyntinä. Mielenkiintoinen yksityiskohta siitä miten tekninen kehitys voi kuitenkin muuttaa luonnonvalintaa päinvastaiseen, ”ei-haluttuun” suuntaan nähtiin juuri samana ajanjaksona 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla.
Sodankäyntiä oli pidetty vuosisatojen ajan mieskuntoisuutta mittaavana testinä: nimenomaan rehti, vanhanaikainen käsikähmä oli taannut, että taistelukentällä jäivät henkiin vain vahvimmat, tai taitavimmat, tai juonikkaimmat nuoret soturit. Tekninen kehitys muutti kuitenkin I maailmansodassa lopullisesti trendin päinvastaiseksi: konekivääri oli keksitty, ja tuli voitti väistämättä vikkelimmänkin liikkeen. Kun panssarivaunua ei ollut vielä I maailmansodan alkuvuosina olemassa konekiväärin vastapainoksi, ainoa keino ylittää taistelukenttä oli jalat. Kansakunnan parhaat urheilijat ja runoniekat nousivat pillin vihellyksessä juoksuhaudoistaan, juoksivat ei-kenenkään-maan yli kuin arotuuli, kuin antiloopit, kuin gepardit – kunnes konekiväärisuihku lakaisi heidät. Pelkästään Sommessa meni juoksuhautojen väliin miljoona valioluokan siittäjää. Kotirintamalla oli ikävää huomata, että nimenomaan kansakunnan parhaat voimat kuolivat rintamalla, ja heikoin perintöaines (jota ei rintamalle kertakaikkiaan huolittu) jäi henkiin ja jatkamaan sukua.
I ja II maailmansodan taisteluiden myötävaikutuksella tapahtuneet kansakunnan parhaitten voimien suurteurastukset ovat itse asiassa taanneet sen, että suurin osa länsieurooppalaisista (mukaan luettuna me) polveudumme käpykaartilaisista, emmekä sankarisotilaista. Sankarit nimittäin kuolivat Karjalan, Aunuksen, Sommen, Stalingradin, Normandian ja Ardennien multiin. Suomessa tätä tematiikkaa kuvaa täsmällisesti Linnan Tuntematon sotilas, sen kaikki kuolemat ovat sattumanvaraisia ja turhia, eivät runebergiläisen uljaita ja loogisia.
Luonnonvalinta toimikin äkkiä taistelutilanteissa päinvastoin kuin piti. Tekniikka ns. petti ihmisen, jo silloin. Vielä kansalaissodan jälkimainingeissa yritettiin tuleviin sukupolviin vaikuttaa aseen kanssa tietoisesti. Varsinkin naispuolisia punakapinallisia teloitettiin negatiivisen eugeniikan hengessä, heidän myötään tehtiin vaarattomiksi tulevia, vielä syntymättömiä ”synnynnäisiä rikollisia”. Naispuolisten punakapinallisten teloitus ei ollut siis tieteellisessä mielessä etninen puhdistus, vaan ”rotuhygieeninen toimenpide”. Suursiivoukseksikin sitä kutsuttiin, ajan puhtausihanteita noudattaen.
Mm. Tampereelle jäi kansalaissodan jälkeen n. 500 sotaorpoa, punaisten lapsia. Katulapsia oli Suomessa 1920–30-luvuilla enemmän kuin koskaan. Lapsia pidettiin vielä 1900-luvun alkupuolella aikuisina jo 12–13-vuotiaina, eivätkä he olleet minkään yhteiskunnallisen lastensuojelun alla. Yhteiskunnallista lastensuojelua ei ollut, yksityisiä hyväntekijöitä ja yksityisjärjestöjä vain.
Tämä katulapsiskaala oli juuri sitä väestönosaa, jota nuori Suomi ei kaivannut. Nykyään kauhistelemme Viipurin ja Pietarin katulapsia, sama menneisyys on meillä lähempänä kuin moni haluaa muistaa.
Tuntemattoman sotilaan kovapintainen Lehtohan on tällainen katulapsi Tampereelta. Eli kulkukoiran elämän, rakensi uutta Suomea 21-vuotiaaksi.
