Helsingin Sanomien mielipidepalstalla Kirsi Hill (8.7.) kaipailee avioliiton ajokorttia tai valmennuskurssia. “Kurssilla käytäisiin läpi ‘elämää hyvinä ja pahoina päivinä’ ja sitä, kuinka vaikeuksista selvitään. Uskon, että sillä voisi olla ennaltaehkäisevää vaikutusta avioliittojen kariutumiseen jo alkumetreillä.”
“Itse onnellisesti avioliitossa olevana” Maria Koivisto (HS 13.7.) todistaa samaa: rakkaus “vaatii hoitamista: keskustelua, kuuntelua, omien toiveiden ja tarpeiden esiin tuomista ja toisen tarpeiden huomioonottamista. Se on paljon enemmän kuin pelkkä tunne. Avioliittolupauksessa sitoudutaan rakastamaan myös tahdonvoimalla, vaikka tunteet välillä sanoisivatkin muuta. Kun tämä lupaus rikkoutuu, aiheuttaa se aina suurta vahinkoa suhteen molemmille osapuolille, ja valitettavan usein myös lapsille.”
Psykologi Pirjo Alajoki lisää pökköä pesään Aamulehden (7.7.2007) kirjoituksessaan parin uskonnollisen kirjan voimalla: “Emansipaation ja materiaalisen hyvinvoinnin edetessä on perheiden ja lasten pahoinvointi lisääntynyt. Feminismi halusi kaikki naiset työelämään, jotta he saavuttaisivat taloudellisen itsenäisyyden, vapauden ja riippumattomuuden miehestä. Kääntöpuolena on uupuminen kahden taakan alla ja lasten reagointi läsnäolevan vanhemmuuden puutteeseen.” Loppuun kirjoittaja lainaa Kaari Utriota, jonka mukaan 1900-luku jäi historiaan vuosisatana, jona äidit hylkäsivät lapsensa.
Tähän poimimani yksittäiset jutut kertovat vallitsevasta puhetavasta. Kerran solmittu suhde, avio- tai avoliitto, on edelleen normi, ja kaikki muut tavat elää poikkeuksia. Tilannetta kuvaillaan katastrofimielikuvilla nykytilannetta kauhistellen. Esitetään kovia, Raamattuunkin nojaavia väitteitä, joihin tarvittaisiin toisia ja kolmansia näkökulmia sekä korjaavia kommentteja.
Kuitenkaan avioerojen määrässä ei ole tapahtunut kovin suuria muutoksia viimeisten vuosikymmenten aikana suhteutettuna väkilukuun. Vuonna 1970 Suomessa asui noin 4,7 miljoonaa ihmistä ja nyt puoli miljoonaa enemmän. 1970-luvulla keskimäärin 10000 avioliittoa päättyi vuosittain eroon, kun nyt eroja on 13000 vuodessa. Vuosittain solmittujen avioliittojen määrä sen sijaan vähentyi tasaisesti vuoden 1970 noin neljästäkymmenestä tuhannesta vuoden 1995 kahteenkymmeneen neljään tuhanteen. Sen jälkeen se lähti hitaaseen nousuun ollen nyt noin 28000 avioliittoa vuodessa. Tiedot saa Tilastokeskuksesta.
Ongelma ei lopultakaan voi olla liittojen pysyvyydessä, vaan ihmis- ja elämänolosuhteiden muutoksessa ja muutosten pelossa: vanhasta luopumisessa ja uuteen sovittautumisessa, muutoksissa niin raha- ja tunnetaloudessa kuin pelossa lasten hyvinvoinnin puolesta. Siksi vanhassa liitossa olisi selvittävä melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Raamatulla päähän lyövien lisäksi tarkoitusta varten on pystytetty avioliittoneuvojien armeija. Mutta miksi selvitä, jos enää ei huvita? Tai jos rakkaus vain on kuollut, haihtunut pois, jos sitä koskaan olikaan? Jos on kasvettu erilleen tai löydetty toinen? Elämän on kuitenkin jatkuttava. Ja loppuun saakka se jatkuu ensimmäisen, toisen tai kolmannen liiton jälkeenkin. Mutta miten se jatkuu? Ja kuinka suhteen päättymisestä selvittiin? Mikä muutoksessa pelotti? Mikä pelot aiheutti (muu kuin mielikuvitus, lapsuudesta asti toistetut kertomukset ihmisen onnesta, tai kulttuurisesti masinoidut ja kristillisyydellä höystetyt käsitykset)? Mikä lopulta sai lähtemään? Järkikö sanoi vai veikö tunne? Ryöminkö vai heittäydyin?
Surusta puhutaan, ja suurista vahingoista lapsille, mutta onnesta paljon vähemmän; kuinka uudessa kaikilla olikin hyvä. Kuka näissä asioissa opastaa?
Tulkaa onnistuneet ja onnelliset kätköistänne kertomaan, vaikka vain lyhyin rakkaudellisin lausein. Aikuisiän aistillisista siirtymistä tarvittaisiin tutkimuksen lisäksi asiallista julkista puhetta syyllistämisen ja normittamisen sijaan. Tutkimuksia harva lukee, eikä niitä näistä asioista kai paljon olekaan, mutta jo netin keskustelupalstoilta ja blogeista (esimerkiksi täältä, täältä, täältä ja täältä sekä täältä) voi lukea, mikä aikuisia parisuhteissa pohdituttaa, ja löytää ehkä kokeilemisen arvoisia tapoja toimia.