Terveen, nuoren ihmisen oli määrä tehdä työtä yhteisön hyväksi. Kaupunkilaispoikien kesäaikaiset työleirit yleistyivät Suomessa laajaan käyttöön 1940-luvun alkuvuosina. Leirejä oli tällöin ympäri maata, eniten idässä ja pohjoisessa. Yleisten töiden ministeriön Nuorisotyövoimaosasto oli näiden takana. Virallinen työvelvollisuusikäraja oli 15 vuotta, epävirallinen jopa alle 10. Leirit koettiin ensisijaisesti kasvattavina, ei rankaisuleireinä. Työpäivän pituus kymmenen tuntia, kuusi päivää viikossa. Yövuoro oli vain yhdeksän tuntia, iltakahdeksasta aamuviiteen. Oli pakko lopettaa aikaisemmin, pojat alkoivat nukahdella pystyyn. Uppotukin keruuta, metsätöitä. Työporukat pantiin kilpailemaan toisiaan vastaan. Sunnuntaisin oli hartaustilaisuuksia ja pakollista urheilua. Omaisia ja ystäviä työleireille ei päästetty, eivätkä pojat voineet käydä kotona. Kurileirit olivat työvelvollisille lapsille erikseen, niille sijoitettiin työleireiltä niskuroijat, karkulaiset – ja automaattisesti orvot. Orvot oli huomattu jo kansalaissodan jälkimainingeissa hankalaksi hallitsemattomaksi väestönosaksi, joka vaelteli pitkin kaupunkia, paras eristää ne heti omaksi ryhmäkseen negatiivisen eugeniikan periaatteiden mukaan. Heti kun molemmat vanhemmat olivat kuolleet, tuleva kansakunnan toivo muuttui epäilyttäväksi, degeneroitui hetkessä. Kurileirien yleinen opetusväline oli ruoska, ei enää oppikirja.
Teknistynyt sota ja naisten kouluttautuminen eivät ole olleet ainoita ihmiskeksintöjä, joiden uskottiin heikentävän kansakunnan biologista laatua. Uhaksi uuden ihmisen kehitykselle koettiin kiihtyvä muuttoliike maalta siveellisesti ja kulttuurillisesti rappeuttavaan kaupunkiin. Kaupungin lisäksi vaarana oli alkoholi. 1939–44 -sotien jälkeen rodunjalostus yhdistettiin entistä painokkaammin alkoholivalistukseen: Suomessa oli hallitsevana teoria siitä, että huonot juomatavat periytyvät nimenomaan biologisena ominaisuutena, ja viinaa juovat kansalaiset eivät vie rotua myönteisesti eteenpäin. Sterilointilain viilaaminen tarkemmaksi osui samoihin aikoihin, pakkosteriloinnin piiriin oli nyt entistä helpompi saada viinan väärinkäyttäjät. Kansallisuuksia joilla oli biologisesti huono viinapää olivat Suomen ensimmäisen sosiologian professorin Veli Verkon mukaan suomalaiset, ulkosuomalaiset, virolaiset, syrjäänit, tsheremissit, ruteenit, venäläiset, puolalaiset, malaijit ja intiaanit. Suomeen perustettiin Alkon vahvasti (mutta salaa) sponsoroima Ryhtiliike, joka pyrki kasvattamaan nousevaa sukupolvea rodultaan entistä enemmän kohti englantilaista gentlemanni-ihannetta. Lehdessä neuvottiin millainen gentlemanni on:
”Hieno mies on ulkonaisesti rauhallinen. Tästä johtuu, että gentlemannia vastaavaa nimitystä ei ole naisista. Gentlemanni-urheiluja ovat ratsastus, verkkopallo, miekkailu, uinti, soutaminen, metsästys, golf- ja polopelit. Mutta ei juokseminen, paini eikä moukarinheitto. Gentlemanni on usein kiinnostunut ruoista, mutta niitten tulee olla erikoisia. Ravut, osterit ja parsat kuuluvat gentlemannin ruokalistaan. Gentlemanni ei näytä olevansa mustasukkainen ja hillitsee itsensä täydellisesti – paitsi kahden kesken vaimonsa kanssa.”
Ja vielä: ”Gentlemannin tulee kestää pelitappiot, vararikon, avioeron ja kohtalon kaikki iskut silmääkään räpäyttämättä.”
Totuus oli toinen. Valtiovallan ote rodunjalostukseen alkoi lipsua. Kun alkoholin myyntiä kontrolloitiin viinakorteilla, alkoi nuorison keskuudessa yleistyä suuvesien käyttö muuhun kuin hampaittenhuuhtelutarkoitukseen. Erityisen suosittuja olivat suuvedet Non Stop, Osodol, Illodin ja Aureod, jota kasvavan nuorison suussa myös Auervaaraksi kutsuttiin: sitä kunnolla käytettyään oli parempi flaksi naisten kanssa. Sosiaaliministeriön ylitarkastaja Taipale tuli 1958 tutkimuksissaan niihin tuloksiin, että kansan luonnollinen tarve suuvesille oli 8000 kiloa, mutta jostakin kumman syystä suuvesiä käytettiin Suomessa kymmenkertaisesti. Tämä ylimääräinen alkoholin väärinkäyttö vastasi 450 000 puolen litran Vaakuna¬vii¬napullon sisältämää alkoholimäärää. Sitaatti: ”Sinisilmäinen kansanterveyden harrastaja voisi pitää suuvesien loistavaa menekkiä osoituksena maamme väestön hammas- ja suuhygienian korkeasta tasosta.” Syytetyt kyläkauppiaat puolestaan näkivät asian kasvattavan, nuorisomyönteisen vaikutuksen: ”Kun pari Illodiinilaatikkoa myy kuukaudessa, sillä voitolla pystyy palkkaamaan yhden nuoren myyjän.”
Mainittakoon, että Alkon omien tutkimusten mukaan (tämä on Alkoholiliikkeen tarkkailutoimiston kirjelmästä sosiaaliministeriölle joulukuulta 1953) suuvesi Non Stop on ”verrattain hyvää”.
”Rotu” -sana vaihtui 1950-luvulla hiljalleen sanaksi ”perinnöllisyys”. Tästedes tutkittiin perinnöllisyystiedettä, ei rotuoppia. Tästedes janottiin hyvää perimää, ei rodunjalostusta. Muutos ei tapahtunut YK:n tai minkään muun ihmisoikeuksia peräävän järjestön suosituksesta, vaan siitä että DNA-molekyy¬lin rakenne ja koodi onnistuttiin 1950-luvun alussa selvittämään, ja jälkeläisten laadun valvonnalle aukesivat aivan uudet näkymät, kun ihmisen DNA:n sanoma alkoi laajeta tiedemiehiltä kohti laajempia kansankerroksia.
1960-luvulta alkaen tähän päivään asti onkin tutkittu entistä kiihkeämmin erilaisia mahdollisuuksia vaikuttaa ihmisen geenistöön. Oikeastaan Mendelin perinnöllisyysteorioista ja herneenristeytyskokeista alkanut rodunjalostuksen spiraali on kiertänyt ringin ja palannut lähtöpaikkaansa, tosin yhtä kehää ulompana ja, pitäisikö ironian uhkasta huolimatta sanoa, viisaampana. Kun DNA:han on opittu pääsemään käsiksi, kaikki on ainakin teoriassa mahdollista. Kasvinjalostus ja ihmisen jalostus ovat viimeisen sadan vuoden aikana kulkeneet peräkanaa, joten ei ole ihme että geenimuunnelluista kasveista on ollut viime vuosina paljon puhetta. Kasvinjalostus on Mendelistä lähtien ollut ikään kuin ihmisjalostuksen muurinmurtajana. Kasveilla heitetään ihmisiin liittyviä ajatuksia sisään, testataan niitä.
EU-markkinoille on hyväksytty tällä hetkellä kolmisenkymmentä muuntogeenistä elintarviketta. Viljelylupa on kolmella geenimuunnellulla maissilla. Hyväksymistä viljelyyn odottaa muun muassa ruotsalainen, Tukholmassa (kasvirodunjalostuslaitoksella, Ruotsi kulkee etunenässä taas!) kehitetty geenimuunneltu peruna. Tämä peruna tulee olemaan todennäköisesti ensimmäinen muuntogeeninen kasvi suomalaispelloilla, maissi kun ei Suomessa viihdy. Ruotsalainen geeniperuna on esillä EU:n ympäristöministerien keskusteluissa tässä aivan tuota pikaa, 20. helmikuuta. Eli kauaa ei kulu.
Ihminenhän on jalostanut vljelykasveja niin kauan kuin maanviljelyä on harjoitettu. Geenitekniikka on periaatteessa vain uusi, mutta silmittömän tehokas tapa kasvinjalostuksessa, siinä päästään suoraan kasvin ytimeen ropeloimaan. Modernin bioteknologian myötä on mahdollista ensimmäistä kertaa siirtää tarkasti valittu yksi geeni yhdestä organismista toiseen organismiin. Ilman lajirajoja. Luonnossa tapahtuu myös tätä siirtymistä, eli lajien kehittymistä, mutta hyvin hitaasti. Ihminen pystyy nykyisin nopeuttamaan prosessia hurjasti. Puhun kasveista, mutta tätä testataan ja toteutetaan toki nykyisin jo eläimilläkin, esimerkiksi tulikärpäsen valohehku on pystytty siirtämään rotan hermosoluihin.
Geenitutkimuksessa on tapahtumassa yhtä täydellinen vallankumous, minkä DNA:n keksiminen toi tiedemaailmaan 1950-luvulla. Nyt geenejä pystytään käsittelemään käytännössä, ei pelkästään teoriassa, ja yksittäisten geenien kanssa räpläämisestä pystytään piakkoin siirtymään kymmenientuhansien geenien samanaikaiseen käsittelyyn, mikä tarkoittaa käytännön geeniteknologiassa siirtymistä yhden suutarin verstaasta Fordin tehtaaseen.
Kaikki nämä bioteknologian Saapasjalkakissan askeleet tulevat väistämättä palvelemaan myös ihmisrodun jalostuspyrkimyksissä. Ratkaiseva asia on siinä vaiheessa geeneillä askaroivien tutkijoiden moraali, ja heidän työnantajiensa, mesenaattiensa moraali. Keinulaudalla tulee olemaan, absurdia kyllä, juuri se asia, johon rodunjalostus on aina tähdännyt: tervemoraaliset ihmiset. Taivas ja helvetti ovat rajana.
Nykyään geeniteknologiaa käytetään jo perinnöllisyysneuvonnassa, eli tiedostavat vanhemmat etsivät suvuistaan erilaisiin sairauksiin altistavia geenejä, kun miettivät jälkeläisten tekemistä itselleen. Väestöliitolla on Perinnöllisyysklinikka, johon kuka tahansa voi ottaa yhteyttä, vanhalta nimeltään tämä olisi Rodunjalostusklinikka.
Seulonnoilla pyritään poistamaan epäterveet yksilöt jo ennen syntymää.
Kuulostaa äkkiseltään barbaariselta, mutta tässä toteutetaan vain antiikin utopiayhteiskunnan rotkoonjättämistapaa nykytieteen kliinisin keinoin. Klassinen perinne.
Rodunjalostuksen voi viimeisen vuosisadan aikana ajatella köydenvedoksi valtion ja perheen/yksilön välillä. Yksilö näyttää tällä hetkellä olevan niskan päällä. Valtio on joutunut antamaan liekaköyttä, ja eugeniikasta näyttää tulleen perheen sisäinen asia.
Väärin. Enempää ei voisi väärässä olla.
Valtion sijalle on noussut uusi, energinen, päämäärätietoinen köydenvetäjä: yritysmaailma, ja suomalaisen rodun jalostusta perustellaan nykyään termillä ”kansainvälinen kilpailukyky”. Meidän tulisi kasvattaa lapsemme olemaan kansainvälisesti pärjääviä, muuten koko Suomen kansa putoaa kelkasta, taantuu, muuttuu kuppikuntaiseksi köyhälistöksi. Tämän takia mm. Nokian johtoporras painottaa toistuvasti, että kouluissa tulisi opettaa enemmän matemaattisia aineita, taideaineiden osuutta voisi vähentää, kuvaamataidosta tai musiikista kun ei ole hyötyä kansainvälisen talouden pelikentillä. Tulevaisuudessa tullaan perustamaan entistä enemmän erityiskouluja ja -luokkia matemaattisesti lahjakkaille ja motivoituneille lapsille.
Epäilen ettei täällä kaakonkulmalla venäjän kielen tunkeminen opetussuunnitelmiin johdu pelkästään siitä, että nuoret voisivat lukea Tshehovia tai Pushkinia alkukielellään. Kansainvälinen kilpailukyky loimottaa tämänkin ratkaisun taustalla.
Kaikenlaisessa yrityskasvatuksessa koulu menee yritysmaailman ehdoilla.
Tässä minulla on selvä mielipide: Koululaitoksen tulisi kieltäytyä asettumasta yritysten pelinappuloiksi. Yritysmaailma haluaa entistä enemmän sanella opetussuunnitelman sisällön – mutta ei nykyään jo hämärtyneen käsitteen, ”kansakunnan”, hyväksi, vaan pelkästään siksi että kasvavat lapset kykenisivät tuomaan muutaman vuoden päästä firmalle mahdollisimman paljon kassavirraksi käännettävää pääomaa. Kansakunnan hyvä on muuttunut yksittäisten yritysten ahneudeksi ja itsekkyydeksi, eikä siihen pitäisi koulun mennä mukaan.
Koulutuksen leviäminen 1800-luvulta alkaen oli itse asiassa juuri se juttu, joka toi lapsille aidon lapsuuden. Sen aikaa kun lapsi kävi kansakoulua, hän sai olla henkisesti lapsi, ja kuulla muistakin asioista kuin niistä, joista koettiin olevan hänelle välitöntä, rahaksimuutettavaa hyötyä.
Jos kahdesta pahasta pitää valita pienempi, voin sanoa suoraan että kaipaan valtion rodunjalostuksellista otetta, sen tekemistä lukuisista virheistä huolimatta. Valtion ajatuksena on kuitenkin ollut myös kansakunnan henkinen hyvä, ei materiaalinen ahneus.
Yleissivistys on arvokas sana, joka kuului vielä valtion harjoittamaan rodunjalostukseen, mutta se ei kuulu suuryritysten harjoittamaan eugeniikkaan. Nokialle on yks hailee, tietääkö sen työntekijä mitään renessanssista tai laulujoutsenista.
Poistan aina varmistimen kenttätykistäni, kun kuulen jonkin Olli-Pekka Kallasvuon ja hänen klubikavereittensa neuvovan, mitä tämän maan kouluissa pitäisi opettaa.
Anteeksi barbaarisuuteni. Suuntaan kiukkuni väärälle taholle. Kallasvuohan ei omista Nokiaa, vaan sen suurimmat omistajat ovat amerikkalaisia eläkerahastoja. Niiden ideologiassa Suomi ei merkitse mitään, ja ”arvokas vanhuus” on käsitteenä hyvin erilainen kuin meillä täällä Suomessa. Maalaan lähitulevaisuuden vision maailmasta, jossa amerikkalaiset eläkerahastot saavat välillisesti sanella suomalaisen koululaitoksen opetussuunnitelman. Pääomistaja puhuu: Arvokas vanhuus kuuluu tulevaisuudessa niille, jotka ovat sen arvoisia, eli a) osakkeenomistajia tai b) yrityksen leivissä. Ulkopuolelle jäävä paarialuokka kelpaa elinluovutuksiin tulevaisuuden virkeille kahdeksankymppisille, jotka haluavat sisuskaluremontin jälkeen nauttia täyttä elämää vielä parikymmentä biletysvuotta.
Tähän rodunjalostus voi mennä, jos sen arvomaailmaa määrää pelkästään raha.
Jotenkin naiivin turvalliselta tuntuu tämän seassa perheitten, isien ja äitien, harjoittama pienimuotoinen rodunjalostus, joka pohjautuu vanhempien toteutumattomiin unelmiin. Omasta lapsesta haluttaisiin menestyvä jääkiekkoilija, jalkapalloilija, kaunoluistelija, no olkoon vaikka jousiampuja – tai latinotanssija. Päämääränä isällä se toive, että saa nähdä oman lapsensa nousevan kerran ylimmälle palkintokorokkeelle, vaikka sambakilpailussa. Mahdollisen menestyksen tuoma raha ei siinä niinkään merkkaa isän päässä vaan se ajatus, että kun se kansallislaulu kerran soisi (ja televisioitais!) ja saisi tarjota naapureille kahvit ja mutista nöyryyttä tavoitellen ”no eihän se meidän poika, ihan tavallinen poika se on, semmonen sählä”.
Seuraavan kuukauden ajan isä herää hätkähtäen, valvoo tuntikausia pimeässä silmät auki ja miettii, että perkele on se elämä itse asiassa hieno juttu.
Kömpelön henkistä eugeniikkaa, mutta henkistä kuitenkin. Aina parempaa kuin materiaaliseen ahneuteen perustuva rodunjalostus.
Pitäkää silmällä mitä teidän lapsenne kouluissa opetetaan. Ja kenen ehdoilla. Yhteiskunnan, vai yritysten.
Jalostavaa päivää.